On tavallista ajatella, että on vaarallista tai pelottavaa viettää aikaa ääniä kuulevien ihmisten kanssa. Mutta pelko on turha.
Mediassa ja populaarikulttuurissa ääntenkuulijat esitetään usein ennalta arvaamattomasti käyttäytyvinä ihmisyksilöinä, jotka voivat esimerkiksi tappaa tai käyttäytyä väkivaltaisesti muita ihmisiä kohtaan, koska äänet heidän päässään käskevät heidän tehdä niin. Tämä on täysin virheellinen ja vääriin tietoihin perustuva käsitys, joka lisää ilmiöön liittyvää entisestäänkin raskasta stigmatisoinnin taakkaa.
Tavallisia ihmisiä
Lääketieteellisen antropologian parissa työskentelevänä tutkijana olen viettänyt vuosia haastatellen ihmisiä, jotka kuulevat ääniä ja osallistuvat ääntenkuulijoiden vertaistukiryhmiin. Voin kertoa, että he ovat aivan tavallisia ihmisiä, kuten sinä ja minäkin olemme.
Hylkäämistä ja yksinäisyyttä
Tämä taistelu vaatii paljon energiaa ja pitkäjänteisyyttä.
Oikeastaan he ovat siinä mielessä erityisiä, että he ovat selvinneet hyvin vaikeista elämäntilanteista: koulukiusaamisesta tai muista väkivallan ja hyväksikäytön muodoista, jotka ovat vaikuttaneet heihin aiemmissa elämänvaiheissa. Heidän minulle kertomissaan tarinoissa on vahva hylkäämisen ja yksinäisyyden tunne.
He ovat rohkeita ihmisiä, sillä he ovat yhä keskuudessamme taistelemassa ääniään vastaan ja eläen niiden kanssa jokapäiväistä elämäänsä. Tämä taistelu vaatii paljon energiaa ja pitkäjänteisyyttä.
Ilmiö pelottaa
Ilmiöstä tekee pelottavan se, että sama voisi tapahtua myös sinulle tai minulle. Siksi me välttelemme sitä ja haluamme lakaista kaikki epätavalliset ihmiset maton alle: he muistuttavat meitä siitä, miten ihmismieli voi häiriintyä. Ilmiö tekee myös näkyväksi meidän oman haurautemme ja velvollisuutemme estää väkivaltaa ja hyväksikäyttöä tapahtumasta.
Sokrates kuuli ääniä
Ääntenkuuleminen on melko yleinen kokemus: 4-10 % väestöstä raportoi kuulleensa ääniä, mutta vain 1-1,5 % heistä on lääketieteellinen diagnoosi. Tämä tarkoittaa sitä, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka kuulevat ääniä tai melua päänsä sisällä, mutta joita tämä kokemus ei kuormita tai häiritse.
Jotkut voivat käyttää tätä kykyä terapeuttisessa työssä parantajina tai meedioina, tai osana luovaa itseilmaisua näyttelijöinä ja taiteilijoina. On olemassa paljon historiallisia todisteita siitä, että ääntenkuuleminen on ollut ilmiönä aina olemassa ja että joukko tunnettuja historiallisia henkilöitä on ollut ääntenkuulijoita, kuten Sokrates, Tuomas Akvinolainen ja Jeanne d’Arc.
Lääkitystä - tai sitten ei
Psykiatriassa ääntenkuuleminen on määritelty sanallisiksi kuulohallusinaatioksi ja se on tulkittu oireeksi vakavasta mielenterveyden häiriöstä kuten skitsofreniasta. Hoito ei yleensä sisällä erityistä työskentelyä äänien kanssa, vaan ainoastaan sen mielenterveyden häiriön hoitoa, josta potilaan on diagnosoitu kärsivän. Tämä tarkoittaa psykofarmakologisten lääkkeiden käyttöä ja terapiaa jossain muodossa. Hoidon tavoitteena on vähentää äänien esiintymistä tai poistaa ne kokonaan. Lääkitys toimii, mutta ei aina eikä kaikkien potilaiden kohdalla.
Maailmanlaajuinen liike
1980-luvun lopulla eräs ääntenkuulija ja hollantilainen psykiatri aloittivat televisio-ohjelman kautta pienen mutta merkittävän vallankumouksen, josta on kasvanut maailmanlaajuinen liike. Terapiaistunnon aikana ääntenkuulija Patsy Hage kertoi psykiatrilleen Marius Rommelle lukeneensa kirjan, joka auttoi häntä elämään ääntensä kanssa. Tämä kirja oli nimeltään The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind (1976), ja sen oli kirjoittanut amerikkalainen psykologian professori Julian Jaynes.
Kuulemmeko kaikki ääniä?
Kirjassaan Jaynes ihmettelee, miksi me kaikki emme kuule ääniä, ja esittää väitteen, että 3000 vuotta sitten ääntenkuuleminen oli normaali kokemus. Hage koki tärkeäksi Jaynesin osoituksen siitä, ettei ääntenkuuleminen ole välttämättä merkki sairaudesta vaan että se on ennemminkin yleisinhimillinen piirre.
3000 vuotta sitten ääntenkuuleminen oli normaalia.
Kansallisessa tv-ohjelmassa, johon kuului Hagen lyhyt haastattelu, Marius Romme pyysi katsojia soittamaan ja kertomaan omista ääntenkuulemiskokemuksistaan. Puhelinlinjat tukkeutuivat, kun 700 ihmistä otti yhteyttä ohjelmaan. Puolet heistä ei ollut koskaan ollut yhteydessä mielenterveyspalveluihin.
Äänten kanssa voi elää
Romme päätti järjestää yhdessä journalisti Sandra Escherin kanssa konferenssin ihmisille, jotka olivat ottaneet yhteyttä tv-ohjelmaan. Soittajien joukossa oli ihmisiä, joille äänten kuuleminen oli ongelmallista, mutta myös monia, jotka kykenivät elämään täyttä ja mielekästä elämää ääntensä kanssa. He kaikki kertoivat, että vuorovaikutus äänten kanssa auttoi tekemään niistä rauhallisempia ja helpommin hallittavia. Romme ja Escher ymmärsivät, että äänten hyväksyminen todelliseksi kokemukseksi ja suhteen luominen niihin oli muutosprosessin avain. Tämä oivallus johti työpajojen järjestämiseen, kirjojen julkaisemiseen sekä Intervoice-järjestön perustamiseen.
Intervoice
Intervoice on kansainvälinen ääntenkuulijoiden järjestö, jolla on toimintaa 23 maassa ympäri maailmaa – myös Suomessa. Järjestön sanoma on yksinkertainen ja suoraviivainen: ääntenkuuleminen on inhimillinen piirre kuten vasenkätisyys, eikä se välttämättä ole merkki sairaudesta. Tämä julkilausuma on voimaannuttava ja stigmaa purkava.
Äänillä erilaisia rooleja
Itse asiassa äänten kuunteleminen avaa uuden tiedon ja viisauden maailman, kuten muinaiset mystikot ovat valmiita kertomaan. Haastattelemani ihmiset kertoivat minulle omista äänistään, siitä mitä ne puhuivat ja miten äänet vaikuttivat heidän elämäänsä. Äänillä oli joukko erilaisia rooleja ja persoonallisuuksia: äänet olivat kriittisiä, kontrolloivia, moraalisia, tukevia tai neuvovia. Jotkut äänet olivat demonisia ja kiduttavia, toiset olivat ystävällisiä ja toverillisia.
Äänet muuttavat kuulijaa
Ääntenkuulemiskokemus muuttaa ääntenkuulijaa perustavanlaatuisella tavalla ja ohjaa häntä tekemään uudenlaisia elämänvalintoja, muodostamaan uusia sosiaalisia suhteita ja omaksumaan uudenlaisia rooleja. Monet ääntenkuulijat liittyvät uuden yhteisön jäseniksi ja saavat uuden identiteetin osallistuessaan aktiivisesti ääntenkuulijoiden tukiryhmiin ja kansallisen ääntenkuulijoiden järjestön, Suomen moniääniset ry:n, toimintaan.
Se, mitä äänet sanovat ja miten ääntenkuulija ja hänen sosiaalinen ympäristönsä niihin suhtautuu, muokkautuu suhteessa sosiaalisiin ja kulttuurisiin käsityksiin siitä, miten ihmismielen tulisi toimia. Tämä antaa vihjeitä siitä, mitkä ovat oman yhteiskuntamme keskeiset normit ja kulttuuriset arvot.
Ryhmän tuki tärkeä
Olen nähnyt kuinka tämä yksinkertainen metodi, jossa puhutaan äänille, äänien kanssa ja äänistä voi auttaa muuttamaan ääntenkuulijoiden elämän parempaan suuntaan. Vertaistukiryhmissä, joihin olen osallistunut, ihmiset ovat kertoneet kuinka tämä metodi on auttanut heitä ja antanut heille toivoa toipumisen mahdollisuudesta. Ryhmiin osallistuville kokemusten jakaminen vertaisten kanssa on erittäin keskeistä ja ryhmässä saatu tuki elintärkeää.
Vapaaehtoisia sankareita
Maassamme toimiva ääntenkuulijoiden liike on täynnä paikallisia sankareita, jotka viikoittain osallistuvat ääntenkuulijoiden tapaamisiin ja fasilitoivat niitä – he kaikki ansaitsisivat mitalin. He ovat vapaaehtoisten resurssi, jota yhteiskuntamme ei arvosta riittävästi. Poliitikot ja päätöksentekijät on tehtävä tietoisiksi siitä, kuinka keskeinen resurssi vapaaehtoisuus on. Toinen tärkeä stigmatisointia vähentävä toimenpide on asettaa nollatoleranssi kaikille kiusaamisen muodoille.
Väkivaltaa vastaan
Vanhempina meillä on avainrooli lastemme kasvattamisessa väkivallattomuuteen ja hyvään kansalaisuuteen, johon kuuluu välittömässä sosiaalisessa ympäristössämme olevista huolehtiminen sekä aktiivinen toiminta maailmanrauhan, koulurauhan ja työpaikkarauhan hyväksi.
Vanhemmilla on avainrooli.
Jos me kaikki vastustamme pieniäkin päivittäisen väkivallan muotoja, joita saatamme kohdata yhteiskunnassa, toimimme sellaisen tulevaisuuden puolesta, joka toivottavasti tuottaa enemmän mielenrauhaa meille jokaiselle.
Susanne Ådahl
Susanne Ådahl on lääketieteen antropologian tutkija jonka laadullinen tutkimus käsittelee äänten kuulemisen elettyä kokemusta. Tutkimus on osa Mieli ja toinen –projektia, joka toimii Turun ja Helsingin yliopistojen alaisuudessa ja sitä rahoittaa Suomen Akatemia.
Artikkeli liittyy TV1:ssä maanantaina 27.4. klo 21.30 esitettyyn Dokumenttiprojektiin Äänimies.
Muualla verkossa
- He eivät olekaan hulluja - Äänimies-dokumentin ohjaaja Peter Wallenius kertoo miten dokumentti sai alkunsa
- Dokumenttiprojekti: Äänimies
- Äänimies Yle Areenassa
