KokoTeatterin uutuus kertoo ihmisistä ilman muistia ja nykyhetkeä

KokoTeatterin näytelmä Maailma luottaa meihin sijoittuu aikaan, jolloin vain ihmiskunnan rippeet ovat selvinneet ekokatastrofista.

Näyttämötila on kaunis, puhdas, valkoinen. Joonas Heikkisen esittämä kertoja saapuu paikalle ja esittelee tilanteen. On noin vuosi 2070. Maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, on loppunut. Tässä uudessa ’yhteisövaltiossa’ rakkaus, lisääntyminen ja perhe on kielletty. Toiseen ihmiseen ei saa luoda syvempää yhteyttä.

Vähänkin epäilyttävät henkilöt on ’uudelleenkoulutettu’, eivätkä he muista entisestä elämästä kuin aavistuksia. Rajoitukset koskevat myös kieltä. Ihmisten on lupa puhua vain futuurissa tai konditionaalissa: minä olisin, minä tekisin. Ajatukset on suunnattava unelmiin paremmasta itsestä.

Lähtötilanne Okko Leon kirjoittamassa ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamassa näytelmässä on jännittävä ja kunnianhimoinen. Näytelmässä koetetaan luoda uusi kieli, uusi puhetapa, ja sitä kautta uudenlainen suhde itseen ja todellisuuteen. Näiltä ihmisiltä on anastettu preesens, nykyhetki. He eivät voi puhua siitä, mitä he ajattelevat, havaitsevat ja tuntevat tässä ja nyt. Tämä operaatio irrottaa heidät kokonaan sijoiltaan. Sillä jos ei voi olla täydesti läsnä tässä hetkessä, eikä muistojakaan sallita, mitä jää jäljelle?

Näytelmän henkilöt eivät tiedä, ketä ovat tai mitä tuntevat tai haluavat. Ehkä siksi minäkään en saanut heistä otetta?

Harmittavasti ’scifi-tragediaksi’ nimetty esitys ei kuitenkaan oikein toimi. Ei ainakaan minulle, ei ainakaan kokonaan. Sillä se mikä esityksessä on kiinnostavinta – edellä kuvaamani lähtötilanne – tuntuu samalla olevan sen suuri heikkous. Näytelmän henkilöt eivät tiedä, ketä ovat, mitä tuntevat tai haluavat. Ehkä siksi minäkään en saanut heistä otetta?

On radikaaliksi mainittu tutkija, jonka mieli on puhdistettu. On murhaaja, joka on käynyt läpi saman operaation. On rivo kalakauppias, ja sosiaalityöntekijä. Sitten on mies ja on nainen. Ehkä he ovat joskus olleet rakastavaisia. Jostain syystä he palaavat koko ajan toistensa luo.

Henkilöt eivät tee varsinaisesti mitään. Tai kyllä he tekevät, mutta kaikki on heille itselleekin epäselvää, pelkkää hapuilua. He oleilevat jonkinlaisessa kommuunissa, tulevat ei-mistään, puhuvat ja puhuvat. Tutkija (Milka Alhroth) on kiivaasti tutkivinaan rakkautta, mutta mitään tolkkua en hänen ajatuksistaan saa. Mies ja nainen (Marc Gassot ja Minna Puolanto) ehkä koettavat ymmärtää mikä heitä vetää puoleensa, mutta koska ajatuksia ei sallita, he juuttuvat jankkaamaan samoja lauseita aina uudestaan. Todellista kohtaamista ei ole.

Parhaimmillaan esitys on ilmava, runollinen, kovin surullinen.

Näytelmän kapinallinen on Joanna Haartin näyttelemä murhaaja, joka ei osaa puhua kuten pitäisi. Hän puhuu tavallisesti. Hän on vilpitön, hän rakastuu, syö, nukkuu, tuntee - mutta mitä siitä? Tuntuu ristiriitaiselta, että näytelmässä koko ajan puhutaan, että ei saa tehdä sitä ja ei saa tehdä tätä. Murhaaja rikkoo kaikkia sääntöjä, mutta mitään seurauksia hänen tottelemattomuudellaan ei ole. Eikö mitään valvovaa, rankaisevaa koneistoa ole olemassakaan? Onko sekin vain harhaa? Parhaimmillaan esitys on ilmava, runollinen, kovin surullinen. Cvijeta Miljakin videot hivelevät silmää, Anna Pölläsen lavastus samoin. Välillä henkilöt tanssivat. Se on kaunista, tai joskus hassua, mutta en ymmärrä, mitä tanssilla halutaan ilmaista. Tarinaa ei ole, mikään ei muutu, mihinkään kiinnittymättömät lauseet leijailevat tilassa. Aluksi roolihenkilöiden hapuilua oli kiehtovaa seurata. Mutta aika pian kaikkinainen irtonaisuus alkoi tuntua puuduttavalta, kovin raskaalta. Teatterista poistuttuani minä ja kaksi seuralaistani olimme aivan tyhjiä. Mikään ei ollut koskettanut meitä, osunut meihin. Esitys jää jotenkin teoreettiseksi, kuin luonnostelmaksi. Maailma luottaa meihin on scifiä, mutta tragedialta se ei tuntunut.

KokoTeatteri: Maailma luottaa meihin.
Teksti Okko Leo. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén. Lavastus ja valosuunnittelu Anna Pöllänen. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson ja Kaisa Rasila. Äänisuunnittelu Tuomas Fränti. Av-suunnittelu ja valokuvat Cvijeta Miljak. Koreografiat ja liikkeen ohjaus Minna Puolanto. Rooleissa Milka Ahlroth, Joanna Haartti, Minna Puolanto, Marc Gassot, Joonas Heikkinen. Ensi-Ilta KokoTeatterissa 8.4.2015.

Esityksestä kirjoitettua:
Teatterikärpäsen puraisuja
Turun Sanomat
Helsingin Sanomat
Skenet.fi
Huminaa-blogi