Hyppää pääsisältöön

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Kajo vinoon istutettuna. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Huom. jutusta pyydetty ääniversio on nyt kuunneltavissa ja ladattavissa Areenassa . Myös tämän jutun lopussa on mahdollisuus kuunnella juttu!

Me.

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset

Me, jotka emme pitkästy yksin, mutta ihmisten keskellä kyllä, ja me, jotka emme voi olla hetkeäkään aloillamme, sekä me, jotka toistamme jotain rutiinia, oikestaan tietämättä tarkkaan, miksi, mutta ehkä on niin, että se tuntuu hyvältä, tai tuntuu pahalta jos toimii toisin.

Me, joille jäisen piharapakon maitolasikirskahdus kumisaappaankannan alla on Bachin ihanan raastavasti soitettu viuluchaconne (BWV 1004) tai ”pelkkä” kirskahdus ja syöksy pirstaloituvan mielenlasin läpi lapsuuden Pohjanmaalle ja lämpimään yksittäisten kärpästen pörräämään tupaan, jossa ei ole pahuutta ja tuoksuu karja, vaatteisiin asettunut, ja multa ja lihakeitto liedeltä, ja seinäkellon kuparinvärinen kongggg-ääni on hetkessä kellanvihreä ja ääni romumaisesti pullistuu alaosastaan, rikkinäisistä heijaavista enharmonioista tai mistälie johtuen, kasaan painettuna ja osin päästään purkautuvana naruna. Pesualtaan yläpuolella lukee naulakon porsliiniin poltettuna, sinisellä fraktuuralla: Pyhje. Kiikkutuoli narisee crescendo-diminuendo -siniaaltoa, korkeasta iästään ylpeänä. Kahdenistuttava, se mooseksenaikainen, puusepänluoma mobiili-istuin; seinäkellon, uuninluukun, saranoiden, saksien ja kylmävesihanan ohella kutakuinkin ainoa ”kone” huoneessa.

Me, joille numerot ovat ystäviä, lohdutus ja viihde; me, jotka voisimme – jos voisimme – kesken työpäivän maata poski räsymattoa vasten, katsellen verhojen raossa päivänsäteessä tanssivia pölyhiukkasia, palaten hetkeksi kohtuun, ja erityisesti aikaan sitä ennen, räsymaton tekstuuri poskea vasten muistuttamassa siitä, että maailma ei karkaa alta.

Me, joiden tekisi mieli huutaa joka lihas jännittyen, kyykyssä, huutaa niin että sattumalta mieleen tuleva, sorakuopalle jätetty maansiirtodumpperin kolmimetrinen kumirengas sulaa kuplivaksi mustaksimereksi ja syttyy roihuun, hirmuiseen, mutta yltää silti vain murto-osaseen sen primaalihuudon sinkkikaapelinvankasta, ranteenpaksuisesta, vuorilta takaisin kaikuvasta epätoivosta.

Me, joiden mieli hakee sitä tilaa, että ei ole ajatuksia, vain ihanaa tyhjyyttä, mutta epäkylmää; me joiden sisällä Kelvin-mittarikin usein menee pakkasen puolelle; -44,3ºK, mutta ennen pitkää on taas lämmin olla. Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa, taas muutaman oivallisen tuokion ajan.

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan.

Me, joiden tekisi joskus mieli särkeä piano tai halkaista oma kallo teroitetulla lapiolla, ja joille tulee kamala syyllisyys pelkästä ajatuksestakin, ja halu osata soittaa kuin enkeli. Mutta ei mikään piippurasseista ja harsopaperista tehty hitvetyis-silkki-pullanleipojaenkeli, vaan kulmaraudasta hitsattu, silti herkkäsorminen, vahva taivaan sanansaattaja, joka humisee ylimaallista voimaa ja Jumalan kauneutta kuin voimavirtalangat joskus, ja entisajan puhelinlangat pakkasella, tai uliseva pakkas- tai kevätjää; aqua infrafrigida ululans...

Me, joille kynnetyn, möykkyisen ja hetkellisesti pohjoispuoleltaan kevätlumen peittämän, eteläpuoleltaan ilta-auringossa kullan- ja mullanruskean peltokummuston vuorottelevat blancmange ja café au lait auton ikkunasta äkkiä nähtynä luovat millisekunnissa partituurin mielessä piilotelleelle musiikille, kuten valkoiset nuottilinnut istua jäköttämässä sähkölangalla mustan mullan EU-kelpoisen kasvupotentiaalin yllä, ja me joille mielenkiintoinen öljyläiskä maassa, panssarikalafossiilia muistuttava, tai kiven fraktaalimurtopinta, taikka kivi kiven päällä, voi olla valokuvan arvoinen, ja joskus päivän kohokohta.

Me, joita on syötettävä lusikalla, ja me jotka syömme itse.

Me, jotka joskus valtaa sellainen suru, ettei merellä pohjaa, avaruudellä äärtä, yksinäisyydellä, joka soluun sisältyvällä, hahmoa eikä hahmottomalla palttoota eikä palttoossa jään tärkkäämää kaulusta josta taluttaa sen isäntä sielun ovesta ulos; me jotka itkemme sen vuoksi, ja Auschwitzin ja Jugoslavian ja kaatuneiden laivojen ja järisseiden maiden, särkyneiden nivelten ja kaikkien maailman surkeiden piruparkojen tähden, ja niiden, joille on säälittävä kynttiläryhmä palamassa tihkusateessa maantien vieressä, kauempana penkalla puinen risti.

Me, joita ilahduttaa joku lämmin luku, suojaten liian surullisilta ajatuksilta.

1221, 2112, 1212, 2121, 2222, 78164, 32823. Ja 3482534211. Tai vuosien takaa tuttu, mieltä mummolan kotipihamuistikuvan tapaan tuttuuttaan hymyilyttävä ja huojentava lukujen ”pari”: 06286 & 86280. Ja taas 78164, niin rakas tuo luku, jostain täysin järjettömästä syystä. (Aivan kuin kaipaisin järkeä tai muille kelpaavaa legaalista syytä siitä – tai taivaallisen kauniista auringonlaskusta tahi jostain Fischerin virtuoottisesta viulukadenssista pitämiseen.)

Me, jotka kauniina kesäpäivänä joen rannalla tai puistossa yksin syöty jäätelö saa kyyneliin, koska kaikki on äkkiä niin toivotonta ja säälittävää; me jotka hetkessä muutamassa tällä kertaa unohdamme sen ja teemme jäätelötikusta kömpelön pikku laivan Pielisjokeen tai rapakkoon.

Ei tule kaksista sen laivan matkasta, mutta Gandhi sanookin että on samantekevää mitä teet, mutta tärkeää, että teet sen. Sitä ei tee kukaan muu, kaiketi. (Nykyään kun ei ole talonmiehiäkään, jotka ennen tekivät paljon sitä, mitä nyt ei tee talonhuoltoyhtiö eikä joku muu.)

Kenellekään ei ole sijaista tässä maailmassa, jossa kaikki ovat ainutlaatuisia ja ensikertalaisia, hapuilevia debytantteja, ja siksi – jos joksikin – kaikki on ainakin tilapäisesti (lue: tosi kauan, mutta alle äärettömän ajan) päin persettä.

Me, joiden sielu on reunoilta kuurassa kuin liian kauan pakastettu seipaketti, ja me, joille on jatkuvasti iloa autojen rekisterinumeroista, ja kertaluonteisesti riemua infernaalisen hyvästä kolinarytmistä joka syntyi kerran kun muovikorissa ollut muoviämpäri poukkoili alas kiviportaita kellariin - descendit ad inferos - bouncing happily to hell in a handbasket.

Me jotka kaipaamme lapsuusajan kioskikaramellin kylkiäisenä tullutta fiuu-pilliä, jonka roottori surisi sitä motivoidummasti mitä lujemmin siihen puhalsi, ja me jotka muistamme sydämemme iäksi särkeneistä hautajaisista vain sen, että suntio oli niin laiha mustassa puvussaan, että häntä voisi luulla kuolleista heränneeksi itsensä asiakkaaksi – resurrexit a mortuis - mikä alkaa naurattaa, ja tuo hahmottomia mutta äkkivoimakkaita tunteita syyllisyydestä ja siitä, että on kotoisin tämän ja jonkin toisen planeetan väliltä - kuten paluumuuttaja, joka kaipaa aina sinne, missä ei ole – eikä osaa tämän planeetan kieltä juurikaan, eikä sen toisenkaan, vaan virnuilee itsekseen surun keskellä uusissa hautajaisissa vuosikymmeniä myöhemmin toissapäivänä ostettu puolipahvinen nenäliinataitos rintataskussa, ja pelkää että repeää jos se sama laiha suntio tulee taas, edes mieleen; ja sitten koettaa keskittyä suremaan ja toivomaan kaikkea hyvää sille vuosikymmenten takaiselle "asiakasomistajasuntiolle" joka ehkä tosiaan lieni itsensä reinkarnoitunut asiakas, kuka semmoisia varmaksi tietää. Suojeluoliisi? NSA? Joku ketšuankielisiä lauluja hampaattomalla suullaan nuotion äärellä lallattava, uurteisnaamainen vanha intiaaniäijä ayahuascahöyryjen ponnettamana?

Graniittikiven pintaa, sen päällä pienempi kivi
Graniittikiven pintaa, sen päällä pienempi kivi Kuva: Markus Kajo (c) markus kajo 2014

Me, joilla on liian kuuma tai kylmä mutta ei juuri ikinä tahattomasti ikävystyttävää (numquam minus solus quam cum solus), ja me, joihin kovat, äkilliset tai räikeät äänet, koiran haukahdukset, vauvojen kirahdukset ja leikki-ikäisten riemuhuudot tai riitelykirkunat oikeasti sattuvat kuin kitalakeen, silmiin ja korviin työnnetty punahehkuvan tulikuuma parsinneula, tai aikamiehen yllättävä nyrkinisku keskelle selkää, tai point blank palleaan; jos näet meidät kulkemassa koirasi tai kiukkuavan lapsesi ohi kädet korvilla, se ei ole aikuisen infantiili mielenosoitus, se on profylaktinen yritys torjua hehkuva parsinneula työntymästä kolme senttiä kitalaen lihaan, silmiin ja korviin kihisevästi polttavana. Äänet eivät luultavasti ole teille etäisestikään samaa kuin meille. Jos panisitte korvanne kiinni painetorveen, tietäisitte miltä lapsen kiljaisu marketin toisella puolella kuulostaa meistä. Ja silti painetorviääni ei teille tulisi yllättäen, kuten arjen äänet tulevat meille.

Me, joille kello neljä tai viisi yöllä on sama kuin iltakahdeksan tai iltapäiväneljätoista muille, ja me, jotka reagoimme väärin tai liikaa tai liian vähän tai väärään aikaan. Emmekä tajua, että olemme puhuneet samasta asiasta – vaikka seemiläisten kielten neliradikaalisista verbeistä, pienten näätäeläinten rustokudoksesta tai Moldovan tavarajunaliikenteen rautatieyöaikatauluista tunnin ja kaksitoista minuuttia lasisilmäistyneelle, päätään kämmeneensä nojaavalle ja väärissä kohdissa nyökyttelevälle häävieraalle.

Me, jotka keräämme painovirheitä vihkoon, ja me joiden askelia ovat ajoittain katulaattojen rajaviivat ohjanneet kuin Ukko ylijumalansanana, sekä me, jotka tottelisimme jalankulkuliikennevaloja vaikka tietäisimme, että luonnonoikun seurauksena maapallolla ei ole enää yhdenyhtä muuta ihmistä, mutta valot vielä toimivat automatiikalla.

Me joiden on vastoin omaa haluamme nöyrästi ja uuvuttavasti kuunneltava luurien täydeltä kohinaa tai tarkoin valittua metallimusiikkia, vaientaaksemme maailman äkilliset moottoripyörä-ärjäisyt, mopoautojen naurettavan kovat ja raivostuttavat, kolikoita jalankulkijoiden taskussa hyppyyttävät bassot, ja mielen hengettömäksi masentavat, epätoivoa haukottelevat ja marisevat tai pervitiinipirteät partavaahtokermakakkuiskelmät, ja meille sadankolmenkymmenen desibelin voimalla kuuluvat ostoskärrirätinät, ja kadun känniset sönkkääjät, putkilamppujen ja monitorien muille kuulumattomat ultrakorkeat riitasointuviulut ja koirapillikuorot; me joiden on katseltava kengänkärkiämme astuessamme kauppaan tai kassalle, välttääksemme edes tällä kertaa lööpeistä huutavat murhatut koululaiset joiden tragedian perheitä emme kykene päästämään ulos uudesta, ei-ansaitusta helvetistään. Ja kauheinta on että sillä – toisten helvetillä – myydään lehtiä. Kun pitäisi pudota polvilleen ja repäistä vaatteensa ja huutaa maailman mielettömyys kyynelten läpi julki ja korjata maailma tai edes pienenpieni palanen siitä.

Me jotka lohdutumme ajatuksesta keittää teetä, tai kahvit, tai mieli- tahi muistikuvasta, että liiteri on täynnä puuta, ja me joista on hyvä tunne omistaa vankat tikapuut ja ainakin yksi jakoavain joka on oleellisesti pidempi kuin oma kyynärvarsi, sekä akkukaapelit, joiden kytkemistä oikein emme ikinä muistaisi lunttaamatta, vaikka muistimme on joissakin asioissa ääretön, valonnopea ja überpedantti.

Me, joista kaarna näyttää siltä miltä se kuulostaa, ja me, jotka pidämme sellaisista sanoista kuin skunkki, synkretistinen, koppelo, ynklig, lagom, muona, Schleswig-Holstein, umpteenth, yolk, apricity, awkward, bulwark, (aardvark!) toteemipaalu, pulsaattori, hernhutilaiset, tuomaskuona, vihne, sammakkomies, nuuka, pipetti ja flotsam.

Me joille yksinäisyys on huopa harteilla, nuotion äärellä kuivattelevalle jäistä pelastautuneelle.

Ja me, joille yksinäisyys on huovan alla hytisevä jäistä pelastautunut.

Me jotka Goethena – ”Wer nie sein Brot mit Tränen ass” - syömme leipämme kyynelin, ja einoleinona yöt tuijotamme vuoteellamme tyhjyyteen. Ja me jotka vain odotamme päivän loppumista ja unen vapahdusta päivän kaaoksesta.

Me jotka emme näe metsää puilta ja katedraalia yhdeltä mielenkiintoiselta tiileltä, me joita sadevesikaivoon noruva, kimalteleva ja alas väräjävään nestepintaan lirisevä ja dilpahteleva vesi kiehtoo niin totaalisesti että aika häviää, häviää, häviää, häviää, häv - - - - - kunnes meidät kädestä matkaan tempaisten vetäistään harppomaan puolijuoksua takaisin sinne missä piti jo aikaa sitten olla, piti piti piti, ja meille taas kerran huudetaan nolaavasti ”haaveilemaan jäämisestä” joka nähtävästi on tarha- tai kouluikäisen lapsen synneistä suurin ja noloin, ja siksi aina joukon edessä nimenomaan nolaamalla rangaistava. - Synneistä suurin, ja silti käsittämätön sekä synnintekijälle että siitä syyttäjille ja nolaamalla rankaisijoille. Miksi etsiä Zeniä Tiibetistä tai Nepalista kun se löytyy autokatoksen edessä, rapakon vieressä olevan sadekaivon ritilästä? Miksi on väärin että se on niin lähellä? Miksi se on muille näkymätön, käsittämätön. Siksi, että he ovat neulotut oikein, me nurin.

Me joiden päähän valo pistää rautapiikkeinä silmien läpi kalloon ja polttaa siellä ja me joille halaus on kuin päähän pujotettu muovipussi ja parfyymi on ratsupiiskanisku silmille.

Me jotka tunnistamme esineiden hajusta kenen ne ovat. Me jotka emme käytä hansikkaita kovillakaan pakkasilla ja me jotka pidämme sateesta koska se muuttaa maailman äänet, pinnat, valot ja peittää kyyneleet jotka mielikuvan soittama musiikki nosti. Ja me, joista putoavan kananmunan päsäyttäminen pingispallomailalla pisarapirstaleina uudelle lentoradalle on lohdullinen mielikuva mutta sen tekeminen oikeasti ei tulisi mieleenkään, haaskaamisen ja siivoilun ja teon järjettömyyden takia.

Me joista on kiva liimata tarroja ja nähdä rekisterinumero tai luku jonka on painanut mieleensä tai muuten vain nähnyt aiemmin, vaikka tavarakontin kyljessä ja muropaketin sarjanumeron osana.

Me joiden mielestä salmiakki ja lakritsi eivät kuulu jäätelöön. Mutta joiden mielestä jotkut tapettilajit tuoksuvat ihanasti äitelänmakuiselta 60-luvun lasten penisilliinimikstuuralta ja joiden mielestä jätteenkäsittelylaitos tuoksuu mielenkiintoiselta eikä pahalta, ja me jotka voisimme imeskellä särkylääkkeitä maun tähden, koska ne maistuvat siltä, miltä ”kiinteästä vihreästä viinirypäleaineesta” valmistettu, takaa valaistu kolmihaarainen läpikuultavanvihreä pöytäkynttelikkö näyttäisi hiukan alaviistosta vasemmalta nähtynä. Ja me, joiden mielestä on käsittämätöntä, että makkaroita pakataan pierukaasulla täytettyihin muovujuttuihin.

Me jotka vihaamme viidenkymmenen vuoden takaista lastensairaalan kylpyosaston helsinkiläistä kemiallista vedentuoksua ja muistikuvaa iltapuurolautasellisesta vankilamaisella osastolla, joka oikeasti oli luultavasti muusta kuin kaikuvista, holvikattoisista kivikäytävistä ja laattakivilattioista tehty harmaa katakombi jossa oli umpipeltinen, seinämäinen rautaportti, jonka ihmisluukusta mentiin peremmälle ja varsinaiselle osastolle sisään, syömään se iltapuuro joka tuntui olevan maailman tärkein asia kaikille muille kun sen lapsennaamaansa lopulta lusikoineelle. End of muistikuva.

Fossiilikalan mallinen öljyläikkä maassa
Fossiilikalan mallinen öljyläikkä maassa Kuva: Markus Kajo fossiilikalan mallinen öljyläikkä maassa

Me joiden mielestä myös kupu on hauska sana. Ja Quetzalcoatl, äläkkä, jehna, kattotuoli, toukohousu, pajatus, ulli (=puolukkamaito), kääkkä ja pyy. Ja kyy ja ypyli (?) ja tsuhna.

Me jotka annamme meluisien ja rajattomien ihmisten kävellä ylitsemme ja pyydämme anteeksi siitä aiheutunutta vaivaa. Me, Talmudin Am ha-aretz, Alhaiset, libertaariyhteiskunnan epäanarkokapitalistiset, syntisen kilpailuhengettömät, liian vähän tuottavat paariat, jotka kävelemme kumarassa vastamelukuulokkeet korvilla läpi ihmismeren, kykenemättä antamaan sen kauneuden näkyä, jonka mielemme kenties sai muna-tai siittiösolussa tapahtuneen pienen loppuvaiheen äkillisen geenimutaation suomana luontaisetuna. Me jotka etsimme lemmikkieläimille, tupakoiville, tupakoimattomille tarkoitettujen huoneiden listasta huonetta hiljaisille ja hämärässä viihtyville oudoille, jotka kenties osaavat laskea alle sekunnissa sen, mitä insinöörit turaavat tietokoneella tunti- tai päiväkausia, tai kenties eivät osaa laskea alle sekunnissa sitä. Huonetta matematiikan tai rautatieaikataulujen tai sormivärien ystäville. Huonetta niille jotka pitävät kolmioista tai satulanahan tuntuisista kirjaimista tai niistä kirjaimista jotka haisevat keltaiselle kumille, ja ajatuksesta, että jokin pyörii myötäpäivään tai on tietyn sininen (~Pantone 7701C). Huonetta niille, jotka säikähtävät sivuun, kun heitä koskettaa.

Me joille suihkun vesipisarat ovat neulanpistoja tai sähköiskuja ja me joille äänet kuuluvat kaikuvana, mielettömänä mölypuurona joka valuu ihmisten ilmeettömistä, kauheista, lähelle tunkevista, käsittämättömistä naamoista, ja joille jäätelö on väärän väristä makuunsa nähden ja lohtu löytyy muutamasta tutusta liikeradasta , ja jostakin jota emme välttämättä tajua matematiikaksi koska se on osa meitä, kuin iho tai sormet, ollut aina.

Me jotka teemme käsittämättömiä ja joskus edestakaisia, tarpeettomia liikkeitä ja päästämme kummallisia naksahduksia tai muita ääniä, ja me jotka olemme hiljaa vaikka kuinka hakattaisiin.

Sekä me, jotka tarpeeksi rääkättyinä käymme yhtäkkiä päälle kuin helvetti kahdella jalalla, murtaen luuta ja lihaa, repien kudosta, purren kunnes hampaat ovat taas vastakkain, ja työntäen sormet purskahtaviin silmiin, no holds barred.

Me, jotka emme tässä jaksa laittaa pilkkua aina me-sanan jälkeen kun pitäisi, ja me joita se jää vaivaamaan.

Ja me joille eläin on ihmiskosketusta mahdollisempi, sekä me, joille lööppien huudot ja Facebook- tai Twitter-ystävien ”hyväätarkoittavat” twiittaukset kansanmurhista, raiskauksista tai onnettomuuksista jäävät viikoiksi tai kuukausiksi – toistan, viikoiksi tai kuukausiksi - jauhamaan päähän, ja mielikuvitus kuvittaa ne kammottavimmilla mahdollisilla tavoilla. Mikä hyöty on kiduttaa ihmisiä hyödyttömillä forwarded-viesteillään siitä, että maailma on paska? Me tiedämme sen paremmin kuin kukaan muu, koska me tiedämme sen joka solulla ja sydämellä johon twiittaus iskee kakkuhaarukkana ja kiertyy haavassa aina ja aina ja aina ja aina vaan..

Me joille värit ovat makuja, sanat äänien koosteita tai väriläikkiä paperilla, kivenpalaset kiinnostavampia kuin kaupungit ja niiden väki, usein vihainen ja outo.

Me jotka emme "opi edes katsomaan keskustelukumppania silmiin" mutta muistamme sata- tai tuhatnumeroisia lukuja ulkoa tai piirrämme Nôtre Damen kivi kiveltä muistikuvasta paperille.

Me joiden mielestä on kiva kynsiä samettihousujen reisiä, tai nojatuolin tai junan tai bussin istuimen plyysiä niin että sametin nukka tuntuu sormenpäissä ja hiukan kynnen alla, mutta mukavasti.

Me jotka olemme "vain", emmekä muista ihmeellisiä lukuja tai sävellä neliäänisiä kaanoneita kolmi- emmekä kolmekymmenvuotiaina. Mutta kiroamme yhtäkkiä bussissa "ilman syytä".

Me joista katiska on kiinnostavampi ja kauniimpi rannan rutakkoon ruostuneena, rautalangasta väännettynä köyhänmiehen Mandelbrotina, vääntyneine varjoineen, kuin se olisi upoksissa kalojen jumaltarustojen kadotuksena, ja me, joista ainoa järkevä juoksusuunta jalkapallon tullessa kentällä itseä kohti on suorassa kulmassa pallon saapumisakseliin nähden. - - - ”Älä nyt perkele pakoon sitä palloa juokse! Siinä maalivahti meillä!!” (Tietenkin juoksen. Ettekö ole kuulleet ns. itsesuojeluvaistosta; ihme sakkia koko kentällinen, ja opettaja pahimpana ignoramuksena yllyttämässä siinä!)

Me, hiljaisuuden, hämärän, numeroiden ja appelsiininmakuisten ja muiden jakamattomien ajatusten ja sisäisten, kaikuvien maailmankaikkeuksien yksinäiset ja yksin olemisella lohduttuvat fraktaalimatematiikan ja musiikin ja säikähdysten ja toistuvien liikeratojen ja satujen ja sanomattomien sanojen siunatut ja kirotut, surun ja käsittämättömän ilon ja kauneuden lapset, varjoina "oikeiden" ihmisten seassa kulkevat.

Huomaat meidät siitä ettei meitä huomaa - tai siitä että yhtäkkiä kiinnitämme huomiota ja koetamme paeta polttavaa valokiilaa johon emme halunneet. Me oudot, kaiketi vahingossa kahden planeetan välille luodut.

Mekin olemme täällä.

Siis morjens; ja menemmenkin jo taas tästä. Kevättä vaan!

Kuuntele ja lataa Markus Kajon kolumni "Me..."
Kuuntele ja lataa Markus Kajon kolumni "Me..." kajo markus

Toimeksi ei-saaneena,

Nimim.

Yksi aika monten puolesta.

Teksti ja musiikit (c) Markus Kajo MMXV. Lataa juttu itsellesi Yle Areenasta

  • Mielen porvarillinen hämärä

    Tietämättömyyden tuskaa, idiopatian ambivalenssia mietti hän

    Siltä varalta, että joku muu ei tietäisi samat, kuin minä en tiedä, kerron tässä pari kolme esimerkkiä viime aikojen tietämättömyyksistä. Alkaen siitä viikontakaisesta.

  • Mukavia

    Ilon aiheita ja 1 vastoinkäyminen + pari kuvanpahaista

    Niin kuivaa, että kun sitä maistaa, vaistomaisesti ryhti menee kyyryyn kuin kyttäävällä kissalla, hampaat pureutuvat yhteen kuin venäläisten ы-iissä, ja silmät siristyvät ja vettyvät ja sylkirauhasten käyttöastemittari menee ensin oranssille ja lopulta punaiselle.

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat

  • Riina Katajavuori: Varokaa nakuja lapsia!

    Voiko lastenkirjoissa nakuilla?

    Mikko Maitomies on riemastuttava kirja, jota sukupolvet toisensa jälkeen jaksavat lukea. Mutta pelkään pahoin, että tänä päivänä se jäisi julkaisematta. Syy on paljas kuin Mikon peppu, kirjailija Riina Katajavuori pohtii kolumnissaan.

  • Otso Kantokorpi: Haluan takaisin kirjamessuille!

    Toisinaan uudistus on vakavasti tarpeen.

    Olen osallistunut Helsingin Kirjamessuille alusta saakka useassa roolissa, kustantajana, kirjailijana ja paneelikeskustelijana. Viime vuosina olen yrittänyt vältellä tapahtumaa, kirjoittaa kolumnisti Otso Kantokorpi.

  • Antti Heikkinen: Oi, Tuntematon!

    Tuntematon sotilas herättää voimakkaita mielipiteitä.

    Parin viikon kuluttua Suomi on täynnä kriitikkoja. Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas herättää kansassa enemmän voimakkaita kuin ympäripyöreitä mielipiteitä, kirjoittaa kirjailija Antti Heikkinen.

  • Siri Kolu: Niskavuoren Hetan Suomi

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori?

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori? Nykymaailmassa Heta ei olisi kylmä ja ylpeä Muumäen emäntä, vaan ehkä konsultti tai poliitikko. Näin pohtii kirjailija Siri Kolu, Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Antti Heikkinen: Titanic haisi pierulle – ja hyvä niin

    Titanic haisi pierulle – ja hyvä niin

    Kotvanen sitten ryhdyin etsimään hyllystäni sillä hetkellä kovin kultturellina kieppunutta katselutarvettani tyydyttävää elokuvaa ja sain näppeihini James Cameronin Titanicin. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman uusi kolumnisti, kirjailija Antti Heikkinen.

  • Juha Hurme: Loppukesän kirjailijavisa

    Nyt etsitään tärkeää kotimaista kirjailijaa

    Tässä sivistävä seuraleikki koko uusioperheelle! Vanhanaikainen viiden vihjeen tietovisa, missä etsitään yhtä kaikkien aikojen tärkeintä kotimaista kirjailijaa. Tietokisan isäntänä Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Juha Hurme.

  • Jouni Tossavainen: Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä

    Siinä hetkessä alan kilpailla, kun joku yrittää ohi.

    Porukat lenkkeilevät kuola valuen, kuonot kurtussa ja aivot narikassa. Millä tahansa lenkillä hymyilevä vastaantulija on poikkeus, ystävällinen tervehdys ihme. Tiukka ruumis on aina kauniimpi näky kuin lukeva ihminen. Kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen kirjoitti KulttuuriCocktailille esseen liikunnasta – ja liikkumattomuudesta.

  • Juha Hurme: Viiankiaapa

    Viiankiaapa

    Aapasuo on Suomen pohjoiselle luonnolle ominainen, mutta kömpelölle ja jäykistyneelle karvattomalle apinalle hankalaa maastoa. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Juha Hurme on huolestunut Viiankiaavan kohtalosta.

  • Mielen porvarillinen hämärä

    Tietämättömyyden tuskaa, idiopatian ambivalenssia mietti hän

    Siltä varalta, että joku muu ei tietäisi samat, kuin minä en tiedä, kerron tässä pari kolme esimerkkiä viime aikojen tietämättömyyksistä. Alkaen siitä viikontakaisesta.