Miehuuskokeen (The Graduate, 1967) suuri menestys 60-luvun lopulla toi esiin sellaisiakin näkemyksiä, että tämä Mike Nicholsin ohjaama, Buck Henryn ( alunp. Henry Zuckerman, s. 1930) ja Calder Willinghamin (1922-1995) käsikirjoittama elokuva on päiväperho ja aikansa lapsi. Epäiltiin, että sen muodikkaat elementit, kuten ranskalaisesta uudesta aallosta ajoin lainaileva kuvakieli ja eurooppalaisesta seksuaalisesta vapaamielisyydestä enemmänkin omaksunut elämänasenne, ja etenkin ”vesitettyä folkia” tarjonnut lauluduo Simon & Garfunkel eivät olleet kestävää amerikkalaista kulttuuria.
Sukupolvikysymys on Miehuuskokeen kohdalla niin olennainen, että ennen kuin elokuvan katsoo vuonna 2015, on tekijöiden taustaa sitä ennen syytä hieman penkoa. Yhteiskunnalliset muutokset ja komedian kyky rekisteröidä ajan henkeä kulkevat mukana aikajanalla. Filmiryhmässä aiheesta keskustelevat media- ja elokuvatutkija Outi Hakola ja Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen, jotka ovat syntyneet paljon Miehuuskokeen jälkeen ja voivat sikäli puhua tästä kuusikymmenlukulaisuuden eräänlaisesta ikonielokuvasta vapaasti.
Elokuvan ohjaaja Mike Nichols (synt. Michael Igor Peschkowsky 1931 Berliini, Saksa –2014 New York) oli elokuvaurallaan myös tuottaja ja käsikirjoittaja, jolla oli merkittävä ura myös teatterissa. Nichols syntyi saksalais-venäläiseen juutalaisperheeseen, joka pakeni vuonna 1939 Yhdysvaltoihin.
Monien juutalaisemigranttien lailla Mike Nichols päätyi showbisnekseen. 50-luvun lopulla Nichols ja juutalaisen näyttelijäpariskunnan tytär Elaine May (o.s. Elaine Berlin, s. 1932 Philadelphia) perustivat komediaduon, jonka sketsejä kannattaa kaivella Youtubesta.
Herkullinen on esimerkiksi oheinen klippi vuoden 1959 Emmy-gaalasta, jossa varapresidentti Richard Nixon juontaa Elaine Mayn sisään. May ylistää ensin televisiossa tehtävää hienoa työtä, mutta toteaa sitten kuivasti, että erityisen paljon siellä kuitenkin tehdään roskaa. Sitten hän jakaa palkinnon täydellisestä keskinkertaisuudesta (Total Mediocrity Award) Mike Nicholsin esittämälle hahmolle. Nichols toteaa, että kyllä, minua on houkuteltu tekemään laatua, mutta olen pysytellyt tiukkana ja vastannut vain rahan kutsuun.
Vuonna 1960 John Kennedyn (1917-1963) voitettua presidentinvaalit parivaljakko päätti lopettaa komediahommat, sillä niin kuin May totesi, homma oli turhaa. Valkoisessa talossa oli tapahtunut seisminen muutos eikä ollut enää relevanttia nauraa Eisenhowerin ajan takakireydelle. May siirtyi elokuvakäsikirjoittajaksi. Nicholsin ja Mayn yhteistyö toteutui vuosikymmeniä myöhemmin Nicholsin ohjaamissa ja Mayn kirjoittamissa elokuvissa Lainahöyhenissä (The Birdcage, 1996) ja Päävärit (Primary Colors, 1998).
Nichols meni ensin teatteriin, jossa ohjasi menestyksellä Neil Simonin (s. 1927 New York) kirjoittamia näytelmiä, mm. Barefoot in the Park ja The Odd Couple. Jälkimmäinen, suom. nimellä Parittomat kaverukset, poiki lukuisia versioita näyttämölle, televisioon ja valkokankaalle, jossa tunnetuimpina parittomina kaveruksina seikkailivat Walter Matthau (1920-2000) ja Jack Lemmon (1925-2001). Näyttämömenestyksestä kertoo hyvin se, että jo ennen Miehuuskoetta Nichols ehti voittaa Grammyn ja Emmyn.
Nicholsin ensimmäinen ohjaustyö oli Elizabeth Taylorin (1932-2011) ja Richard Burtonin (1925-1984) tähdittämä elokuvasovitus Kuka pelkää Virginia Woolfia? Edward Albeen (s. 1928) näytelmästä. 13 Oscar-ehdokkuutta tekivät Nicholsista amerikkalaisen elokuvan suuren lupauksen. Ja sitten tuli Miehuuskoe, elokuva, jonka tekeminen maksoi 3 miljoonaa dollaria ja tuotti jo puolessa vuodessa 35 miljoonaa.
Elokuvan tarina on eräänlainen kolmiodraama, jonka kolmion muodostavat poikuutensa menettävä Benjamin Braddock, jota esittää Dustin Hoffman (s. 1937).
Aikuista naista eli nykyisin kenties puumaksi kutsuttavaa Mrs. Robinsonia esittää Anne Bancroft (alunp. Anna Maria Louisa Italiano, 1931-2005) ja hänen tytärtään, Benin lailla viatonta opiskelijatyttöä Elainea Katharine Ross (s. 1940).
Toinen Elaine, Elaine May tekee elokuvassa kreditoimattoman cameo-roolin.
Hoffman, Bancroft ja Ross ovat hieman liian vanhoja kuuluakseen siihen baby boomer -sukupolveen, johon Miehuuskoe vahvimmin upposi. Elokuvassa näkyvä kokemuksen ja elämänpettymyksen ja toisaalta nuoruuden ja viattomuuden välimatka on todellisuudessa maksimissaan yhdeksän vuotta, joten voidaan todeta, että elokuva on illuusioiden valtakunta. Illuusio kuitenkin onnistuu ja siihen suurena syynä on Hoffmanin ja Bancroftin valinta keskeiseksi pariksi. Los Angelesissa syntynyt Hoffman oli paennut keskiluokkaista länttä New Yorkiin ja oli itärannikon kulttuurisessa viidakossa kuin kotonaan. Paradoksaalisesti hänen läpimurtoroolinsa edellytti paluuta länteen. Aluksi Benin rooliin ajateltiin Robert Redfordia tai jotain ilmastoon ja kulttuuriin istuvaa kävelevää surffilautaa.
Hoffmanin pieni ja tumma olemus kuitenkin korostaa Benin ulkopuolisuutta, näyttelijävalinta on suorastaan nerokas. Samalla Hoffman teki tietä aiemmin sivu- ja luonnerooleihin valituille "etnisille" näyttelijöille. Pian esille nousivat Al Pacino, Robert De Niro ja Woody Allen.
Elokuvan tunnetuimmista musiikkiesityksistä vastaavat Paul Simon (s. 1941) ja Art Garfunkel (s. 1941) ovat kaikista tekijöistä lähinnä babyboomereita. Mike Nichols oli erityisen ihastunut newyorkilaisduon esityksiin ja tilasi Simonilta lauluja elokuvaa varten. Kovassa nosteessa olleen duon auteur Simon oli kuitenkin kiireinen eikä musiikilliseen uskottavuuteen sitä paitsi tuohon aikaan kuulunut elokuvamusiikin tekeminen. Tilaus sai siis nihkeähkön vastaanoton, mutta tuottaja Lawrence Turman (s. 1926) sai aikaan sopimuksen kolmesta laulusta.
Simon ehti saada aikaiseksi kaksi uutta kappaletta (Punky's Dilemma ja Overs), mutta tällä kertaa oli Nicholsin vuoro olla penseä. Kun hän pyysi vielä jotain muuta, Simon tarjosi hänelle varhaista versiota laulusta, jota oli harjoiteltu nimellä Mrs. Roosevelt. Kolmitavuinen nimi taipui helposti Mrs. Robinsoniksi ja niin elokuvan hitti oli löytynyt. Tunnetuimman version tuosta Joe DiMaggiota ja menneiden aikojen selvyyttä kaipaavasta laulusta Simon & Garfunkel levyttivät vasta vuonna 1968.
Mike Nichols voitti Miehuuskokeesta parhaan ohjauksen Oscarin. Viime marraskuussa kuollut ohjaaja oli palkituimpia alallaan. Oscarin ja Grammyn lisäksi hän sai yhdeksän teatterialan palkintoa eli Tonya ja neljä televisiopalkintoa eli Emmya. Jälkimmäisella osastolla tunnetuin palkintoja kahminut tv-sarja oli Tony Kushnerin näytelmään perustuva Angels In America.
Mike Nichols on yksi kahdestatoista henkilöstä, jotka ovat voittaneet urallaan kaikki edellä mainitut neljä palkintoa.
