Hyppää pääsisältöön

Tavallisesta ihmisestä

Saara Cantell
Saara Cantell Kuva: Yle/Jyrki Valkama saara cantell

Jo ennen kuin on mitään muuta, on sydämenlyöntien takaa silloin tällöin kuuluva melodia. Kehon äänistä erottuva, toisenlainen rytmi, joka keinuttaa ja rauhoittaa. Se sama pehmeä melodia tyynnyttää senkin jälkeen, kun hänet on tempaistu pois kohdunsisäisestä turvapaikastaan.

Se jää resonoimaan syvälle häneen. Vuosikymmeniä myöhemmin, kantaessaan itse uutta elämää ensin sisällään ja sitten sylissään, hän huomaa hyräilevänsä tuota melodiaa.

Hän oppii laulelemaan samaan tahtiin kuin kävelemään, vasta sen jälkeen tulevat sanat. Sanojen myötä avautuu uusia ovia, ensin iltaisin kuultujen satujen, sitten jo itse luettujen kirjojen kautta. Pitkän aikaa tarinoiden todellisuus kulkee mukana arjessa: ystäviensä kanssa hän hyppii kotipihan kivillä ja lähimetsän purojen yli milloin ritarina, milloin metsäkauriiksi eläytyen.

Hän ei ole tiennyt että mitään niin kaunista voi olla edes olemassa.

Kouluikäisenä hän pääsee kummitätinsä kanssa isoon kaupunkiin hienoon taloon, istumaan upottavalle penkille parhaassa puvussaan. Näyttämölle hänen silmiensä eteen aukeaa maailma, joka on pelkkää unta ja ihmeitä. Höyhenenkevyet keijukaishahmot liitelevät jalat hädin tuskin lattiapintaa koskien, kaiken täyttävän sanomattoman suloisen musiikin tahdissa. Hän ei ole tiennyt että mitään niin kaunista voi olla edes olemassa.

Hän kasvaa ja kohtaa uusia, kiehtovia asioita. Kuten valkokankaalla näkemänsä sankarin, johon rakastuu palavasti. Teinin kiihkeydellä hän purkaa sydäntään päiväkirjan sivuille tavalla, jolle naureskelee itse vain vähän myöhemmin. Silti hän salaa ajattelee vielä aikuisena, että kaukoihastus elokuvatähteen oli turvallista harjoittelua tosielämän tunnemyrskyihin.

Ja niitä tunnemyrskyjähän tulee. Hormonien hämmentävässä kieputuksessa hän on milloin maailman onnellisin, milloin varma siitä ettei kukaan muu ole koskaan ole kokenut mitään vastaavaa. Kukaan ei voi ymmärtää häntä – eivät varsinkaan vanhemmat, jotka paheksuvat liian lujalla huudatettua kummallista musiikkia. Mutta se musiikki, ja sittemmin muutamat runot, ovat ainoa keino saada jokin ote sisäisestä kuohunnasta.

Vaikka hän viihtyy ja pärjääkin koulussa, ei kotiväki kannusta opiskelemaan. Hän saa työpaikan, tyydyttävän mutta vähän tylsän. Teatterista innostuneen työkaverin kautta löytyy yhteinen virkistysmuoto. Hän oppii, ettei esiripun takaa aukeava maailma aina olekaan kaunis, se voi olla myös luotaantyöntävä ja provosoiva.

Mutta monesti juuri sellaisen esityksen jälkeen hän huomaa pohtivansa elämäänsä enemmän kuin muuten mukavampien musikaalien jälkeen. Toisaalta tuntuu, ettei ruuhkavuosista selviäisi hengissä ilman komedioita ja mahdollisuutta edes välillä nauraa vatsaansa kipeäksi.

Syvimmän mustuuden keskellä on vain yksi musiikkikappale, jota hän pystyy kuuntelemaan.

Elämä heittää hänen eteensä varsin tavallisen määrän pieniä ilon ja harmin hetkiä, mutta myös tieltä suistuneen auton ja sen jarrutusäänien kirskunnan, josta jää loppuelämän mittainen kaiku. Lapsen arkku on liian pieni, lohduton suru liian iso. Syvimmän mustuuden keskellä on vain yksi musiikkikappale, jota hän pystyy kuuntelemaan. Siinä soiva kipu on tarpeeksi tosi.

Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän oppii arvostamaan niitä lyhyitä samastumisen hetkiä, joiden kautta saa hetkeksi tuntea ettei ole ihan yksin. Näyttelijän katseessa häivähtävää varjoa, taulun siniseen sävyyn vangittua salaisuutta.

Televisiosarjojen ja viihdeohjelmien sketsihahmojen kautta hänelle tulee fiktiivisiä sukulaisia, joiden edesottamuksia voi päivetellä yhdessä työkavereiden ja tuttujen kanssa.

Kirjallisuus, teatteri ja elokuvat kertovat myös mahdollisuudesta muutokseen. Ei hän sanoisi sitä koskaan ääneen, mutta lähtiessään viimein väkivaltaisesta avioliitostaan hän ajatteli tiettyjä tarinoita, joista oli saanut rohkeutta ratkaisuunsa.

Ja sitten, yhtäkkiä, hän on vanha. Viimeisinä vuosina sanat alkavat pikku hiljaa kadota, tuoreimmat tapahtumat haalistua unohduksiin ja kasvot menettää merkitystään. Palvelutalon televisiosta tulee päivisin vanhoja elokuvia, niistä hän nauttii. Yksi lapsenlapsista huomaa, että vaikka keskustelu ei enää onnistu, niin kontaktin tavoittaa vielä yhdessä laulamalla. Varsinkin silloin kun lauletaan sitä vanhaa tuutulaulua.

Tavalliselle ihmiselle niin sanotulla taiteella ei ole kyllä yhtään mitään väliä.

Lopulta hän on niin väsynyt, että enimmäkseen vain makaa silmät kiinni sängyssään. Radio pauhaa yöpöydällä, siellä käydään keskustelua kulttuuripolitiikasta. Kiivas miesääni kailottaa, miten näinä aikoina täytyy olla valmis leikkaamaan kaikesta turhasta.

Että voihan se kulttuuri tuntua kuplassaan elävistä kaupunkihipeistä tärkeältä, mutta tavalliselle ihmiselle niin sanotulla taiteella ei ole kyllä yhtään mitään väliä.

Että tavallinen ihminen - lause katkeaa, kun hoitaja tulee sisään ja vaihtaa radiokanavan. Musiikin tulviessa huoneeseen hän huokaisee hiljaa ja hymyilee.

  • Avaruusromua: Jättimainen harppaus

    Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi.

    Puoli vuosisataa sitten Apollo 11 -lennon komentaja, yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Kuun pinnalle vasemmalla jalallaan ja lausui ne legendaariset sanat. Kuussa ei ole käyty 47 vuoteen, mutta nyt Kuu taas kiinnostaa. Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan pääjohtaja Jim Bridenstine on puhunut julkisesti miehitettyjen kuulentojen jatkamisesta. Hän sanoo, että tällä kerralla Kuuhun ei mennä vain jättämään lippuja ja jalanjälkiä ja tulla saman tien takaisin. Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kohta salamoi ja ukkostaa! – meteorologi Seija Paasosella on kyky kertoa taulujen säätiloista

    Maalausten taivaissa näkyy oikea sää – vai näkyykö?

    Mitä maalausten maailmasta löytyykään, kun alkaa rohkeasti tutkia niitä epätyypillisestä näkökulmasta! #taiteilijoidentaivaat Kun antaa jollekin pikkusormen, se vie – ainakin melkein – koko käden. Herätin henkiin yli 30 vuoden takaisen päähänpistoni tutkia maalausten pilviä ja säitä. Heittäydyin taiteilijoiden taivaiden, kankaille luotujen säiden, sateiden, ukkosten ja myrskyjen maailmaan.

  • Avaruusromua: Tangerine Dream ja pari ongelmaa Lontoossa

    Mitä tapahtui kun Tangerine Dream meni Lontooseen?

    Edgar Froese istuu aamiaisella Hyde Park -hotellissa Lontoossa. On lokakuu 1974. Hänen edessään on muroja, munakasta, appelsiinimehua, kahvia ja pari ongelmaa. Hänen yhtyeensä Tangerine Dream on juuri saapunut kaupunkiin, aloittaakseen sieltä ensimmäisen Iso-Britannian kiertueensa. Kiertueen avauskonsertti on maineikkaassa Rainbow-teatterissa, jonka lämpötila on seitsemän celsiusastetta. Lisäksi savukoneen käyttö on salissa kielletty. Itse asiassa koko kiertue on vaarassa. Mikä neuvoksi? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Nojatuolimatka Kanadaan – aina ei tarvitse mennä paikan päälle

    Nojatuolimatkailu avartaa mieltä ja säästää luontoa

    On mahtavaa saapua uuteen maahan ja kaupunkiin ja kävellä sisään vieraaseen kulttuuriin. Aistit terävöityvät ja arkiset huolet haihtuvat, kun ennennäkemättömät maisemat avautuvat eteen. Hetken ajan tuntuu, että on aivan irrallaan arkitodellisuudesta.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Avaruusromua: Jättimainen harppaus

    Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi.

    Puoli vuosisataa sitten Apollo 11 -lennon komentaja, yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Kuun pinnalle vasemmalla jalallaan ja lausui ne legendaariset sanat. Kuussa ei ole käyty 47 vuoteen, mutta nyt Kuu taas kiinnostaa. Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan pääjohtaja Jim Bridenstine on puhunut julkisesti miehitettyjen kuulentojen jatkamisesta. Hän sanoo, että tällä kerralla Kuuhun ei mennä vain jättämään lippuja ja jalanjälkiä ja tulla saman tien takaisin. Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kohta salamoi ja ukkostaa! – meteorologi Seija Paasosella on kyky kertoa taulujen säätiloista

    Maalausten taivaissa näkyy oikea sää – vai näkyykö?

    Mitä maalausten maailmasta löytyykään, kun alkaa rohkeasti tutkia niitä epätyypillisestä näkökulmasta! #taiteilijoidentaivaat Kun antaa jollekin pikkusormen, se vie – ainakin melkein – koko käden. Herätin henkiin yli 30 vuoden takaisen päähänpistoni tutkia maalausten pilviä ja säitä. Heittäydyin taiteilijoiden taivaiden, kankaille luotujen säiden, sateiden, ukkosten ja myrskyjen maailmaan.

  • Avaruusromua: Tangerine Dream ja pari ongelmaa Lontoossa

    Mitä tapahtui kun Tangerine Dream meni Lontooseen?

    Edgar Froese istuu aamiaisella Hyde Park -hotellissa Lontoossa. On lokakuu 1974. Hänen edessään on muroja, munakasta, appelsiinimehua, kahvia ja pari ongelmaa. Hänen yhtyeensä Tangerine Dream on juuri saapunut kaupunkiin, aloittaakseen sieltä ensimmäisen Iso-Britannian kiertueensa. Kiertueen avauskonsertti on maineikkaassa Rainbow-teatterissa, jonka lämpötila on seitsemän celsiusastetta. Lisäksi savukoneen käyttö on salissa kielletty. Itse asiassa koko kiertue on vaarassa. Mikä neuvoksi? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Nojatuolimatka Kanadaan – aina ei tarvitse mennä paikan päälle

    Nojatuolimatkailu avartaa mieltä ja säästää luontoa

    On mahtavaa saapua uuteen maahan ja kaupunkiin ja kävellä sisään vieraaseen kulttuuriin. Aistit terävöityvät ja arkiset huolet haihtuvat, kun ennennäkemättömät maisemat avautuvat eteen. Hetken ajan tuntuu, että on aivan irrallaan arkitodellisuudesta.

  • Jättiläisaskeleet etsii ihmisiä ja maailmaa jazzin klassikkolevyjen takaa

    Jazzmusiikki kuljettaa mietteitä uusiin suuntiin.

    Viime vuoden lokakuussa etsin työhuoneellani musiikkia työntekoni taustalle. Kuulun siihen puolikkaaseen ihmiskuntaa, joka pitää musiikin kuuntelusta lukemisen tai työnteon taustalla. Mutta kun työssäni käytän sanoja, etenkin suomeksi lauletun musiikin kuunteleminen on aivan mahdotonta.

  • Painettu runo on vääjäämättä myös kuva, toteaa Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja, runoilija Anja Erämaja

    Anja Erämajan puhe Kajaanin Runoviikolla.

    Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Anja Erämajan puhe palkintojenjakotilaisuudessa Kajaanin Runoviikolla 2019. Merkillinen talvi ja kevät, niin paljon kirjapaketteja. Niin monta maailmaa ja tapaa sanansa asettaa. Ja tämä mahdoton tehtävä, oli otettava kantaa, valittava. Oli kestettävä se, että valitsemalla yhden jättää toisen valitsematta.

  • Avaruusromua: Löylyn hengessä!

    Löylyssä on voimaa, henkeä ja sielua.

    Mikael Agricola käytti sanaa "löyly" jo 475 vuotta sitten. Löyly on sanana ja käsitteenä sitäkin vanhempi. Löyly-sana tulee kaukaa, ajalta jolloin saunatkaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin. Vanhimmat saunat olivat maakuoppia, joiden kattona oli eläimen nahka. Alun perin löyly ei tarkoittanut vain saunan kiukaan sihahtelua ja kuumaa vesihöyryä. Löyly tarkoitti henkeä, henkäystä tai sielua. Eikä se ollut sattumaa. Löylyssä on edelleen voimaa, henkeä ja sielua, kuten suomalaisessa musiikissakin. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Suomi vs USA – Viisi havaintoa stand up -keikoilta koomikon näkökulmasta

    Millainen on stand up -scene Yhdysvalloissa?

    ”Stand up ei toimi Suomessa” on vuosikymmeniä toisteltu hokema, jota kuulee edelleen. Yleensä niiden suusta, jotka eivät käy katsomassa stand up -keikkoja. Mutta mikä on sitten paremmin lajin syntysijoilla Yhdysvalloissa? Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen teki kiertueen USA:n länsirannikon komediaklubeilla ja yllättyi.

  • Teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom: Ooppera on lapsen näkökulmasta äärimmäisen tylsää

    Taiteilijaperheen esikoinen kasvoi johtajaksi.

    Oopperan maailmassa ja sen taikapiirin keskellä kasvanut teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom on aina ollut rohkea mielipiteissään. Elämänintoa ja uteliaisuutta riittää edelleen kuin kaksikymppisellä, vaikka nuorekas boheemi olemus kätkeekin jo kuusikymppisen. Teattereita, oopperoita ja festivaaleja johtanut Erik Söderblom on monien visioiden mies.