Hyppää pääsisältöön

Tavallisesta ihmisestä

Saara Cantell
Saara Cantell Kuva: Yle/Jyrki Valkama saara cantell

Jo ennen kuin on mitään muuta, on sydämenlyöntien takaa silloin tällöin kuuluva melodia. Kehon äänistä erottuva, toisenlainen rytmi, joka keinuttaa ja rauhoittaa. Se sama pehmeä melodia tyynnyttää senkin jälkeen, kun hänet on tempaistu pois kohdunsisäisestä turvapaikastaan.

Se jää resonoimaan syvälle häneen. Vuosikymmeniä myöhemmin, kantaessaan itse uutta elämää ensin sisällään ja sitten sylissään, hän huomaa hyräilevänsä tuota melodiaa.

Hän oppii laulelemaan samaan tahtiin kuin kävelemään, vasta sen jälkeen tulevat sanat. Sanojen myötä avautuu uusia ovia, ensin iltaisin kuultujen satujen, sitten jo itse luettujen kirjojen kautta. Pitkän aikaa tarinoiden todellisuus kulkee mukana arjessa: ystäviensä kanssa hän hyppii kotipihan kivillä ja lähimetsän purojen yli milloin ritarina, milloin metsäkauriiksi eläytyen.

Hän ei ole tiennyt että mitään niin kaunista voi olla edes olemassa.

Kouluikäisenä hän pääsee kummitätinsä kanssa isoon kaupunkiin hienoon taloon, istumaan upottavalle penkille parhaassa puvussaan. Näyttämölle hänen silmiensä eteen aukeaa maailma, joka on pelkkää unta ja ihmeitä. Höyhenenkevyet keijukaishahmot liitelevät jalat hädin tuskin lattiapintaa koskien, kaiken täyttävän sanomattoman suloisen musiikin tahdissa. Hän ei ole tiennyt että mitään niin kaunista voi olla edes olemassa.

Hän kasvaa ja kohtaa uusia, kiehtovia asioita. Kuten valkokankaalla näkemänsä sankarin, johon rakastuu palavasti. Teinin kiihkeydellä hän purkaa sydäntään päiväkirjan sivuille tavalla, jolle naureskelee itse vain vähän myöhemmin. Silti hän salaa ajattelee vielä aikuisena, että kaukoihastus elokuvatähteen oli turvallista harjoittelua tosielämän tunnemyrskyihin.

Ja niitä tunnemyrskyjähän tulee. Hormonien hämmentävässä kieputuksessa hän on milloin maailman onnellisin, milloin varma siitä ettei kukaan muu ole koskaan ole kokenut mitään vastaavaa. Kukaan ei voi ymmärtää häntä – eivät varsinkaan vanhemmat, jotka paheksuvat liian lujalla huudatettua kummallista musiikkia. Mutta se musiikki, ja sittemmin muutamat runot, ovat ainoa keino saada jokin ote sisäisestä kuohunnasta.

Vaikka hän viihtyy ja pärjääkin koulussa, ei kotiväki kannusta opiskelemaan. Hän saa työpaikan, tyydyttävän mutta vähän tylsän. Teatterista innostuneen työkaverin kautta löytyy yhteinen virkistysmuoto. Hän oppii, ettei esiripun takaa aukeava maailma aina olekaan kaunis, se voi olla myös luotaantyöntävä ja provosoiva.

Mutta monesti juuri sellaisen esityksen jälkeen hän huomaa pohtivansa elämäänsä enemmän kuin muuten mukavampien musikaalien jälkeen. Toisaalta tuntuu, ettei ruuhkavuosista selviäisi hengissä ilman komedioita ja mahdollisuutta edes välillä nauraa vatsaansa kipeäksi.

Syvimmän mustuuden keskellä on vain yksi musiikkikappale, jota hän pystyy kuuntelemaan.

Elämä heittää hänen eteensä varsin tavallisen määrän pieniä ilon ja harmin hetkiä, mutta myös tieltä suistuneen auton ja sen jarrutusäänien kirskunnan, josta jää loppuelämän mittainen kaiku. Lapsen arkku on liian pieni, lohduton suru liian iso. Syvimmän mustuuden keskellä on vain yksi musiikkikappale, jota hän pystyy kuuntelemaan. Siinä soiva kipu on tarpeeksi tosi.

Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän oppii arvostamaan niitä lyhyitä samastumisen hetkiä, joiden kautta saa hetkeksi tuntea ettei ole ihan yksin. Näyttelijän katseessa häivähtävää varjoa, taulun siniseen sävyyn vangittua salaisuutta.

Televisiosarjojen ja viihdeohjelmien sketsihahmojen kautta hänelle tulee fiktiivisiä sukulaisia, joiden edesottamuksia voi päivetellä yhdessä työkavereiden ja tuttujen kanssa.

Kirjallisuus, teatteri ja elokuvat kertovat myös mahdollisuudesta muutokseen. Ei hän sanoisi sitä koskaan ääneen, mutta lähtiessään viimein väkivaltaisesta avioliitostaan hän ajatteli tiettyjä tarinoita, joista oli saanut rohkeutta ratkaisuunsa.

Ja sitten, yhtäkkiä, hän on vanha. Viimeisinä vuosina sanat alkavat pikku hiljaa kadota, tuoreimmat tapahtumat haalistua unohduksiin ja kasvot menettää merkitystään. Palvelutalon televisiosta tulee päivisin vanhoja elokuvia, niistä hän nauttii. Yksi lapsenlapsista huomaa, että vaikka keskustelu ei enää onnistu, niin kontaktin tavoittaa vielä yhdessä laulamalla. Varsinkin silloin kun lauletaan sitä vanhaa tuutulaulua.

Tavalliselle ihmiselle niin sanotulla taiteella ei ole kyllä yhtään mitään väliä.

Lopulta hän on niin väsynyt, että enimmäkseen vain makaa silmät kiinni sängyssään. Radio pauhaa yöpöydällä, siellä käydään keskustelua kulttuuripolitiikasta. Kiivas miesääni kailottaa, miten näinä aikoina täytyy olla valmis leikkaamaan kaikesta turhasta.

Että voihan se kulttuuri tuntua kuplassaan elävistä kaupunkihipeistä tärkeältä, mutta tavalliselle ihmiselle niin sanotulla taiteella ei ole kyllä yhtään mitään väliä.

Että tavallinen ihminen - lause katkeaa, kun hoitaja tulee sisään ja vaihtaa radiokanavan. Musiikin tulviessa huoneeseen hän huokaisee hiljaa ja hymyilee.

  • Bertsolari yhdistää ja voimaannuttaa baskit

    Kilpalaulanta on baskien omaperäisen kulttuurin kulmakivi.

    Pohjois-Espanjassa Atlantin rannikolla sijaitseva Espanjan itsehallintoalue Baskimaa on omaperäinen sanan kaikissa merkityksissä. Alueen kieli on mahdollisesti viimeinen jäänne Länsi-Euroopassa ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä puhutusta kieliryhmästä. Baskin kieli, eli euskara on alueen kulttuurin säilymisen perusta.

  • Avaruusromua: Kieli, jota emme ymmärrä

    Voiko tekoäly kehittää oman koneiden välisen kielen?

    Koneet kuuntelevat meitä. Ne ymmärtävät meitä yhä paremmin. Koneet myös puhuvat meille. Ne puhuvat tosin vielä melko alkeellisin tavoin, mutta kuinka kauan? Mikä on puhutun kielen rooli yhä elektronisemmaksi ja digitaalisemmaksi muuttuvassa tulevaisuudessa? Oletko kuullut kielestä nimeltä darkvoice? Kielestä, jota me emme ymmärrä. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Teollista kansanmusiikkia

    Onko piano kone? Entä viulu? Tai huilu?

    Me teemme teollista kansanmusiikkia. Industrielle Volksmusik. Näin kuvaili Kraftwerkin toinen perustajajäsen Ralf Hütter yhtyeen musiikkia 1970-luvun alussa. Hän kuvaili maailmaa, joka käyttää koneita. Sivilisaatiota, joka perustuu teknologian kehitykseen. Taidetta, joka käyttää teknologiaa. Musiikkia, jossa soivat koneet. Onko piano kone? Entä viulu? Tai huilu? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Mitä kieltä koirasi ymmärtää parhaiten?

    Koiralle äänenpaino ja eleet ovat tärkeämpiä kuin sanat.

    Lässytätkö ja leperteletkö koirallesi, vai puhutko sille selkeästi artikuloiden? Kumpikaan ei ole väärin. Koira lukee taitavasti äänensävyjä ja ymmärtää lepertelevän ihmisen olevan suopealla tuulella. Toimintaohjeita se ottaa mielellään vastaan selkeällä ja yksiselitteisellä kielellä.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri