Olli Kangassalo
Yle
Ylen kulttuuriohjelma Strada lasketaan tänään haudan lepoon. Seitsemän vuoden aikana ohjelma löysi aivan uuden tavan tehdä kulttuurijournalismia. Nyt veteraanit muistelevat.
Huumorin ja journalismin yhdistäminen reportaaseissa oli seitsemän vuotta Stradan linja. Strada ei ole koskaan tyytynyt pelkkään asiajuttuun. Juttuihin rakennettiin tarkoituksella yllättäviä, outoja näkökulmia sekä fiktiivisiä tasoja, jotka kommentoivat jutun sisältöä.
Strada oli asiaohjelman ja viihdeohjelman hybridimuoto, vähän kuin Monty Python olisi vallannut A-studion. Juttujen välissä nähtiin vuosina 2009-2012 jopa sketsejä, joissa juontajat ovat reippaasti fiktiivisissä rooleissa. Arkistokuvilla hysteerisesti kuvitettu satiirinen pakina (vuosina 2008-2013) puolestaan liiteli surrealistisissa sfääreissä. Myöhemmin koomiset dramatisoinnit muuttuivat inserttien vakioelementiksi.
Toinen keskeinen idea oli kuvata haastateltavat ”todellisessa” tilanteessa, tekemisen tuiskeessa, välttäen kuivia istumahaastatteluja. Kahvitteluhaastattelut oli ajoittain jopa kielletty Stradassa. Kolmas usein toteutunut periaate oli myös pukea juttu juontajan prosessiksi. Juontaja kokeilee vaikkapa päivää Avanti-orkesterin siivojana tai joulupukkina (jutussa joka käsitteli kahta jouluaiheista elokuvaa). Tai juontaja Sanna stailasi Erkki Pirtolan Kiasman johtajakandidaatiksi. Joskus juontajalla oli kovitteellinen motiivi, esimerkiksi vampyyrimäinen tarve haastatella fantasiaohjaaja Tim Burtonia Lontoossa.
Stradan lähetyksen ajolistan rakenne oli yleensä sama ja toistuva (tuttuutta luova elementti), mutta se ei ollut tiukka kiveen hakattu formaatti, varsinkaan juttutyyppien tai tekotavan suhteen. Strada on ollut harvinaisen luova ja joustava ohjelma, avoin monenlaisille hulvattomille kokeiluille. Ohjelman sisällä tapahtui jatkuvasti vaihtelua, kokeilua ja testailua uusilla kerrontakeinoilla, parodisuudella ja visuaalisilla ideoilla. Muodolla leikkiminen oli tärkeä asia.
Sana kulttuuri oli venytetty ohjelmassa laajalle. Vaikka korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin tiukka laatuero yhä elää joidenkin ihmisten mielissä ja ainakin kulttuurin rahoituksessa, Strada ei tällaisia rajoja tunnustettu aihevalinnoissa (siellä olivat esapekkasalosien kanssa samassa ohjelmassa pornotähdet ja originellit). Strada vältti käpertymistä kulttuuriaiheiden elitistiseen sisäpiiriläisyyteen ja aiheenkäsittelyyn haettiin yhteiskunnallisia, laajoja piirejä koskevia yhteyksiä. Strada seurasi päivän puheenaiheita ja hakee niistä kulttuuriulottuvuutta.
OLLI KANGASSALO (toimitussihteeri/toimittaja/ohjaaja/Stradan konseptin kehittäjä) muistelee:
Strada syntyi aikana jolloin tosi-tv oli suuri trendi ja Jungnerin johtama Yle uhosi irrottelua ja provokaatiota. Viimeksi mainittuja uudelta kulttuuriohjelmalta tilattiin vuonna 2008. Tämä henki oli hyvin innostavaa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan perustanut vakavista, tärkeilevistä kultuurikeskusteluista, mutta sen sijaan studion ulkopuolella kuvattu dokumentaarinen ja reportaasimuoto kiinnostivat. Ohjelma jossa mennään tapahtumisen ja tekemisen äärelle.
Toinen alkuinspiraatio tuli sketsikomediasta, olin tehnyt mm. dokumentin Monty Pythonin vaikutuksesta suomalaiseen tv-komiikkaan. Sitä kautta tuli idea pukea mukaan fiktiivisiä tilanteita ja dramatisointia asiajournalismiin sekä pestata juontajaksi koomikko. Stradan pilotin ohjasimme toimittaja Juha Suomalaisen kanssa kesällä 2008 ja ohjelma aloitti samalla konseptilla siitä kehittymään. Suuri linja oli alusta alkaen selvä, mutta jokainen tekijä ja juontaja toi juttuun oman värinsä ja tyylinsä. Ohjelma on aina tekijöidensä näköinen. Oleellista oli, että tässä ohjelmassa sai journalismin lisäksi irrotella anarkistisesti.
Kun nyt lopusta päin katsoo alkuun päin, hämmästyttävästi Strada on pysynyt anarkistisena, mutta on onnistunut yhä taitavammain sitomaan ajankohtaiset asiasisällöt mukaan.
Stradan tyyli oli sen verran radikaalia, että vastustus on ollut aikamoista, lähinnä kulttuurijournalistien ja jossakin määrin kulttuurin tekijöiden ja aktiivien taholta. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut ongelmia hankkia haastateltavia, vaikka kuvaukset olivat usein haastateltavalle työläitä ja vaativat näyttelemistäkin. Kultuurisivujen lehtikirjoittelu lämpeni kunnolla oikeastaan vasta ohjelman elinkaaren puolessa välissä, poikkeuksena Journalisti -lehti joka suitsutti Stradaa uuden ajan alkuna (Tätä meiltä onkin puuttunut). Muu lehdistö oli innostunut varsinkin Sanna Stellanista ja Ivan Puopolosta henkilöhaastattelujen kautta. Katsojaluvut olivat koko ajan kultturiohjelma-kategoriassa hyvät (viikossa yli 300 000) ja Strada on miellyttänyt valtavirran tv-katsojia. Erittäin arvokas saavutus kulttuuriohjelmalle.
MARJUT TERVOLA (juontaja/toimittaja) muistelee:
Ennen kuin tulin Stradaan juontajaksi, olin työskennellyt tv-juontajana ja -toimittajana seitsemän vuotta luotsaten TV2:n Hullu juttu -asiaohjelmaa.
Työhistoriani oli jo siihen mennessä ollut täynnä käänteitä. Hain aikani televisiouutisiin, mutta silloin sanottiin, että minun ei kannata haaveilla uraa televisiossa, koska ääneni on liian hento. En ole siitä välittänyt.
Niin kun en muistakaan kommenteista. Kun Stradan kuvauksissa haastattelin viime syksynä vaahtokylvystä altaan reunalla istuvaa Panu Rajalaa, ajattelin, että nyt on tultu aika kauaksi siitä, mistä aloitin: kuivakoista yritysinfoista pikkutakkipönötyksen keskeltä, kun työskentelin uskottavana taloustoimittajana.
Stradassa ei ole pönötetty. Ja uskottava kuvittelen olevani silti vieläkin. Stradan kuvaukset ovat vieneet mitä erikoisimpiin tilanteisiin. Olen ollut Suomi-neitona, Prinsessa Victoriana, vieraillut S/M-talossa, testannut burkan käyttöä, etsinyt tangon juuria afrikkalaisesta rumpurytmistä, ja ennen kaikkea haastatellut läjäpäin kiinnostavia kulttuurihenkilöitä. Olen saanut tavata mielettömiä ihmisiä, joilla on huikeita tarinoita ja osaamista.
Myös katsojat ja lukijat ovat yllättäneet. Kun toimitin Stradaan jutun pienen budjetin joukkorahoituksella toteutetusta Säälistäjät-lyhytelokuvasta otsikolla ”Säälipillua lääkkeeksi nuorten miesten syrjäytymiseen”, jutusta tuli Ylen kulttuuriosaston kaikkien aikojen suurin nettihitti reippaasti yli 100 000 klikkauksella. Se synnytti Stradan saitilla vilkkaan ja todella analyyttisen (tsekkaa jos et usko!) keskustelun.
Työtapoihini kuuluu, että haluan tarjota katsojalle ajateltavaa. Haluan etsiä ja valita aiheen, josta itse haluan sanoa jotain. Kulttuuriakin olen halunnut tarkastella osana isompaa ilmiötä. Saan kiksejä, jos pystyn yhdistämään kaksi yllättävältä tuntuvaa asiaa toisiinsa niin, että niiden välinen yhteys tuntuu päivänselvältä.
Stradan satiirisuus ja viihteen yhdistäminen faktaan tarvitsevat luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Väkisin hauska hauskuuttamisen vuoksi en ole halunnut olla. Huumorilla on oltava jutun sisällön kannalta pointti, mikä on tehnyt Stradan toimittamisesta haastavaa. Ja kiehtovaa.
Mahalaskuja on, mutta silti väitän, että sitä useammin on osunut ja uponnut!
JONNI ROOS (toimittaja/ohjaaja/juontaja) muistelee:
Strada on ollut avantgardistista kerrontatapojen kokeilemista. Itselleni Strada on ollut myös paikka, jossa olen opetellut kuvakerronnan mahdollisuuksia. Pitkän radiotoimittajataustani vuoksi halusin Stradaan oppimaan sitä, minkälaisilla erilaisilla tavoilla kulttuurista ja taiteesta voi kertoa kuvallisesti. Pitkiin radion keskusteluohjelmiin tottuneena olen aina ajatellut, että Stradan juttujen puhuttu sisältö on lähellä nollaa. Mutta ei se ehkä ihan niinkään ole. Kyllä Stradan kuuden minuutin jutturakenteessa yleensä ehtii sanomaan muutamia kokonaisia lauseita, ja jos ne ovat hyvin valittuja, ne voivat jopa välittää jonkinlaisia merkityksiä.
Silti Stradan pääasiallinen anti on mielestäni aina ollut rivien väleissä: siinä, miten asioista kerrotaan, pienissä yksityiskohdissa, jopa rytmissä ja musiikissa. Tämä Stradan rivien välissä oleva sisältö on mielestäni ollut aivan ainutlaatuista suomalaisessa mediamaisemassa, ja ikävä kyllä kaikki edes kulttuurin alalla aktiivisesti toimineet eivät ehkä ole huomanneet näitä helpon pinnan alle piilotettuja tasoja. Stradalla on - ainakin parhaina hetkinään - ollut taideteoksen syvyyttä.
Stradan tekemisessä erityisen tärkeässä asemassa on toki ollut koko tekijäjoukko mutta erityismaininnan mielestäni ansaitsevat silti Stradan taitavat kuvaajat, heistä Thomas Hagström aivan erityisesti, sillä hänen kameratyössään ruumiillistuu Stradan kuvaustapahtumiin joustavasti reagoiva kuva, sekä Strdan leikkaajista omintakeisin, eli Pekka Suvinen, jonka suvereeni tapa kuljettaa kuvaa on pitkälti luonut Stradan sellaiseksi, millaisena me sen nyt tunnemme. Niinä monina kertoina, kun olen saanut tehdä juttuni Toman ja Pekan kanssa, olen tiennyt koko ajan, että siitä tulisi hyvä vaikka kaikki muu menisi pieleen.
JENNI STAMMEIER (toimittaja/ohjaaja) muistelee:
”Emmä voi laittaa Siri Hustvedtiä ja masturbaatiota samaan juttuun. Voinko mä oikeesti tehdä näin!?” Stradassa aloittelevan toimittajan tuskan hetkiä. ”Eikö seksuaalisuuteen liittyvä häpeä tule siinä jutussa esille psykiatri Elina Reenkolan puheessa?” kysyy toimitussihteeri Olli Kangassalo virne naamallaan. ”Joo, tuleehan siinä”, vastaan. ”No onhan se sitten perusteltu!”.
Onko kulttuurijutun pakko olla juhlava ja vakava? Kun se voi olla vakava mutta oivaltava. Ainakin se saa näyttää kolikon toisen puolen.
Keskustelu kuvaa hyvin Stradan toimituksen linjaa. Huumoria saa ja pitää olla, mutta sen pitää olla perusteltua.
Onko kulttuurijutun pakko olla juhlava ja vakava? Kun se voi olla vakava mutta oivaltava. Ainakin se saa näyttää kolikon toisen puolen. Kaikki ei aina ole ihan niin, miten haastateltava sen meille yrittää esittää. Ja vaikka kulttuurijutussa liikuttaisiinkin abstraktilla keskustelutasolla vaikeita akateemisia käsitteitä käyttäen, sitä kannattaa konkretisoida kohtauksilla elävästä elämästä. Sitä me kuitenkin kaikki elämme.
HANNAMARI LUUKKANEN muistelee:
Siirryin mukaan Stradan toimittajaremmiin tämän vuoden alusta. Tätä ennen työskentelin tiedeohjelmien parissa. Heti alkuun hämmästyin siitä, mikä kaikki oli tässä ohjelmassa mahdollista. Kulttuuriväki lähti yllättävän helposti mukaan mitä kummallisimpiin virityksiin, juontajat olivat käsittämättömän heittäytyviä ja toimitussihteeri sekä tuottaja eivät koskaan kieltäneet hulluintakaan ideaa. Tämä olikin mielestäni yksi ehdoton Stradan vahvuus. Kun mielikuvitusta ei suitsita, mikä tahansa on mahdollista.
Kahlasin viimeistä Stradan lähetystä varten läpi vanhoja ohjelmia. Niistä tuli selvästi esille sekä haastateltavien, että juontajien itsensä alttiiksi laittaminen lähes tulkoon mille tahansa. Eikä lopputulos voi olla kuin äärimmäisen viihdyttävää kulttuuriohjelmaa. Tutuista kulttuurihahmoista sai myös niin paljon enemmän irti, kun heidät vaikkapa vietiin karaokeen, laitettiin kirjoittamaan rakkauskirje prinssi Carl Philipille tai haudattiin hiekkakuoppaan. Onneksi haastateltavat usein tunsivat ohjelman ja suorastaan odottivat mitä kummallisimpia ehdotuksia tai ymmärsivät huumorin olevan tärkeä osa myös vaikeiden aiheiden käsittelyä.
Toimittajan kannalta hienoa oli myös se, että Stradan irrotteleva ote mahdollisti jutun tekemisen käytännössä mistä tahansa kulttuuriaiheesta. Ohjelmassa esille pääsivät niin kaiken kansan julkkikset kuin pienet, kiinnostavat kulttuuriteot. Toivottavasti Stradan tuhkista nousee vielä uusi ja uljaampi kulttuuriohjelma. Suomessa tehdään aivan hengästyttävän mahtavaa kulttuuria jatkuvasti, se ansaitsee mielestäni päästä esille!
