Hyppää pääsisältöön

Lomamatka 70-luvulle: Aijan matkakertomus

Lomamatka 70-luvulle, yle tv1
Giovanni Trimeloni (autossa), Samuel Frantzi ja Aija Frantzi matkaavat lomalle punaisella pompannapilla, Fiat 600:lla. Lomamatka 70-luvulle, yle tv1 lomamatka 70-luvulle

Miten Aijan perheen matka 70-luvulle sujui?

1. Päivä

Tänään se sitten alkoi, matka jonnekin vuosikymmenien taakse! Heti aamusta muhkeat eväät laukkuihin ja matkaan!

Suuntana Autokeskus Helsingissä. Määränpää oli hieman hakusessa, joten navigaattoriin osoite muistiin ja matkaan. Ensimmäinen muistutus nykypäivän haavoittuvuudesta tulikin sitten tuon navigaattorin kanssa, sehän ei tietenkään löytänyt GPS-signaalia, vaikka kuinka yritin resetoida vehjettä, joten vanhan ajan CT 9 kartta käyttöön ja sen avulla sitten matkasimme. No, kartta oli sen verran vanha, että tiet olivat vissin kuusitoista kertaa muuttuneet ja pienien eksymien jälkeen saavuimme paikalle varttitunnin myöhässä, joka toki hävettää vähän.

Perillä meitä olikin kuvausryhmä vastassa, mikrofonit paikalleen ja menoksi! Autokeskuksen yläkerrassa meiltä vietiin kaikki elektroninen omaisuus, puhelimet, tietokoneet, Sampan pelit ja kortit, rahat, korut ja jopa vaatteetkin! Tilalle saimme aitoon 70-luvun henkeen matkavaatteet kaikkine asusteineen. Sekös Samuelia vähän kiukutti, ihan kamalat leveälahkeiset farkut ja tennarit.

Sitten meidät ohjattiin autollemme, joka oli punainen Fiat 600 jostain 60-luvun loppupuolelta. Autohan ei suostunut käynnistymään ilman apuvirtaa, mutta pienen harjoituksen jälkeen olimme valmiita matkaan. Autossa oli tiivis tunnelma, sillä siihen oli mahduttava kolmen hengen lisäksi kolme matkalaukkua, kolmet petivehkeet, eväät, ruokailuvälineet ja monenmoista muuta vermettä, mutta sopu sijaa antoi ja hyväntuulinen seurue matkassa.

Päämäärää ei tiedetty, mutta suuntana oli itätie E18. Kaunis kesäinen päivä toivotteli meidät tervetulleiksi menneisyyteen. Pysähdyimme Porvooseen ihmettelemään vanhaa kirkkoa ja sen ympäristöä, Samuel sai videokameran, jolla hän innostuneesti heti alkoikin kuvata. Myös pari postikorttia lähetimme ihan vanhan ajan tyyliin. Söimme eväämme kirkkopuistossa ja sen jälkeen olikin aika jatkaa matkaa.

Päämäärämme oli Santalahden leirintäalue Kotkassa. Siellä tapasimme ensimmäistä kertaa koko matkaseurueemme, Jutta-äidin neljän lapsensa kanssa ja Nean, Camillan ja Mari-Liisin.

Pystytimme teltan viilenevään iltaan. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä edellisestä teltan pystyttämisestä lieneekin aikaa jonkin verran. Suuren touhun jälkeen leiri oli pystyssä ja illalliseksi keittämämme parikymmenasteinen parsakeitto maistui suureen nälkään ihan hyvin. Vielä oli viihdettä tarjolla, eräs haitaristi tuli rannalle soittamaan, jota kuuntelimme kylmässä kesäkuun illassa.

Tunnelma oli jäykkä, suuri porukka täysin tuntemattomia ihmisiä kyräili hieman toisiaan tietäen, että viikon joutuisimme katselemaan toistemme naamoja. Kylmissämme menimme telttaan, epätoivo melkein valtasi mielen, kun peittoihimme kääriytyen yritimme pysyä lämpiminä lähes nollaan tipahtaneessa lämpötilassa.

2. päivä

Herätty joihinkin outoihin ääniin… joku hiipii teltan ulkopuolella… vetoketju ratisee ja avautuu… siellähän ohjaajamme Johanna jo kurkkiikin, olisiko aika herätä, mukanaan jokunen muukalainen. Sehän onkin radio Kotkan toimittaja, joka haluaa kuulla tunnelmiamme ensimmäisestä yöstä. Kun saamme kohmeisen suumme auki, alkaa kokemuksia tulla. Aurinko lämmittää pian jäykistyneet nivelemme ja leirin purku tekee ne vielä notkeammiksi.

lomamatka 70-luvulle, yle tv1
lomamatka 70-luvulle, yle tv1 lomamatka 70-luvulle

Ahdettuamme leirimme autoon kurvaamme kohti satamaa, jossa vanha keskimoottorivene odottaa meitä. Sillä matkustamme Varissaareen, joka on aivan upea näky! Vanhoja taistelupaikkoja, uponneen fregatin osia, tykkejä ja kaunista luontoa. Saimme mukavan tovin kierrellä saarella, syödä eväitämme ja helmenä lienee Samuelin saama kaitafilmikamera, jolla hän kuvasi saarella, lieneekö kuvaa sitten tullut, sillä filmiä tuntui vain riittävän ja riittävän.

Retken jälkeen matkamme jatkuu kohti Imatraa ja Ukonniemen leirintäaluetta. Tänä iltana ei palele enää, sillä aurinko lämmittää leiriytymispaikallamme mukavasti ja teltan pystytyskin onnistuu jo hieman paremmin.

Joukkoomme on ilmestynyt kaksi pitkätukkaista nuorta miestä, ilmeisesti veljeksiä, niin samannäköisiä he ovat. Taitavat ollakin samoja kavereita, jotka päivällä liftasivat jossain Kotkan liepeillä. Ketä lienevätkään? Illalla vielä grillikatoksessa istuimme hetken koko porukka ja nyt jo jonkinlaista juttuakin tuli autokuntien kesken, ehkäpä se tästä iloksi muuttuu.

3. päivä

Leirin purkamisen jälkeen matkamme alkoi kohti Imatran kaupunkia, jossa painumme lähimpään Alkoon ostoksille mukanamme kunnon suomen markkoja ja Alkon hinnasto vuodelta 1972. Yritämme ystävällisen myyjän opastuksella löytää ruokaviiniä joka olisi jokseenkin samaa laatua, kuin hinnastosta löytämämme viini.

Asian suoritettuamme menemme markettiin ostamaan päivällistarvikkeita, sillä onhan Naistenpäivä ja tänään on miesten vuoro tehdä ruokaa. Vertailemme tuotteita ja hintoja 70-luvun hintoihin. Myös tuotteet ovat vaihtuneet, valikoimat ovat lisääntyneet ja osa tuotteista on myös kadonnut. Rymd-mehujauhetta ei enää kaupoista saa.

Täällä muuten ensimmäistä kertaa huomasin ihmisten tuijotuksen, onhan se pikkuisen erikoista, että äiti kulkee kirkkaanvihreässä vekkihameessa, puukengät jalassaan, poika leveälahkeisissa farkuissa ja mies teryleeneissä ja kittanassa ruututakissa.

Matka jatkui itärajaa seuraten kohti pohjoista. Pompannappi ei suuremmin vauhdillaan hurmannut, mutta rauhallinen matkanteko antoi meille mahdollisuuden katsella auton ikkunasta kaunista, kesään heräävää Suomen luontoa. Upeaa oli myös tietynlainen läheisyyden tunne tuossa ahtaassa kopissa, ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä, oli keksittävä yhteistä ajanvietettä.

Eikä se vaikeaa ollutkaan, Samuel sai kuulla monenmoista tarinaa nuoruudestamme, joka elettiin 70-luvulla, lauluja siltä ajalta tuli myös ihan luonnostaan ja pian poika olikin jo täysin rinnoin mukana laulamassa.

Punkaharjulla toppasimme hetkeksi katsomaan Runebergin muistomerkkiä, josta jatkoimme kohti Punkaharjun lomakeskusta. Siellä meitä odotti ihana yllätys: Oikea leirintäalue mökkeineen, jossa oli sähköt! Valitsimme mökin, joka oli lähinnä rantaa. Mikä ihana tunne astua mökkiin ja nähdä oikea vuode, jossa saisimme lepuuttaa telttapatjojen kipeyttämiä jäseniämme. Mökissä oli myös lehtiä, joita ajattelin illalla salaa lukea, sillä kaipasin jotain lukemista. Ulkona tutkiskelimme ympäristöä ja tapasimme siellä seurueeseemme liittyneet kaksi rouvaa.

Naistenpäivän kunniaksi Gibi ja Samuel valmistivat meille tänään ruuan. He grillasivat kaupasta ostamamme kyljykset ja tekivät salaatin. Kuinka hyvästä se maistuikaan punaviinin siivittämänä! Kävimme myös hotellilla katsomassa mustavalko TV:stä kunnon Kekkosen aikaisia ohjelmia, mikä oli mielestäni mielenkiintoista, ilmeisesti muut katsomassa olleet naiset eivät olleet samaa mieltä.

Illan hämärtyessä saimme kuvausryhmältä onget ja eikun kalaan! Matojen etsiminen kuivassa havumetsässä oli jonkinlainen haaste, mutta saimme niitä kerättyä sen verran, että voimme nousta veneeseen ja soutaa tyynelle lahdelle ongelle.

Kuvausryhmä käski meitä siirtymään sellaiseen kohtaan järvellä, että he saivat kuvattua puuhasteluamme. Siinä vaiheessa Samuel sai herneen nenäänsä ja menetti malttinsa, kun ei saanut onkia siellä, missä olisi ollut kaloja! Siinä vaiheessa jo itsellänikin oli sen verran väsynyt olo, että aloin kiukutella Samuelille kuin ikäisensä pikkulapsi! Samuelin kiukkua lisäsi vielä se, että itse sain muutaman kalan ja hän ei saanut mitään. No, leppyihän Samppa, kun puhuttiin järkeä, ei ole kala pojalle niin kauhean tärkeä.

Onkimisreissun jälkeen olikin aika mennä nukkumaan, mutta mitä ihmettä, molemmat miehet olivat likaisia kuin porsaat ja haisivat tosi pahalle! Komensin heidät järveen pesulle. Saippua oli jossain auton uumenissa, joten herrat saippuoivat itsensä Fairyllä ja sukelsivat peräkanaa kylmään veteen! Tämä olisi ollut kuvauksen arvoinen hetki, mutta kuvausryhmä oli jo nukkumassa. Itse ajattelin hetken lukea Tieteen kuvalehteä, mutta mitä ihmettä! Joku ryhmästä oli huomannut lehdet ja käynyt ne hakemassa pois mökistämme! Mikä pettymys!

Onneksi olin saanut illan viihteeksi cd-soittimen ja yhden Kaisa Korhosen levyn, jonka kappaleet toivat lapsuusmuistoja mieleen. Illalla kääriydyimme kaikki samaan vuoteeseen lämmittelemään toinen toisiamme ja nukahdimme raikkaaseen maalaisilmaan.

4. päivä

Heräsimme aamulla, kun ovi kävi ja kuvausryhmä tuli kuvaaman heräämisemme. Gibi yritti kaivautua peiton alle, sillä hänellä oli niin hassut yövaatteet, ettei hän halunnut näyttää niitä, mutta vetäisin peiton pois ja esittelin kaikelle kansalle tuon huvittavan yöasun. Tänään olikin leirin purkaminen helppoa, sillä ei tarvinnut kasata telttaa, vaan heti aamiaisen jälkeen voimme lähteä jatkamaan matkaa. Ennen lähtöä oli rannalla pieni kilpailu, jouduimme veneellä nostamaan katiskoita, joiden sisälle oli laitettu seuraavan kohteemme vinkki.

Saimme tietää jatkavamme matkaa kohti Savonlinnan toria. Koko retkikunta lähti samaan suuntaan ja kokoonnuimme torille kahville ja jäätelölle. Sieltä sitten hajaannuimme kukin omiin kohteisiinsa. Meille oli osoitettu sisävesiristeily vanhalla höyrylaivalla. Se oli hieno kokemus etenkin Gibille, sillä hän sai jopa ohjata laivaa hetken! Myös saimme syödä siellä oikeaa ravintolaruokaa, joka oli luksusta retkellämme.

Iltapäivällä hyppäsimme jälleen autoon jatkaaksemme. Nyt tuli jo perhosia vatsanpohjaan, sillä aloimme lähestyä synnyinseutujani, Pohjois-Karjalaa!
Kiteen ohi ajaessamme tuli jo mieleeni nuoruuden tanssireissut Kiteen kasinolla, yöpymiset leirintäalueella ja ne kaverit… missähän hekin mahtavat nyt olla.

Saavuimme Rääkkylään, Koivuniemen leirintäalueelle. Tässä kohtaa alkoi retken ikävimmät hetket, sillä muutama viikko sitten saamani aivotärähdys alkoi kiukutella oikein kunnolla. Juuri ja juuri jaksoin auttaa teltan pystyttämisessä ja sen jälkeen putosin porukasta kokonaan. Raahauduin vain telttaan ja kovan päänsäryn jyskyttäessä kävin nukkumaan. En ole ihan varma, mitä ulkona tapahtui, Samuel ja Gibi olivat porukan mukana jossain tapahtumassa ja tulivat myöhemmin telttaan. Minä vain nukuin.

5. Päivä

Herättyämme oli varattuna meille aamupalaksi kupilliset kalanmaksaöljyä, ihan 70-luvun tapaan. Samuel ja Gibi eivät voineet tuota niellä, mutta minä reippaana tyttönä hörppäsin kuppini tyhjäksi!

Aamulla olikin ohjelmassa kauppa-autolla käynti. Jossain syvällä Rääkkylän metsätiellä oli aikataulu, jolloin kauppa-auto olisi paikalla. Tie oli kapea ja mutkikas, eikä kuvausryhmällä ollut oikein tilaa parkkeerata pakettiautoaan mihinkään, joten he ajoivat erään talon pihaan kysyäkseen, saako auton jättää hetkeksi sinne. Voi sitä riemua, mikä heräsi talon asukkaissa! Iäkäs pariskunta otti meidän niin sydämellisesti vastaan, että tunsin vahvaa ylpeyttä karjalaisuudestani, tuollaisia me olemme!

Käytyämme ihastelemassa aitoa kauppa-auton tunnelmaa palasimme tuon pariskunnan luo, jossa rouva laittoi ulkopöydän koreaksi ja meitä kestittiin niin kuin vain karjalainen voi tehdä. Tarinaa tuli ihan mistä vain ja jopa yhteisiä tuttujakin löytyi! Tulen lopun elämääni lämmöllä muistamaan heitä.
Tämä päivä oli muutenkin ihan erilainen. Olimmehan muistojeni alueella.

Hammaslahti, kotikylä… harmi, että vain vauhdilla ajoimme sen läpi. Olisi ollut niin monta muistoa ja tapahtumaa… lauluja… elämää maalaismiljöössä 70-luvulla… teinien kokoontumisia Palmu-kahvilan rappusilla, ikäraja kun oli 18-vuotta, sisään emme päässeet… moottoripyöräonnettomuus, jossa eräs kaveri vammautui loppuelämäkseen vaikeasti… isoveljet, jota oli ihan pakko vähän salaa seurata… pojat, jotka eivät huomanneet ollenkaan pienen, vähän pullukan teinitytön ihastusta… ruma ankanpoikanen lienen ollut… voi sitä huoletonta elämää! Eipä olisi silloin voinut uskoa, mihin se johdattaa.

Saavuimme Joensuuhun, tuohon tuttuakin tutumpaan kaupunkiin. Olin niin liikutuksen vallassa, että kyyneleet polttelivat koko ajan luomien takana.
Majoituimme hotelli Wanhaan Jokelaan, tuohon legendaariseen boheemiasumukseen, jonka ravintolassa oli tullutkin jokusen kerran käytyä, sillä sehän oli oikea taiteilijoiden kokoontumispaikka.

Jostain syystä Johannalla oli kiire hoputtaa meitä kaupungille, sillä siellä olisi kuulemma jokin haastattelija tekemässä meistä juttua. Niinpä kipaisimme vauhdilla torikahvioon. Kahvien äärellä jatkoin tuota loputonta tarinointiani, kun yhtäkkiä takaani kuului tutut äänet: Terve Aija!

Herrajumala, siinähän seisoivat nuoruuteni parhaat ystäväni Helka ja Riitta! Olin aivan sekaisin, enkä ymmärtänyt mitä tapahtui, kun joukkoon vielä ilmestyi vanhasta kaveriporukastamme Tarja!

En voi kuvailla sitä hämmennystä ja iloa, kun sain tavata nuo rakkaat ystäväni vuosikymmenten takaa jälleen, juttua riitti ja ainakin minun puoleltani oli ilo sanoinkuvaamaton! Johanna mokoma oli jossain haastattelussa udellut parhaiden ystävieni nimiä, etsinyt heidät käsiinsä ja hoitanut heidät tapaamiseen. Voi Johanna, et arvaakaan, kuinka ison ilon järjestit!

Iltapäivällä oli muutama tunti vapaata aikaa ennen illallista, joka oli sovittu hotellin ravintolaan. Samuel oli nähnyt ravintolassa jukeboxissa muutaman kappaleen, joita hän halusi kuulla, mutta eihän meillä ollut yhtään rahaa, että olisimme voineet laittaa jukeboxiin! Niinpä läksimme kaupungille huvi ja hyöty -periaatteella. Kävelimme kaupungilla, kerroin tarinaa Joensuusta ja samalla etsimme tyhjiä pulloja, tienataksemme euron, että voisimme kuunnella musiikkia. Jostain syystä pulloja ei tahtonut millään löytyä tarpeeksi, joten jouduimme palaamaan hotellille melkein tyhjin käsin. Samuel yritti kaupitella löytämäämme kuusilehtistä apilaa, mutta ei senkään tarvetta kenelläkään tuntunut olevan. Eräs ravintolan asiakas näki pojan kaipuun ja antoi sen verran rahaa, että levy lopulta saataisiin kuulluksi, mutta kone hukkasikin tuon kallisarvoisen euron!

Ilta hämärtyi ravintolan salissa muikkuannoksien äärellä, ruoka uskomattoman hyvää ja illan kruunasi Kemal Ashourbekov, pianistivirtuoosi, joka soitti ihan mitä vain, eikä nuotteja siihen tarvittu! Kävin esittämässä hänelle kappaletoiveen: Chopinin Surumarssin edesmenneen taiteilijaveljeni muistolle, Rudin, joka hyvin viihtyi Wanhassa Jokelassa. Kyynelsilmin kuuntelin tuon kappaleen, ikävä on kova. Kiitos Rudi ja kiitos Kemal! Samuel halusi kuulla Ievan polkan, mutta sitä Kemal ei tuntenut, joten saimme kuulla jonkin muun polkkakappaleen.

6. Päivä

Aamulla matka jatkui kohti pohjoista. Olin jo aiemmin ajatellut ääneen, että kun täälläpäin kerran olemme, olisi etikettivirhe olla käymättä Kolilla!
Ihan vielä emme sinne saakka päässeet, vaan mutkittelimme Enon kautta ja kävimme siellä oikein 70-luvun tyyliin Alkossa. Niinpä, koska oli lauantaipäivä, Alko oli tietenkin kiinni, vain lappu ovella!

Matkasimme vaaramaisemissa Kolin luonnonpuiston alueella. Pirunkirkko, paikka, josta olin kuullut, mutta en ollut koskaan käynyt, oli henkeäsalpaavan jylhä ja mystinen luonnon taideteos! Yli 35 metriä syvä luolakäytävä johti meidät välillä hyvinkin ahtaan käytävän kautta vuoren sisään. Luolan syvyydessä odotti Samuelia yllätys: Pelikortit, joita hän oli koko viikon kaivannut! Luolasta tullessani muuten iskin kipeän pääni matalaan luolan kattoon.

lomamatka 70-luvulle, yle tv1
lomamatka 70-luvulle, yle tv1 lomamatka 70-luvulle

Matka jatkui Kolin huipulle, jossa ihailimme maisemia ja tapasimme matkatoverimme. Aivan huipulla levähdimme juhlimaan Camillan syntymäpäivää. Joku reipas kuvausryhmäläinen oli raahannut mukanaan sinne käpykakun ja limonadia, joita nautimme ihania maisemia katsellen. Hiihtohissillä laskeuduimme alas satamaan, josta hyppäsimme M/F Pielinen-autolautalle, ylitimme Pielisen tyynen järven ja saavuimme Lieksan Vuonislahteen. Kuvausryhmä oli siirtänyt automme sinne, joten matkasimme loppumatkan omalla autolla Kestikievari Herraniemeen. Saimme kunnon karjalaisateriat ja pääsimme nauttimaan oikeasta hotellihuoneesta ihan omine vessoineen ja suihkuineen.

Illan ohjelmassa olikin sitten lavatanssit. Yllätysmomentti löytyi leiriytymisalueen rannalta, pressun alta: montamonta Pappatunturia! Muutamat meistä sitten valittiin harjoittelemaan vanhaa taitoa, mopolla ajoa. Jos jokin oli upeaa, ajaminen pitkin metsäpolkua, kaasu pohjassa, vekkihameen helmat heilahdellen, juurakoiden ylitse pomppien… se oli taivas! Olisin ajanut vaikka kuinka monta kunniakierrosta vielä, mutta oli jouduttava tansseihin.

Illan yhtyeenä oli Matti Servo ja Napander, tunnelma kuin aikanaan Lemmenlavalla Pyhäselässä, tanssitaitoiset kavaljeerit vain puuttuivat. Mutta en antanut sen häiritä menoa, vaan hain Gibin rohkeasti tanssimaan humppaa: Nyt matkaan lähden, en katso taaksepäin… Puukengät saivat lentää lavan nurkkaan, kun humpan huumassa menimme enemmän tai vähemmän nilkuttaen. Samuel sai kahvilan puolella aitoa vanhan ajan limonaatia.

Kaikki päättyy aikanaan, myös tämä reissu. Niin ikimuistoinen kaikkine kohteineen, kuvausryhmineen ja erityisen mukavine matkatovereineen.
Vielä kokoonnuimme esiintyjien kanssa yhteisiin tiloihin vähän olutta nauttimaan ja jutustelemaan. Tunsin pientä haikeutta, sillä tämä on ollut jotenkin niin erityinen matka.

Vielä muutama päivä sitten emme tunteneet ketään ja nyt kaikki tuntuivat jotenkin niin läheisiltä, viisitoista osallistujaa plus kuvausryhmä, yhtäkkiä heitetty samaan nippuun selviytymään ajassa, jolloin ei ollut ihan kaikkia mukavuuksia, mutta ihmisyyttä taisi olla enemmän?

Meille reissu oli aika helppo, olemmehan eläneet tuon ajan nuoruudessamme, mutta luultavasti vaikeampaa oli Mariliisilla, Camillalla ja Nea Nooralla, jotka olivat vain ehkä kuulleet vanhemmiltaan tuosta ajasta. Paluu nykyaikaan on ihan mukavaa, mutta jotain ehkä opin: ainakin puhelin ei ole enää osa kehoani, vaan voin sen hyvillä mielin jättää olohuoneen pöydälle, ainakin vessassa käynnin ajaksi.

Näkemiin ystävät, ihan jää ikävä teitä!

Muualla verkossa:
Lomamatka 70-luvulle