Hyppää pääsisältöön

Katoavaa karjalaisuutta

Rahvaan runot -dokumentissa kerrotaan karjalaisesta kansanperinteestä ja sen taitajat, entiset Karjalan suojärveläiset, esittävät pajulauluja, loitsuja, itkuvirsiä ja kalevalaista laulantaa.

Dokumentissa nähdään myös karjalantutkija ja kehitysaluepoliitikko professori Heikki Kirkinen. Hän kertoo kalevalaisen kulttuurin olevan karjalaisen kulttuurin vanhin kerrostuma. Keskiajalla siihen tuli vaikutteita Bysantin ja Venäjän kristillisestä ortodoksisuudesta, joka muovasi karjalaisuuden sellaiseksi, jona se nykyään tunnetaan.

Kirkisen mukaan kalevalaisen kulttuurin säilyminen, oli osaksi sen ansiota, että ortodoksisen kirkon lähetystyö oli hidasta ja heikosti organisoitua Karjalassa. Lähetystyötä tehtiin hyvin rauhanomaisesti ja kirkko hyväksyi paljon kansallisia, niin sanottuja pakanallisia, perinteitä antaen niille uuden kristillisen sisällön.

Nykyajan kehityksessä Kirkinen näki vaarana massakulttuurin omaksumisen ja kulttuurien köyhtymisen.

Vanhaa kalevalaista runomittaa kerrotaan voivan kuulla vielä joidenkin vanhusten muistamissa loitsuissa ja kehtolauluissa. Maatalon emäntä Feodosia Savinainen laulaa pirtissään kehtolaulun, jota isoäiti hänelle aikoinaan lauloi.

Nurmeksen ja Lieksan välimailla asuva 94-vuotias Vasili Peiponen esitellään ohjelmassa yhtenä viimeisistä kertovan kalevalaisen runon taitajista Suomessa. Luku- ja kirjoitustaidoton Vasili oppi runonlaulantaa muun muassa isältään, jolla oli tapana laulaa kalaa pyytäessä.

Viekin kylässä asuva Aaro Savinainen toteaa, etteivät nuoret enää puhu karjalan kieltä keskenään, vaan käyttävät sitä ainoastaan kotonaan. Kielen katoamisen lisäksi kylää uhkaa myös väestökato. Nuorille ei alueella ollut juuri mitään virikkeitä tarjolla. "Jos ei metässä kokoonnu niin sitten täytyy baarilla kokoontua", toteaa Savinainen.

Viekkijärven kerrotaan olevan tyypillinen Pohjois-Karjalainen kylä, jossa muinoin kulttuuri kukoisti, mutta joka nyt oli kehitysalue.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto