Tarinoita viinapullon varjosta

Mitä tapahtuu, kun sahtitynnyri on isän paras kaveri ja äiti hörppäilee viinapullosta lohtua katkeruuteensa? Kohta viisikymppisen kirjoittajan välähdyksenomaiset tositarinat kertovat 70-luvun lapsen kokemuksista ja tunteista, kun alkoholi varjostaa elämää.

Tarinoita viinapullon varjosta

"Istun vanhimman siskoni poikaystävän sylissä leikkimässä ja minulla on hauska olla. Yhtäkkiä äiti raahaa minut saunalle, käskee riisuuntumaan pesua varten. "Isä käski sanoa, että joko sinusta on tulossa pikkuhuora. Kun noin käyttäydyt!"
Jähmetyn, en tiedä mitä sanoa, sanat puuroutuvat kurkkuun. En ymmärrä mitä äiti tarkoittaa ja miksi isä on käskenyt kysyä tuollaista. Kylmyys kouristaa sisimpääni ja mietin, mitä tein väärin. Jotain varmasti tein. Muistan, että toruttu on ennenkin, paljon, sanottu tällaista. En saa olla sylissä. En muistanut. Kyyneleet puristavat silmiäni, mutta en itke. Häpeän niin paljon, etten siksi voi vielä itkeäkin äidin nähden. En pysty riisumaan, seison tuijottamassa saunan tummuneita paneeleita.

Isä tulee saunalle ja riisuu itsensä saunaan menoa varten, asettaa vastan alapäänsä suojaksi ja katsoo minua pahasti virnistäen, kun vilkaisen vähän väliä mitä tapahtuu. Isästä tuoksuu paha haju, äiti on sanonut, että se on vanhan viinan haju. Äiti laittelee penkille omia vaatteitaan ja kun isä menee kylpemään, sanat piiskaavat. "Ei se sinulle niitä näytä, jos sitä haluat!" Sanat tuntuvat lyöntinä, kuin koivupiiskalta, jolla saan joskus kintuilleni. Juoksen ulos, kumpikaan ei tule perääni.

Iloinen mieleni leikkituokiosta on muuttunut suureksi häpeäksi, joka hakkaa ja hakkaa sisintäni. Tuntuu, etten saa henkeä ja sydämeni tykyttää kiivaasti. Kävelen laiturille, istahdan, yritän rauhoittua, vaikka kaikki sisälläni myllertää.

Veden pinta on silti kaunis, se välkehtii kesäauringossa. Pikkuhiljaa se rauhoittaa, pystyn ajattelemaan jo vähän. Oloni paranee, hengitän rauhallisemmin. Päätän, etten koskaan enää ole saunalla samaan aikaan kuin isä. En halua olla samassa huoneessa kahden. Koska ne hetket eivät tunnu oikeilta, niissä on jotakin, joka pelottaa. Vaikka äidin sanat repivät haavoja, niin äiti on ainoa turvani silloin, kun veli ei ole kotona. Äiti voi olla ilkeä - mutta isä on tehnyt hänestä sellaisen, niin äiti on sanonut. Sen uskon, koska isä on minustakin paha. Mutta pitääkö äitikin minua pikkuhuorana?

Olen hiljaa laiturilla ja kuulen, kuinka äiti ja isä lähtevät saunalta kiivaasti puhuen. Odotan ja menen sitten saunalle. Käännän isoa avainta ovenlukossa ja riisun, peseydyn ja kylven nopeasti. Kuivaan itseni karkeaan pyyhkeeseen, joka jättää ihon punaiseksi. Etsin penkiltä puhtaat alusvaatteet, jotka äiti on sinne jättänyt ja likaiset heitän pyykkisankoon. Avaan oven ja vedän kesäilmaa keuhkoihini. Pakko palata talolle, en halua, että ne tulevat etsimään.

Kävelen paljain jaloin hiljakseen talolle. Ehkä ne eivät enää muista."

"Vieras tuo viinaa. Siinä ne istuvat ja kuulemma parantavat maailmaa. Puhuvat sodasta, sukulaisista, menneistä asioista, riitelevät ja liikehtelevät kiivaasti. Äiti passaa ja ottaa hörppyjä. Tupakansavu inhottaa minua, tunkee sisälleni, vaikka kökötän tuvan uunin takana piilossa.

Ulkona on pimeä ja minua pelottaa mitä nyt tapahtuu. Sisko on huoneessa yläkerrassa. Sinne ei saa mennä häiritsemään. Hän kun on kertomansa mukaan oikeasti prinsessa, joka on vaihtunut synnytyssairaalassa. Minusta se on todella outo ajatus. Mutta niin hän minulle sanoo. Hän voi tehdä monia asioita, töniä, mätkiä, ivata ja käskeä häipymään, koska hän on minua parempi. Vaikka olenkin muka äidin lellipentu, niin minua ei rakasteta kuten häntä. Minua ei oikeastaan rakasteta ollenkaan, vaan useimmiten minua vihataan. Isä on niin sanonut, sisko tietää sen. Mutta siskoa rakastetaan ja minun pitää muistaa se, että isä rakastaa vain häntä.

Toivon, että ryyppääminen loppuisi, koska vieras pelottaa minua, inhottava vanha ukko. Äiti ja isäkin ovat pelottavia, kasvot vääristyneinä ja kuin hidastettuine liikkeineen. En tiedä miten uskaltaisin mennä kamarin hetekaan nukkumaan, koska pelkään sulkea silmäni, vaikka väsyttää niin kovasti.

Sekavat ajatukset pyörivät päässäni. Miten voin olla lellipentu, vaikka äiti niin usein unohtaa minut eikä koskaan ota syliinsä? Muistan, kun äiti joskus kampasi hiukseni saunan jälkeen ja melkein nukahdin hyvän olon tunteeseen. Miksei sellaista ole aina? Mutta sen taidan uskoa, että isä vihaa minua, koska usein hän käskee minua häipymään silmistään, mutta silti vaanii minua outo kiilto silmissään. Jos kysyn jotakin, hän ei vastaa, ohittaa minut kylmän viileästi. Enää en aio kysellä mitään. Minun syyni on kuulema moni asia.

Uunin vierusta on vähän lämmin. Istahdan lattialle. Luulen, että voin nukahtaa siihen."

"Äiti on niin humalassa, että kaatuu lattialle, vaikka yritän pitää pystyssä. Isä tulee katsomaan ja omasta humalastaan huolimatta nostaa sitten äidin sängyn reunalle.

Koko illan olen kuunnellut riitelyä ja syyttelyä pettämisestä ja raskaasta elämästä. Sitten tajuan sen, kuinka äiti kaatuu ja samassa isä hiljenee. Yritän auttaa isää nostamaan äitiä, mutta jotenkin isä tyrkkää pois, hän haluaa tehdä sen yksin. Äiti raottaa silmiään ja sammaltaa: "Eihän noista persekärpäsistä ikinä pääse eroon." Isä nauraa turahtaa pari kertaa ja istahtaa äidin viereen. Minä juoksen kammariin. Voi miten minua pelottaa! En tiedä miksi minä olen niin huono, etten osaa olla mitenkään oikein."

"Äiti kaataa isän sahtitynnyrin sisällön ikkunasta pihalle ja hymisee humalaisia sanoja, sammaltaa jotakin kostosta. Minua hermostuttaa, sillä tiedän, että kohta tapahtuu jotakin. Isä huomaa tapahtuneen, kun hän kopistelee sahtikätkölleen yläkerrassa. Kuulen kiroilua ja sitten juoksuaskeleet portaissa. Äiti juoksee ulos, minä perässä. Yritän roikkua äidin essussa, nykäisen sitä. "Äiti, mennäänkö pois, jonnekin, veljen luokse? Äiti?" Äiti ei vastaa, ei kuuntele. Katsoo silmät harhaillen isää, joka kiroilee ja pui nyrkkiä portailla. Äidillä on omahyväinen hymy, ja isä on täynnä vihaa.

Pelkään, että pissin housuun ja kurkkuani puristaa. Tahdon pois, tahdon vastauksen eikä äiti vastaa. Irrotan otteeni äidin essusta. Kyyneleet tulevat, polttavat poskilla. Tiedän, että nukun ensi yön tuvan hetekalla hiestä märkänä, kun en saa vastausta, pääsenkö pois sitten huomenna, kun en tänään varmasti pääse veljen luokse kylään. Edes yhdeksi yöksi, niin ettei tarvitsisi pelätä. Mutta äidin pitää olla mukana, koska jos hän jää isän kanssa, niin en tiedä onko äitiä enää sen jälkeen."

"Ei olisi sittenkään pitänyt lähteä yksin veljen luokse yökylään. Haluan nauraa ja olla iloinen, mutta isän sanat kaikuvat korvissani. "Kunhan sinä pentu et ole kotona, niin päästään äidistäsi eroon. Ja sitten ollaan vain me ja minä teen mitä haluan, saatana!" Äiti lirkutti lähtiessäni korvaani eikä veli sitä kuullut, ei kuullut isänkään manausta, koska ne sanottiin veljen selän takana. "Jos hylkäät minut joskus, niin minä tapan itseni. Ei sinun pitäisi lähteä, siitä ei hyvä seuraa!"

Mutta lähden, koska pääsen veljen kyytiin ja hetken ajan ihana aavistus vapaudesta täyttää mieleni. Kunnes nukkumaan mennessä isän ja äidin sanat alkavat taas kaikua korvissani. Itken petissäni ja veli kuulee sen, ajaa minut yöllä takaisin kotiin. Huokaisen hiljaa, kun näen kotitalon keltaharmaat seinät edelleen pystyssä, ainakin se on ehjänä. Menen nolona äidin ja isän eteen. Veli sanoo, ettei minua saa kiusata tämän takia ja lähtee pois.

Äiti on hengissä, isän viirusilmät tutkivat sätkän takaa. Menen istumaan yläkerran portaille nolona häveten omaa pelkuruuttani. Tärisen hiukan, vatsassa kiertää pettymys ja pelko. En olekaan helpottunut kotiin pääsystä, vaan haluaisin juosta veljen perään ja huutaa "Pysähdy, odota, ota kuitenkin mukaan!" "Helvetti, kun ei tuon ikäinen pentu uskalla olla yökylässä," isä ilkkuu.

Mutta isähän sanoi minulle, että jos lähden, niin äitiä ei ehkä enää olisi, ja äiti uhkasi tappaa itsensä, jos hylkäisin hänet. Minun pitää olla vahtimassa, vaikken haluaisi! Kömmin yläkerran isoon komeroon, laitan oven säppiin, niin ettei vaan isä pääse sinne. Äiti kuuluu menevän nukkumaan, hiljaa, puhumatta. Jännityn, kun isä kulkee portaissa komeron ohi yläkerran huoneeseen eikä onneksi koske komeron oveen. En pidä siitä miten isä katsoo enkä pidä siitä, ettei äiti puolusta. Istun komeron patjalla ja itku tulee taas. Jos äiti ja isä edes joskus sanoisivat, että rakastavat minua, niin antaisin varmaan kaiken anteeksi."

"Sisko löytää kirjoituspöydän laatikosta kirjoittamani pitkän tarinan, jolla aion osallistua kirjoituskilpailuun. Sisko on taas suuttunut jostakin ja repii kirjoitukseni riekaleiksi silmieni edessä. Olen järkyttynyt. Sisko nauraa, kun katson kauhistuneena, lamautuneena. Mutta nyt jostakin nousee uusi tunne, järkyttävän kokoinen uhma ja viha, joka saa minut toimimaan. Huudan, otan tuolin ja nostan sen ilmaan ja huudan jo niin kuin pystyn, että nyt lyön! Sisko irvistelee ja jatkan huutamista, viha täyttää minut jokaista sopukkaani myöten. Juuri, kun olen valmis lyömään ja katsomaan kuinka tuoli pirstoutuu päin siskon naamaa, äiti tulee ovelle ja huutaa isää paikalle. Isä ryntää ovelle ja katsoo pahasti. Äiti puhuu jotakin, jota en kuule, kaikki tuntuu samantekevältä. Mutta isän katse on sellainen, että jos jotakin teen, niin sitä saan katua. Lasken tuolini ja sisko lällättää jotakin. Isä mulkaisee siskoakin pahasti, kerrankin, mutta toisaalta se ei merkitse minulle mitään sillä hetkellä.

Äiti tai isä eivät selvitä asiaa sen kummemmin, eivät kysy mitä tai miksi. Kun he kävelevät pois, sisko lyö yllättäen voimiensa takaa toiselle korvalleni. Kipu on kova, tähdet sinkoilevat silmissäni. Juoksen äidin luokse keittiöön. Isä ei puutu asiaan, vaikka kuulee, kun itken kipua. Äiti laittaa kylmän kääreen korvalleni ja jatkaa kotitöitään, mumisee hiljaa, että mistä pirusta sisko on luonteensa perinytkään, ja minä istun keittiön pöydän ääressä lamautuneena. Tajuan, että äiti pelkää isää ja siskoa. Ja nyt minä olen se, jolle äiti uskaltaa jotakin hiljaa sanoa. Ehkä olen siitä vähän kiitollinen, ehkä meillä on yhteinen ahdistus.

Ei riitä, että olen koulukiusattu. Olen myös kotikiusattu. Rikki, hajalla ja onneton. Tunnen usein paniikkia, en osaa hallita itseäni ja tunteitani. Mutta siinä pöydän ääressä istuessani tiedän, että osaan tuntea vihaa ja se on pelottavan vahva tunne.
Ehkä minua ei rakasteta, mutta tiedän, että jokin merkitys minulla ainakin äidille on. Asetun kyljelleni ja painan tyynyn toiselle korvalleni. Pimeys, hiljaisuus, muuta en tarvitse, paitsi rakkautta."

"Äiti lukkiutuu vessaan ja uhkaa itsemurhalla. Pelkään kamalasti, en voi jäädä tänne ilman äitiä isän ja siskon kanssa. Yritän aukoa lukittua vessan ovea ja lopulta saan sen ruuvimeisselillä auki.

Raahaan äidin vessaan lysähtäneen, turtuneen kehon sänkyyn ja käyn siivoamassa lavuaarissa lojuvat tabletit avonaiseen lääkepurkkiin. En ole ihan varma, näytteleekö äiti. Isä puhuu äidistä halveksien, ja sisko pakenee omaan punkkaansa, niin kuin aina. Kun tulee vaikeita hetkiä, sisko pakenee aina. Kaikki on sumeaa monta tuntia. Ei ole puhelinta, millä soittaa apua tai neuvoja. Istun äidin vierellä ja odotan enkä tiedä mitä tunnen. Olen itsekin turta ja niin väsynyt.

Lopulta äiti herää ja aloittaa kotitöiden teon tuosta vain. Mitään ei puhuta, kaikki jää leijumaan ilmaan. Kiitosta en edes odottanut.

Mietin olenko perinyt ahdistukseni vanhemmiltani. Joudun usein taistelemaan omien kohtausteni kanssa. Silloin hoen "Hengitä, et kuole, kaikki korjaantuu. Äiti ei kuole, isä jättää rauhaan, sisko muuttaa vielä pois ja muut sisarukset varmasti käyvät sitten useammin kylässä. Hengitä, ei tämä helvetti voi ikuisuuksiin jatkua. Jos jotkut ihmiset ovat onnellisia, niin voinhan minäkin vielä olla. Joskus tämä paha olo ja ahdistus loppuvat kokonaan." Mutta miksi olen yksin tämän kaiken keskellä eikä kukaan kysy miten voin? Ja jos kysyisi, uskaltaisinko kuitenkaan mitään kertoa."

"Jälleen kova riita. Ruokapöydässä painostava tunnelma. Äiti syö seisoaltaan kuten aina, muistuttaen asennollaan, että hänen paikkansa on palvella. Olen lukenut jostakin, että sellaista nimitetään marttyyriksi. Kumpikin on vähän humalassa. Jaksaisin paremmin, jos vain isä olisi humalassa, mutta kun äitikin. Silloin minulla ei ole mitään turvaa. Riita pahenee, syön nopeasti ja menen huoneeseeni sänkyyn pitkälleni ja odotan, pelkään jälleen milloin räjähtää.

Äiti ja isä kulkevat pienissä huoneissa, syyttelevät pettämisestä, vuosien takaisista asioista, toisen elämän pilaamisesta, rahankäytöstä, seksin puutteesta. En haluaisi kuulla, häpeän kuulla mitään noista asioista. Yhtäkkiä kuulen nimeni. Isä raivoaa. "Aina tuo saatanan pentu menee edelle!"

En ymmärrä miten voin mennä edelle, kun tunnen aina olevani yksin. Miten minä menen edelle, kun kukaan ei auta eikä poista pahaa oloani? Kun ei äitikään ota syliin eikä koskaan sano, että rakastaa. Kun isä tuijottelee tungeksivilla silmillään ja saa oloni epämukavaksi. Enhän minä ilkeä tuoda edes kavereita kylään, koska häpeän! Miten voin mennä edelle, kun tässä perheessä on olemassa vain äiti ja isä sekä heidän välisensä iänikuinen valtakamppailu, joka jättää kaiken muun varjoonsa?

Kyyneleet tulevat taas. Kuinkahan monta kertaa olen jo tämän elämäni aikana itkenyt epätoivosta?

Tämä paikka ei ole enää minua varten. Minut on revitty lopullisesti rikki ja minun on lähdettävä, tavalla tai toisella, että saan palaseni kootuksi. En muuta toivo kuin olla vielä joskus ehjä ihminen."

"Istun pienen poikani kanssa linja-autossa ja vilkutan äidille, joka on tullut saattamaan pysäkille. Äidin silmissä on kyyneliä ja katse on kaipaava. Tiedän, että hänelle tulee taas ikävä meitä, ja minäkin tunnen kuinka haluaisin palata halaamaan äitiä.
Poikani taputtaa ikkunaa ja nauraa mummolleen lasin läpi, bussi lähtee liikkeelle ja minäkin pyyhkäisen kosteuden silmäkulmastani pois. Poikani kömpii syliini ja rutistan hänet hellästi itseäni vasten tuntien sanoinselittämätöntä rakkautta tätä pikkuihmistä kohtaan.

Minun on hyvä olla siinä. Olen saavuttanut rakkauden hetkellä, jolloin poikani syntyi. Olen selvinnyt elämässä eteenpäin ja koonnut rikki menneet palaset kokonaisuudeksi, jota osaan nyt käsitellä. Helppoa aina ei ole, mutta nyt tiedän, ettei syy ole minun. Täysin ehjää minusta ei kai koskaan enää tule, mutta pärjään kyllä. Ja ennen kaikkea, olen antanut anteeksi niin paljon, mutta unohtanut en ole.

Isä on yrittänyt leikkiä poikani kanssa joskus käydessämme. Ensimmäistä kertaa olen nähnyt hänessä jotakin välittämistä, kun hän yrittää liikuttaa lelua poikani edessä ja hymy viivähtää kuolaavan suun pielessä.

Ymmärrän, että äidin viinanhöyryinen käytös johtui osittain siitä, että isä aina joi eikä äiti kestänyt olla selvin päin. Äiti unohti minut lapsena, koska suurin osa energiasta meni isän kanssa selviytymiseen. Ja kaikki pahat muistot; sotavuodet, vaikeat kokemukset, pettämiset sun muut purettiin sitten ulos humalaisten mölinöinä, ja minä lapsena ja nuorena sain ne niskaani. Valitettavasti siinä touhussa sairastui useammankin lapsen mieli.

Itse en voisi koskaan asettaa ketään ihmistä tai asiaa lapseni edelle, sen kaikki kokemani on minulle opettanut. Tulen aina tekemään kaikkeni poikani eteen ja sen puolesta, että hän tulee voimaan hyvin, ja jos milloin tulee vaikeuksia, olen täydellisesti hänen tukenaan auttamassa ja ohjaamassa.

Epätoivon hetkeni ovat opettaneet ja kasvattaneet minua, ja uskallan sanoa olevani kiitollinen, kaikesta huolimatta. Miten olisin voinut oppia iloitsemaan näin, ellen olisi käynyt pohjalla? Miten osaisin tuntea näin suurta rakkautta näin suurella kiitollisuudella, ellen olisi ollut ilman sitä?

Katselen linja-auton ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Poikani on nukahtanut syliini. Matka taittuu nopeasti ja pian olemme kotona.

Seuraavalla viikolla äiti soittaa. Isä on kuollut. Sytytän kynttilän isän valokuvan viereen, siinä kuvassa isä on jo halvaantunut. Aikaisemmin en hänestä valokuvia edes ottanut. En uskonut, että itku ravistelisi minua näin, luulin että olisin huojentunut.
Nyt tiedän mitä tämä itku on, se on isänikävää, kaipausta sellaiseen, jota minulla ei koskaan ollut."

"Äiti muutti muutama vuosi isän kuoleman jälkeen toiselle paikkakunnalle palvelutaloon. Siellä hän löysi miesystävän ja valitettavasti pikkuhiljaa myös viinan uudelleen. En pystynyt ymmärtämään viinanjuontia, saati hyväksymään sitä. Olin niin pettynyt ja raivoissani siitä, miksei äiti voinut sittenkään oppia menneisyyden virheistään ja miksi viinaanmenevä seura veti hänet taas mukaansa.

Äiti on kääritty kuolinliinoihin sairaalan sänkyyn. Edellispäiväinen tuskainen ja poissaoleva äiti on jo kylmennyt. En ehtinyt paikalle aikaisemmin, vaikka minun piti.

Poikani ja mieheni jättävät äidille hyvästit ja minä jään vielä istumaan äidin vierelle. Pidän kylmää kättä omassani. Olen itkenyt siitä asti, kun sairaanhoitaja soitti meille kotiin.

On vaikea käsittää, että äiti on poissa. Katselen elotonta hahmoa ja tunnen suurta hellyyttä. Kumarrun suutelemaan äidin kasvoja ja kuiskaan "Rakastan sinua", sillä rakastan todellakin, niin paljon. Muistan, että olen kerran hänelle sanonut rakastavani, joskus hänen ollessaan sairaalahoidossa. Isälle en koskaan sanonut.

Kerron äidille, että elämässäni kaikki on hyvin. Minulla on upea poika ja mahtava aviomies ja tulemme pärjäämään. Äidin ei tarvitse huolehtia, nyt hänen on aika levätä. Naurahdan vähän, kun muistelen äidin usein marisseen, että saanee levätä vasta haudassa, ja nythän se on edessä.

Jostakin mielestäni nousee hämärä kuva, kun istun pienen kammarin pöydän ääressä ja äiti yrittää saada minua syömään. Kummini tulee kylään minulle ompelemansa mekon kanssa ja kömmin puusohvan alle piiloon. Äiti ja kummi maanittelevat minua esiin sovittamaan mekkoa, ja he nauravat leikkisästi minulle. Tulen esiin ja minua kehutaan, pellavaisia hiuksiani silitellään ja mekko sopii minulle hyvin. Äiti lyö kätensä kevyesti yhteen ja hymyilee minulle ja kummilleni. "Oletpa kaunis!" Silloin oli varmasti hyvä päivä ja äitikin onnellinen.

Kiitos äiti, lepää nyt rauhassa äläkä huoli. Vaikka olitkin välillä huono äiti, niin olen antanut sen sinulle anteeksi."

Kirjoittaja: Nimimerkki Varjosta valoon

Kirjoittajasta

– Menneisyys ja nykyhetki, ympäristö ja omat valinnat ovat muokanneet minut juuri tällaiseksi kuin nyt olen, sanoo nimimerkki Varjosta valoon, näiden tositarinoiden kirjoittaja, kohta viisikymppinen nainen ja alkoholistivanhempien aikuinen lapsi.

– Luon elämästäni niin tyydyttävää kuin mahdollista – ja niin ironista kuin se onkin, olen löytänyt voimavarani osittain juuri lapsuuden ja nuoruuden ikävien kokemusten kautta, kertoo kirjoittaja, jonka omaa elämä on hyvin erilaista kuin omilla vanhemmilla aikoinaan.

– Vaikka olisin halunnut elää lapsuuteni ja nuoruuteni toisin, niin millainen siinä tapauksessa olisin nyt. Olisinko juuri tämä minä, johon nyt olen tyytyväinen?

Kirjoittaja pohtii, pystyykö aikuisen järjellä ymmärtämään, mistä kaikki on johtunut. Voiko olla itselleen armollinen ja lakata jo kantamasta kaunaa vanhemmilleen – ja ennen kaikkea, pystyykö hyväksymään sen, ettei tapahtunut ollut lapsen vika.

– Elämässäni kaikki on nyt hyvin, nainen kertoo. – Olen saanut rakkautta enemmän kuin osasin uneksia. Tunnen olevani vahva. Minussa on myös heikkoutta, joka on myös osa vahvuuttani. Voisin olla katkera, mutta se vain söisi mieltäni. Sen sijaan haluan nauttia jokaisesta päivästä ja löytämällä positiiviset asiat myös onnistun siinä.