Kariniemen kuolleet pojat

Lihan alkuperästä on tulossa meille tabu. Suojakaasuun pakatut, siistit ja verettömät fileepalat ja eineksinä myytävät lihajalosteet auttavat meitä unohtamaan, että jostain elävästä on alun perin ollut kyse. Syödään ensin! – Kulttuurihistoriallisia ruokaesseitä –sarja käsittelee tällä viikolla ruokatabuja ja viikon valintana on Heidi Huovisen öljyvärimaalaus Kariniemen kuolleet pojat (2011).

Ruokatabu on ruoka tai juoma, jonka nauttiminen on kielletty uskonnollisista tai kulttuurisista syistä. Useimmilla uskonnoilla on ruokatabuja. Islaminuskoiset eivät syö sikaa eivätkä mitään lihaa, joka ei ole halal – oikealla tavalla teurastettua. Juutalaisetkaan eivät syö sikaa, teurastustavan pitää olla kosher ja lisäksi kiellettyjen listalla ovat mm. suomuttomat vesieläimet, kuten äyriäiset ja nilviäiset. Jehovan todistajat eivät koske veriruokiin, hinduille on kiellettyä naudanlihan syönti...

Me emme popsi mopsia

Vaikka suurimmalle osalle suomalaisista uskonto ei sanele ruokarajoituksia, on meillä silti kirjoittamattomia ruokatabuja.

Kohahdamme broilerin nahkaa ja nokkaa lihapullassa ja kammoamme geenimuunneltua ruokaa ja aromivahventeita. Aiemmin hyönteisten syöminen on ollut yksi ruokatabuista, mutta tabu on murtumassa ahkeran valistuksen myötä. Hyönteissyönti on ollut viime aikoina yksi median lempiaiheista.

Yksi merkittävimmistä ruokatabuista lienee lemmikkien syöminen. Me emme popsi mopsia, vaikka koirien lihaa monin paikoin Aasiassa arvostetaankin. Emme myöskään syö marsuja, vaikka ne Meksikossa kuuluvatkin päivällispöytään. Ehkä läheisten ja usein inhimillistettyjen lemmikkien syöminen muistuttaa meitä liikaa kaikkein suurimmasta ruokatabusta – ihmissyönnistä.

Liha ei tulekaan kaupasta. Liha tulee eläimestä.

Lihan alkuperästä on hyvää vauhtia muodostumassa tabu. Sileät, siistit ja verettömät fileet ja valmiiksi käsitellyt einekset auttavat meitä unohtamaan, että liha tulee eläimestä. Sen sijaan niska, lapa, maksa ja munuaiset muistuttavat siitä, että jostain elollisesta on ollut alun perin kyse. Jostain sellaisesta, jonka osien nimet ovat ikävästi samanlaisia kuin meillä ihmisillä.

Kuvataiteilija Heidi Huovinen ei anna meidän unohtaa. Hänen öljyvärimaalauksissaan riippuvat Kariniemen kuolleet pojat rinta rinnan broileriliukuhihnalla. Nyljetyt naudan ruhot ja teurastajan lattialla makaavat siat palauttavat tehokkaasti mieleen sen, mitä eineslihapyöryköiden tuotantoketjun alkupäässä tapahtuu. Liha ei tulekaan kaupasta. Liha tulee eläimestä.

Onnelliset kanat kaukana todellisuudesta

Huovisen tuotannossa on myös muotokuvamaalauksia sioista, naudoista sekä eläinkokeissa käytettävistä apinoista. Kuvat esittävät eläimen persoonana ja yksilönä. Ne pakottavat katsojan kysymään itseltään, miksi minä surutta hyödynnän juuri näitä lajeja ja jätän toiset lajit rauhaan.

Heidi Huovisen maalaukset uudistavat pitkää perinnettä, jossa ruoka kuvataan asetelmamaalauksiin esteettisesti ja houkuttelevasti. Huovinen purkaa töissään myös mainosten luomia illuusioita. Onnelliset kanat ja lehmät, jotka tekevät mitä tykkäävät ovat kaukana todellisuudesta. Huovisen maalauksissa iloiset broileripojat muuttuvat tehotuotetuiksi kuolleiksi pojiksi.

Millainen historia on ihmissyönnillä? Millaisia ruokatabuja liittyy hevosenlihaan? Miksi toimittaja Kaisa Pulakka ei hätkähdä broilerinnokkaa lihapyörykässä? Kuuntele Syödään ensin! - Kulttuurihistoriallisia ruokaesseitä Yle Radio 1 maanantaisin 17:40 ja lauantaisin 22:45.