Hyppää pääsisältöön

Noora Dadun Palestiina

Noora Dadun Minun Palestiinani
Noora Dadun Minun Palestiinani Kuva: © Mitro Härkönen minun palestiinani

Harvoin olen nähnyt teatterin ovella sellaista kuhinaa kuin viime perjantaina Helsinginkadulla. Ihmiset jonottivat lipputiskille! Teatteri Takomoon alun perin tehty Minun Palestiinani sai Ryhmäteatterissa lisäesityksiä, ja oli koittanut viimeisen esityksen aika.

- Miksi viimeinen esitys tuntuu ensi-illalta?, kyseli näytelmän kirjoittaja-ohjaaja-esittäjä Noora Dadu aiemmin päivällä esityksen Facebook-sivuilla.

Luulen ymmärtäväni tunteen. Sekä ensimmäinen että viimeinen esitys ovat myös katsojalle lataukseltaan erityisiä.

Minun Palestiinani on omakohtainen kuvaus siitä, miten suomalais-palestiinalainen nuori nainen herää omaan palestiinalaisuuteensa. Kuinka hän uppoutuu Israelin ja Palestiinan konfliktin historiaan ja nykyhetkeen, alkaa aktivistiksi, matkustaa, tutustuu juuriinsa, yrittää ymmärtää, ahdistuu, yrittää auttaa, turhautuu auttamisen mahdottomuuteen, on hukkua ongelmavyyhdin käsittämättömään monimutkaisuuteen.

Noora Dadun Minun Palestiinani. Mukana myös Iida-Maria Heinonen.
Iida-Marian Heinosen tullivirkailija tutkii Noora Dadun hiuksia, koska epäilee Dadun piilottelevan jotain. Noora Dadun Minun Palestiinani. Mukana myös Iida-Maria Heinonen. Kuva: © Mitro Härkönen iida-maria heinonen

Dadu näyttää meille, mitä hän on kokenut ja oppinut matkallaan. Tarina liikkuu sujuvasti yleisestä yksityiseen, kammottavasta hirtehiseen, valtavasta pikkuruiseen. Dadu on taitava kertoja, hän osaa ottaa yleisön mukaan matkalleen. Dadun rinnalla tarinaa kertoo muun muassa monia israelilaisia hahmoja hykerryttävästi tyypittelevä Iida-Maria Heinonen.

Esitys kertoo paitsi isosta maailmasta, myös pienestä ihmisestä.

Vaikka tarina on kompleksinen, täynnä surua ja synkkyyttä, väkivaltaa ja alistamista, katsomossa nauretaan jatkuvasti. Esimerkiksi sille, miten israelilaiset tullivirkailijat nöyryyttävät Dadua. Tai sille, miten Dadun palestiinalainen sukulaisrouva yrittää käännyttää tätä muslimiksi. Tai miten Dadu innostuu organisoimaan hiljaista tukimielenosoitusta Palestiinan puolesta – ja kuinka raivopäiset nuoret palestiinalaiset karjuvat ”hiljaisen” kulkueen keulilla raivoaan Israelia vastaan.

Ei taida kuulostaa kovin hilpeältä? Mutta niin se vain oli! Sillä kun Noora Dadu avautuu omista reaktioistaan, häpeästään, naiiviudestaan, kulttuurien välisistä törmäyksistä, hän on järjettömän, häpeilemättömän hauska. Esitys kertoo paitsi isosta maailmasta, myös pienestä ihmisestä.

Esitys katsoo tapahtumia palestiinalaisten näkökulmasta, on heidän puolellaan, mutta kyllä Dadu kritisoi myös omiaan. Kovaa arvostelua saa osakseen myös media.

Hetkittäin esityksen katsominen on sietämättömän tuskallista.

Hetkittäin esityksen katsominen on sietämättömän tuskallista. Esimerkiksi, kun Dadu kertoo palestiinalaisten kärsimyksistä kertovista uutiskuvista, joita hän viikkokausiksi uppoutui tuijottamaan. Vieläkin – viikko esityksen jälkeen - tunnen kipua ajatellessani Dadun kuvaamia tilanteita. En voi kirjoittaa niistä tähän, en tohdi edes ajatella.

Noora Dadun Minun Palestiinani
Noora Dadu kertoo esityksessä, että lapsena ja nuorena hän ei ajatellut Palestiinaa. Hän oli suomalaistyttö Kuusankoskelta. Noora Dadun Minun Palestiinani Kuva: © Mitro Härkönen minun palestiinani

Esityksen jälkeen ruodimme kokemusta ystäväni kanssa, joka on vieraillut työnsä vuoksi esimerkiksi vuonna 1965 perustetulla Shuafatin pakolaisleirillä, jossa n. 20 000 palestiinalaista on ahtautunut neliökilometrin alueelle. Ystäväni oli laillani vaikuttunut esityksestä – ainoastaan lopun koimme eri tavalla.

Lopussa Noora Dadu esittää oman ratkaisunsa konfliktin ratkaisuksi. Minua hänen tyynesti paperista lukemansa seikkaperäinen rauhanprosessi toisaalta lohdutti (noin se pitäisi tehdä, tietenkin noin) – toisaalta lamaannutti (kuka maailmassa muka olisi kyllin vaikutusvaltainen saamaan rauhan aikaiseksi, lopettamaan vihan ja alistamisen ja toivottomuuden kierteen?). Ystäväni sen sijaan koki lopun emotionaalisesti latteaksi. Hänelle Dadun ehdotus ei sisältänyt mitään uutta.

Minun Palestiinani on hyvin henkilökohtainen.

Minun Palestiinani on hyvin henkilökohtainen. Mutta se onnistuu olemaan myös paljon yleisempi tarina vauraista länsimaisista ihmisistä, ja meidän suhteestamme kaikkiin niihin jossain kaukana eläviin ihmisiin, jotka tarvitsisivat apua. Itse ainakin jouduin katsomossa – ja seuraavana yönä kotona valvoessani – pohtimaan sitä, miten itse suhtaudun maailman hätään. Kuinka houkuttelevaa onkaan katsoa toisaalle, jättää tyynesti ajattelematta maailman julmuuksia ja vääryyksiä! Tiedättehän: en kuule en kuule en kuule en kuule…

Esityksen päätyttyä ihmiset taputtivat seisaallaan, taputtivat pitkään.

Teatteri Takomo: Minun Palestiinani. Käsikirjoitus ja ohjaus Noora Dadu. Lavastus Jaakko Pietiläinen, valosuunnittelu Jani-Matti Salo, dramaturginen apu Teemu Mäki. Näyttämöllä: Noora Dadu ja Iida-Maria Heinonen. Ensi-ilta oli Takomossa 28.3.2015.

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Meri on vapauden symboli

    Metalliset kuulat ovat muistoja menneistä kokemuksista.

    Meren aallot lupaavat vaihtelua elämään. Ne lupaavat uusia asioita. Näin kertoo eräs unikirja meren symboliikasta. Metalli puolestaan symboloi unessa lujuutta ja päättäväisyyttä. Metalliset kuulat ovat muistoja menneistä kokemuksista, kertoo toinen kirja. Jokainen ihminen näkee vähintään kolme unta joka yö, sanovat unitutkijat. Kaikki näkevät unia, mutta kaikki eivät niitä muista. Unet puhuvat meille kuvin ja symbolein. Ja unet voivat myös muuttua musiikiksi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Arkielämän taistelusignaalit eivät anna meille rauhaa

    Pitkien vapaiden jälkeen moni kokee arjen taisteluna.

    Vanhoissa lännenelokuvissa saapuvan ratsuväen tunnusmerkki oli signaalitorvi, mutta nykyajan soturin ympärillä on paljon erilaisia signaaleja varoittamassa ja ohjaamassa.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri