Hyppää pääsisältöön

Noora Dadun Palestiina

Noora Dadun Minun Palestiinani
Noora Dadun Minun Palestiinani Kuva: © Mitro Härkönen minun palestiinani

Harvoin olen nähnyt teatterin ovella sellaista kuhinaa kuin viime perjantaina Helsinginkadulla. Ihmiset jonottivat lipputiskille! Teatteri Takomoon alun perin tehty Minun Palestiinani sai Ryhmäteatterissa lisäesityksiä, ja oli koittanut viimeisen esityksen aika.

- Miksi viimeinen esitys tuntuu ensi-illalta?, kyseli näytelmän kirjoittaja-ohjaaja-esittäjä Noora Dadu aiemmin päivällä esityksen Facebook-sivuilla.

Luulen ymmärtäväni tunteen. Sekä ensimmäinen että viimeinen esitys ovat myös katsojalle lataukseltaan erityisiä.

Minun Palestiinani on omakohtainen kuvaus siitä, miten suomalais-palestiinalainen nuori nainen herää omaan palestiinalaisuuteensa. Kuinka hän uppoutuu Israelin ja Palestiinan konfliktin historiaan ja nykyhetkeen, alkaa aktivistiksi, matkustaa, tutustuu juuriinsa, yrittää ymmärtää, ahdistuu, yrittää auttaa, turhautuu auttamisen mahdottomuuteen, on hukkua ongelmavyyhdin käsittämättömään monimutkaisuuteen.

Noora Dadun Minun Palestiinani. Mukana myös Iida-Maria Heinonen.
Iida-Marian Heinosen tullivirkailija tutkii Noora Dadun hiuksia, koska epäilee Dadun piilottelevan jotain. Noora Dadun Minun Palestiinani. Mukana myös Iida-Maria Heinonen. Kuva: © Mitro Härkönen iida-maria heinonen

Dadu näyttää meille, mitä hän on kokenut ja oppinut matkallaan. Tarina liikkuu sujuvasti yleisestä yksityiseen, kammottavasta hirtehiseen, valtavasta pikkuruiseen. Dadu on taitava kertoja, hän osaa ottaa yleisön mukaan matkalleen. Dadun rinnalla tarinaa kertoo muun muassa monia israelilaisia hahmoja hykerryttävästi tyypittelevä Iida-Maria Heinonen.

Esitys kertoo paitsi isosta maailmasta, myös pienestä ihmisestä.

Vaikka tarina on kompleksinen, täynnä surua ja synkkyyttä, väkivaltaa ja alistamista, katsomossa nauretaan jatkuvasti. Esimerkiksi sille, miten israelilaiset tullivirkailijat nöyryyttävät Dadua. Tai sille, miten Dadun palestiinalainen sukulaisrouva yrittää käännyttää tätä muslimiksi. Tai miten Dadu innostuu organisoimaan hiljaista tukimielenosoitusta Palestiinan puolesta – ja kuinka raivopäiset nuoret palestiinalaiset karjuvat ”hiljaisen” kulkueen keulilla raivoaan Israelia vastaan.

Ei taida kuulostaa kovin hilpeältä? Mutta niin se vain oli! Sillä kun Noora Dadu avautuu omista reaktioistaan, häpeästään, naiiviudestaan, kulttuurien välisistä törmäyksistä, hän on järjettömän, häpeilemättömän hauska. Esitys kertoo paitsi isosta maailmasta, myös pienestä ihmisestä.

Esitys katsoo tapahtumia palestiinalaisten näkökulmasta, on heidän puolellaan, mutta kyllä Dadu kritisoi myös omiaan. Kovaa arvostelua saa osakseen myös media.

Hetkittäin esityksen katsominen on sietämättömän tuskallista.

Hetkittäin esityksen katsominen on sietämättömän tuskallista. Esimerkiksi, kun Dadu kertoo palestiinalaisten kärsimyksistä kertovista uutiskuvista, joita hän viikkokausiksi uppoutui tuijottamaan. Vieläkin – viikko esityksen jälkeen - tunnen kipua ajatellessani Dadun kuvaamia tilanteita. En voi kirjoittaa niistä tähän, en tohdi edes ajatella.

Noora Dadun Minun Palestiinani
Noora Dadu kertoo esityksessä, että lapsena ja nuorena hän ei ajatellut Palestiinaa. Hän oli suomalaistyttö Kuusankoskelta. Noora Dadun Minun Palestiinani Kuva: © Mitro Härkönen minun palestiinani

Esityksen jälkeen ruodimme kokemusta ystäväni kanssa, joka on vieraillut työnsä vuoksi esimerkiksi vuonna 1965 perustetulla Shuafatin pakolaisleirillä, jossa n. 20 000 palestiinalaista on ahtautunut neliökilometrin alueelle. Ystäväni oli laillani vaikuttunut esityksestä – ainoastaan lopun koimme eri tavalla.

Lopussa Noora Dadu esittää oman ratkaisunsa konfliktin ratkaisuksi. Minua hänen tyynesti paperista lukemansa seikkaperäinen rauhanprosessi toisaalta lohdutti (noin se pitäisi tehdä, tietenkin noin) – toisaalta lamaannutti (kuka maailmassa muka olisi kyllin vaikutusvaltainen saamaan rauhan aikaiseksi, lopettamaan vihan ja alistamisen ja toivottomuuden kierteen?). Ystäväni sen sijaan koki lopun emotionaalisesti latteaksi. Hänelle Dadun ehdotus ei sisältänyt mitään uutta.

Minun Palestiinani on hyvin henkilökohtainen.

Minun Palestiinani on hyvin henkilökohtainen. Mutta se onnistuu olemaan myös paljon yleisempi tarina vauraista länsimaisista ihmisistä, ja meidän suhteestamme kaikkiin niihin jossain kaukana eläviin ihmisiin, jotka tarvitsisivat apua. Itse ainakin jouduin katsomossa – ja seuraavana yönä kotona valvoessani – pohtimaan sitä, miten itse suhtaudun maailman hätään. Kuinka houkuttelevaa onkaan katsoa toisaalle, jättää tyynesti ajattelematta maailman julmuuksia ja vääryyksiä! Tiedättehän: en kuule en kuule en kuule en kuule…

Esityksen päätyttyä ihmiset taputtivat seisaallaan, taputtivat pitkään.

Teatteri Takomo: Minun Palestiinani. Käsikirjoitus ja ohjaus Noora Dadu. Lavastus Jaakko Pietiläinen, valosuunnittelu Jani-Matti Salo, dramaturginen apu Teemu Mäki. Näyttämöllä: Noora Dadu ja Iida-Maria Heinonen. Ensi-ilta oli Takomossa 28.3.2015.

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Jättimainen harppaus

    Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi.

    Puoli vuosisataa sitten Apollo 11 -lennon komentaja, yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Kuun pinnalle vasemmalla jalallaan ja lausui ne legendaariset sanat. Kuussa ei ole käyty 47 vuoteen, mutta nyt Kuu taas kiinnostaa. Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan pääjohtaja Jim Bridenstine on puhunut julkisesti miehitettyjen kuulentojen jatkamisesta. Hän sanoo, että tällä kerralla Kuuhun ei mennä vain jättämään lippuja ja jalanjälkiä ja tulla saman tien takaisin. Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kohta salamoi ja ukkostaa! – meteorologi Seija Paasosella on kyky kertoa taulujen säätiloista

    Maalausten taivaissa näkyy oikea sää – vai näkyykö?

    Mitä maalausten maailmasta löytyykään, kun alkaa rohkeasti tutkia niitä epätyypillisestä näkökulmasta! #taiteilijoidentaivaat Kun antaa jollekin pikkusormen, se vie – ainakin melkein – koko käden. Herätin henkiin yli 30 vuoden takaisen päähänpistoni tutkia maalausten pilviä ja säitä. Heittäydyin taiteilijoiden taivaiden, kankaille luotujen säiden, sateiden, ukkosten ja myrskyjen maailmaan.

  • Avaruusromua: Tangerine Dream ja pari ongelmaa Lontoossa

    Mitä tapahtui kun Tangerine Dream meni Lontooseen?

    Edgar Froese istuu aamiaisella Hyde Park -hotellissa Lontoossa. On lokakuu 1974. Hänen edessään on muroja, munakasta, appelsiinimehua, kahvia ja pari ongelmaa. Hänen yhtyeensä Tangerine Dream on juuri saapunut kaupunkiin, aloittaakseen sieltä ensimmäisen Iso-Britannian kiertueensa. Kiertueen avauskonsertti on maineikkaassa Rainbow-teatterissa, jonka lämpötila on seitsemän celsiusastetta. Lisäksi savukoneen käyttö on salissa kielletty. Itse asiassa koko kiertue on vaarassa. Mikä neuvoksi? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Nojatuolimatka Kanadaan – aina ei tarvitse mennä paikan päälle

    Nojatuolimatkailu avartaa mieltä ja säästää luontoa

    On mahtavaa saapua uuteen maahan ja kaupunkiin ja kävellä sisään vieraaseen kulttuuriin. Aistit terävöityvät ja arkiset huolet haihtuvat, kun ennennäkemättömät maisemat avautuvat eteen. Hetken ajan tuntuu, että on aivan irrallaan arkitodellisuudesta.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Avaruusromua: Jättimainen harppaus

    Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi.

    Puoli vuosisataa sitten Apollo 11 -lennon komentaja, yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Kuun pinnalle vasemmalla jalallaan ja lausui ne legendaariset sanat. Kuussa ei ole käyty 47 vuoteen, mutta nyt Kuu taas kiinnostaa. Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan pääjohtaja Jim Bridenstine on puhunut julkisesti miehitettyjen kuulentojen jatkamisesta. Hän sanoo, että tällä kerralla Kuuhun ei mennä vain jättämään lippuja ja jalanjälkiä ja tulla saman tien takaisin. Nyt on tarkoitus jäädä Kuuhun pysyvästi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kohta salamoi ja ukkostaa! – meteorologi Seija Paasosella on kyky kertoa taulujen säätiloista

    Maalausten taivaissa näkyy oikea sää – vai näkyykö?

    Mitä maalausten maailmasta löytyykään, kun alkaa rohkeasti tutkia niitä epätyypillisestä näkökulmasta! #taiteilijoidentaivaat Kun antaa jollekin pikkusormen, se vie – ainakin melkein – koko käden. Herätin henkiin yli 30 vuoden takaisen päähänpistoni tutkia maalausten pilviä ja säitä. Heittäydyin taiteilijoiden taivaiden, kankaille luotujen säiden, sateiden, ukkosten ja myrskyjen maailmaan.

  • Avaruusromua: Tangerine Dream ja pari ongelmaa Lontoossa

    Mitä tapahtui kun Tangerine Dream meni Lontooseen?

    Edgar Froese istuu aamiaisella Hyde Park -hotellissa Lontoossa. On lokakuu 1974. Hänen edessään on muroja, munakasta, appelsiinimehua, kahvia ja pari ongelmaa. Hänen yhtyeensä Tangerine Dream on juuri saapunut kaupunkiin, aloittaakseen sieltä ensimmäisen Iso-Britannian kiertueensa. Kiertueen avauskonsertti on maineikkaassa Rainbow-teatterissa, jonka lämpötila on seitsemän celsiusastetta. Lisäksi savukoneen käyttö on salissa kielletty. Itse asiassa koko kiertue on vaarassa. Mikä neuvoksi? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Nojatuolimatka Kanadaan – aina ei tarvitse mennä paikan päälle

    Nojatuolimatkailu avartaa mieltä ja säästää luontoa

    On mahtavaa saapua uuteen maahan ja kaupunkiin ja kävellä sisään vieraaseen kulttuuriin. Aistit terävöityvät ja arkiset huolet haihtuvat, kun ennennäkemättömät maisemat avautuvat eteen. Hetken ajan tuntuu, että on aivan irrallaan arkitodellisuudesta.

  • Jättiläisaskeleet etsii ihmisiä ja maailmaa jazzin klassikkolevyjen takaa

    Jazzmusiikki kuljettaa mietteitä uusiin suuntiin.

    Viime vuoden lokakuussa etsin työhuoneellani musiikkia työntekoni taustalle. Kuulun siihen puolikkaaseen ihmiskuntaa, joka pitää musiikin kuuntelusta lukemisen tai työnteon taustalla. Mutta kun työssäni käytän sanoja, etenkin suomeksi lauletun musiikin kuunteleminen on aivan mahdotonta.

  • Painettu runo on vääjäämättä myös kuva, toteaa Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja, runoilija Anja Erämaja

    Anja Erämajan puhe Kajaanin Runoviikolla.

    Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Anja Erämajan puhe palkintojenjakotilaisuudessa Kajaanin Runoviikolla 2019. Merkillinen talvi ja kevät, niin paljon kirjapaketteja. Niin monta maailmaa ja tapaa sanansa asettaa. Ja tämä mahdoton tehtävä, oli otettava kantaa, valittava. Oli kestettävä se, että valitsemalla yhden jättää toisen valitsematta.

  • Avaruusromua: Löylyn hengessä!

    Löylyssä on voimaa, henkeä ja sielua.

    Mikael Agricola käytti sanaa "löyly" jo 475 vuotta sitten. Löyly on sanana ja käsitteenä sitäkin vanhempi. Löyly-sana tulee kaukaa, ajalta jolloin saunatkaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin. Vanhimmat saunat olivat maakuoppia, joiden kattona oli eläimen nahka. Alun perin löyly ei tarkoittanut vain saunan kiukaan sihahtelua ja kuumaa vesihöyryä. Löyly tarkoitti henkeä, henkäystä tai sielua. Eikä se ollut sattumaa. Löylyssä on edelleen voimaa, henkeä ja sielua, kuten suomalaisessa musiikissakin. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Suomi vs USA – Viisi havaintoa stand up -keikoilta koomikon näkökulmasta

    Millainen on stand up -scene Yhdysvalloissa?

    ”Stand up ei toimi Suomessa” on vuosikymmeniä toisteltu hokema, jota kuulee edelleen. Yleensä niiden suusta, jotka eivät käy katsomassa stand up -keikkoja. Mutta mikä on sitten paremmin lajin syntysijoilla Yhdysvalloissa? Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen teki kiertueen USA:n länsirannikon komediaklubeilla ja yllättyi.

  • Teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom: Ooppera on lapsen näkökulmasta äärimmäisen tylsää

    Taiteilijaperheen esikoinen kasvoi johtajaksi.

    Oopperan maailmassa ja sen taikapiirin keskellä kasvanut teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom on aina ollut rohkea mielipiteissään. Elämänintoa ja uteliaisuutta riittää edelleen kuin kaksikymppisellä, vaikka nuorekas boheemi olemus kätkeekin jo kuusikymppisen. Teattereita, oopperoita ja festivaaleja johtanut Erik Söderblom on monien visioiden mies.