Hyppää pääsisältöön

Noora Dadun Palestiina

Noora Dadun Minun Palestiinani
Noora Dadun Minun Palestiinani Kuva: © Mitro Härkönen minun palestiinani

Harvoin olen nähnyt teatterin ovella sellaista kuhinaa kuin viime perjantaina Helsinginkadulla. Ihmiset jonottivat lipputiskille! Teatteri Takomoon alun perin tehty Minun Palestiinani sai Ryhmäteatterissa lisäesityksiä, ja oli koittanut viimeisen esityksen aika.

- Miksi viimeinen esitys tuntuu ensi-illalta?, kyseli näytelmän kirjoittaja-ohjaaja-esittäjä Noora Dadu aiemmin päivällä esityksen Facebook-sivuilla.

Luulen ymmärtäväni tunteen. Sekä ensimmäinen että viimeinen esitys ovat myös katsojalle lataukseltaan erityisiä.

Minun Palestiinani on omakohtainen kuvaus siitä, miten suomalais-palestiinalainen nuori nainen herää omaan palestiinalaisuuteensa. Kuinka hän uppoutuu Israelin ja Palestiinan konfliktin historiaan ja nykyhetkeen, alkaa aktivistiksi, matkustaa, tutustuu juuriinsa, yrittää ymmärtää, ahdistuu, yrittää auttaa, turhautuu auttamisen mahdottomuuteen, on hukkua ongelmavyyhdin käsittämättömään monimutkaisuuteen.

Noora Dadun Minun Palestiinani. Mukana myös Iida-Maria Heinonen.
Iida-Marian Heinosen tullivirkailija tutkii Noora Dadun hiuksia, koska epäilee Dadun piilottelevan jotain. Noora Dadun Minun Palestiinani. Mukana myös Iida-Maria Heinonen. Kuva: © Mitro Härkönen iida-maria heinonen

Dadu näyttää meille, mitä hän on kokenut ja oppinut matkallaan. Tarina liikkuu sujuvasti yleisestä yksityiseen, kammottavasta hirtehiseen, valtavasta pikkuruiseen. Dadu on taitava kertoja, hän osaa ottaa yleisön mukaan matkalleen. Dadun rinnalla tarinaa kertoo muun muassa monia israelilaisia hahmoja hykerryttävästi tyypittelevä Iida-Maria Heinonen.

Esitys kertoo paitsi isosta maailmasta, myös pienestä ihmisestä.

Vaikka tarina on kompleksinen, täynnä surua ja synkkyyttä, väkivaltaa ja alistamista, katsomossa nauretaan jatkuvasti. Esimerkiksi sille, miten israelilaiset tullivirkailijat nöyryyttävät Dadua. Tai sille, miten Dadun palestiinalainen sukulaisrouva yrittää käännyttää tätä muslimiksi. Tai miten Dadu innostuu organisoimaan hiljaista tukimielenosoitusta Palestiinan puolesta – ja kuinka raivopäiset nuoret palestiinalaiset karjuvat ”hiljaisen” kulkueen keulilla raivoaan Israelia vastaan.

Ei taida kuulostaa kovin hilpeältä? Mutta niin se vain oli! Sillä kun Noora Dadu avautuu omista reaktioistaan, häpeästään, naiiviudestaan, kulttuurien välisistä törmäyksistä, hän on järjettömän, häpeilemättömän hauska. Esitys kertoo paitsi isosta maailmasta, myös pienestä ihmisestä.

Esitys katsoo tapahtumia palestiinalaisten näkökulmasta, on heidän puolellaan, mutta kyllä Dadu kritisoi myös omiaan. Kovaa arvostelua saa osakseen myös media.

Hetkittäin esityksen katsominen on sietämättömän tuskallista.

Hetkittäin esityksen katsominen on sietämättömän tuskallista. Esimerkiksi, kun Dadu kertoo palestiinalaisten kärsimyksistä kertovista uutiskuvista, joita hän viikkokausiksi uppoutui tuijottamaan. Vieläkin – viikko esityksen jälkeen - tunnen kipua ajatellessani Dadun kuvaamia tilanteita. En voi kirjoittaa niistä tähän, en tohdi edes ajatella.

Noora Dadun Minun Palestiinani
Noora Dadu kertoo esityksessä, että lapsena ja nuorena hän ei ajatellut Palestiinaa. Hän oli suomalaistyttö Kuusankoskelta. Noora Dadun Minun Palestiinani Kuva: © Mitro Härkönen minun palestiinani

Esityksen jälkeen ruodimme kokemusta ystäväni kanssa, joka on vieraillut työnsä vuoksi esimerkiksi vuonna 1965 perustetulla Shuafatin pakolaisleirillä, jossa n. 20 000 palestiinalaista on ahtautunut neliökilometrin alueelle. Ystäväni oli laillani vaikuttunut esityksestä – ainoastaan lopun koimme eri tavalla.

Lopussa Noora Dadu esittää oman ratkaisunsa konfliktin ratkaisuksi. Minua hänen tyynesti paperista lukemansa seikkaperäinen rauhanprosessi toisaalta lohdutti (noin se pitäisi tehdä, tietenkin noin) – toisaalta lamaannutti (kuka maailmassa muka olisi kyllin vaikutusvaltainen saamaan rauhan aikaiseksi, lopettamaan vihan ja alistamisen ja toivottomuuden kierteen?). Ystäväni sen sijaan koki lopun emotionaalisesti latteaksi. Hänelle Dadun ehdotus ei sisältänyt mitään uutta.

Minun Palestiinani on hyvin henkilökohtainen.

Minun Palestiinani on hyvin henkilökohtainen. Mutta se onnistuu olemaan myös paljon yleisempi tarina vauraista länsimaisista ihmisistä, ja meidän suhteestamme kaikkiin niihin jossain kaukana eläviin ihmisiin, jotka tarvitsisivat apua. Itse ainakin jouduin katsomossa – ja seuraavana yönä kotona valvoessani – pohtimaan sitä, miten itse suhtaudun maailman hätään. Kuinka houkuttelevaa onkaan katsoa toisaalle, jättää tyynesti ajattelematta maailman julmuuksia ja vääryyksiä! Tiedättehän: en kuule en kuule en kuule en kuule…

Esityksen päätyttyä ihmiset taputtivat seisaallaan, taputtivat pitkään.

Teatteri Takomo: Minun Palestiinani. Käsikirjoitus ja ohjaus Noora Dadu. Lavastus Jaakko Pietiläinen, valosuunnittelu Jani-Matti Salo, dramaturginen apu Teemu Mäki. Näyttämöllä: Noora Dadu ja Iida-Maria Heinonen. Ensi-ilta oli Takomossa 28.3.2015.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri