Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Lomamatka 80-luvulle pääkuva

Markon matkapäiväkirja

Marko tutustuu graffitimaaleihin Turun Itäharjulla.
Ei Amerikan Graffiti vaan ennemminkin Turun Graffiti. Marko tutustuu graffitimaaleihin Turun Itäharjulla. itäharju

- Vain kerran ollaan Lomamatkalla 80-luvulla. Vain kerran, tällä mahtavalla porukalla. Uskomaton kokemus, 80-luvulla parhaan nuoruutensa viettänyt Marko ylistää.

Ensimmäinen päivä - Aikamatka

Meille matkalaisille ei kerrottu ennen lähtöä mitään muista matkalaisista tai matkan kohteista, joten kaikki tuli lomamatkan aikana meille täytenä yllätyksenä. Muut matkakumppanit näimme heti ensimmäisenä aamuna, mutta silloinkin olin vahvassa uskossa, että matkaamme Eetun kanssa kahdestaan.

Jouduimme myös heti ensimmäisen päivän aamuna turvatarkastukseen, ja siinä vaiheessa luulin, että lähdemme risteilemään. Ei lähdetty risteilylle, vaan pääsimme Susanna Vainiolan reippaaseen matkaohjelmaan mukaan. Susannan kanssa tuli matkan varrella hieman tanssittuakin. Se kun niin kovasti halusi.

Ensimmäisenä matkapäivänä meidät - ymmärrettävistä syistä - varustettiin ajankohtaan paremmin sopivalla vaatetuksella. Näiden alkuvalmistelujen aikana huomasimme liikkuvamme paikasta toiseen tietyllä porukalla: minä, Eetu, Mona ja Jane. Vaikkemme mitään vielä koko matkan roolijaosta tienneetkään, niin päättelimme ryhmän sukupuoli- ja ikäjakauman perusteella, että saattaisimme olla “perheenä” yksi ryhmä.

Varsin varovainen päätelmämme osui täysin oikeaan. Isä, äiti, tytär ja poika. Verrattain värikäs perhe siis. Eikä äiti ainakaan vähiten.

Muista matkalaisista jäi heti alussa mieleen perhe, jolla oli koira mukana ja äiti silminnähden siunatussa tilassa. Perhe (Tiia, Tero, Rene, Veikka ja Ciri-koira) osoittautui myöhemmin erittäin mukavaksi. Eetu ja Rene lähes samanikäisinä keksivät tekemistä koko matkan ajan keskenään. Aina kun siihen oli mahdollisuus.

Jane, Eetu ja Rene ilveilevät kameralle
Jane, Eetu ja Rene. Jane, Eetu ja Rene ilveilevät kameralle Kuva: Yle eetu ja rene pelleilevät.

Lopusta matkaporukasta ei oikein meinannut aluksi päästä selvyyteen, mutta matkan edetessä Laila, Elina ja Mika tulivat tietysti meille hyvinkin tutuiksi. Tulevia tapahtumia ei meille matkalaisille kerrottu etukäteen, joten liftari Ramin tulo myöhemmin matkaseurueeseen tuli meillekin täytenä yllätyksenä.

Kaikki matkalaiset vaatetettiin 80-luvun hengen mukaisesti. Lähes kaikkien kohdalla oli muutos vähintäänkin melkoinen. Ainakin omalla kohdalla muutos oli pelkästään positiivinen. Kerrankin olin pukeutunut hieman paremmin. Kärsimättöminä tietysti odotimme matkaan pääsyä.

Mittava määrä matkalaukkuja mukanamme saavuimme vihdoin ajoneuvojen luo. Alustavat päätelmämme seurueiden kokoonpanoista pitivät paikkansa. Nisuset eli Tiia, Tero, Rene, Veikka ja Ciri matkustivat tietysti perheenä, ja heille osui ajoneuvoksi aikakaudenmukainen matkailuauto eli riemuliiteri, jonka he nimesivät Nusuksi. Laila, Elina ja Mika (myöhemmin Rami) saivat Farmari-Ladan eli Ladillacin.

Meille jäi tietysti ja itse oikeutetusti Pontiac Trans Am eli Transu. Pikkusen parempaa ja varsinkin varakkaampaa perhettä kun oltiin. Transu oli kyllä autona hieman ahdas, mutta imagoomme sopivin.

Jupit lähtevät Lomamatkalle 80-luvulle Pontiac Trans Amilla.
Tästä se lähtee! Jupit lähtevät Lomamatkalle 80-luvulle Pontiac Trans Amilla. jupit

Varakkuus ja värikkyys ei välttämättä ole aina sopusoinnussa keskenään. Perheen sisällä tulee aina väistämättä vähintäänkin pieniä konflikteja. Niin tuli myös meille, ja tarvittiin muun muassa turvasana “tukaani”, mutta se onkin jo toinen juttu. (Turvasana "tukaanin" käyttö selviää Lomamatkan jaksossa "Dingon jäljillä".)

Toinen päivä - Jumppaa ja rallia

Marko pistää parastaan Anne Sällylän jumpassa. Kuvassa myös muita lomalaisia.
Aamujumppaa Annen opastamana. Marko pistää parastaan Anne Sällylän jumpassa. Kuvassa myös muita lomalaisia. Kuva: Yle lempivaaran jumppauskuva

Heti aamusta oli huomattavissa jäykkyyttä niskassa ja rintarangassa. Onneksi aamun ohjelmaan oli luvassa jumppaa. Heitettiin meidän autokunnassa aivan läpällä, että ainoa oikea jumppaohjaaja olisi tietysti Sällylän Anne, tuo 80- luvun ja ylipäätään suomalaisten TV-jumppaajien esiäiti. Anne The Great, Jumppariina, joka 80-luvulla sai sohvien miehetkin vaihtamaan kanavan jumpan puolelle (tosin hyvin harva jumppasi mukana ohjelmaa katsoessaan, sohvien miehillä oli ohjelman katsomiseen ihan eri intressit).

Huulena heitetty arvaus jumppaohjaajasta osuikin aivan oikeaan. Kyllähän siinä meinasi itselläkin hieman jumppaliikkeet mennä sekaisin, kun sai Annen ohjauksessa ihan livenä jumpata. Onneksi sain kasattua itseni, ja ilmeisesti suoritin liikkeet koko jumppaporukan tarkimmalla tavalla ja ainakin tunteella.

Jumpan ajaksi lapsille oli järjestetty suunnistusretki, ja he saivat muun muassa hienot linkkuveitset. Eetu ainakin piti sitä suurena aarteenaan.

Eetu, Rene, Ciri ja Veikka seuraavat aarrekartan ohjeita Lempivaaran leirintäalueella.
Veikka, Ciri, Rene ja Eetu aarrejahdissa. Eetu, Rene, Ciri ja Veikka seuraavat aarrekartan ohjeita Lempivaaran leirintäalueella. Kuva: Yle pojat suunnistamassa lempivaarassa

Osittain jäykkyyksiä hävittävän jumpan jälkeen saimme siirtymiskäskyn ja osoitteen seuraavaan kohteeseen, joka oli Saukkola EK. Arvatenkin liittyisi jotenkin ralliin?

Kohteeseen siirryttäessä huomasimme, että Lada-teamiin liittyi matkan varrelta liftari. Lomamatkaryhmä sai siis uuden yllätysjäsenen eli Ramin.

Perillä selvisi, että ohjelmassa todellakin on rallia, ja että meidän autokunnan äiti eli Mona on harrastanut sitä. Muutama MM-voitto ja pari pienempää ilmeisesti plakkarissa. Kartturinakin hän on ollut, vissiin Hannu Mikkolalle tai jollekin mulle legendalle.

Susanna pitää lomalaisille rallienglantikurssia, aurinko paistaa
Ralllienglantia: "Tiim häs dan o veri kuud job." Susanna pitää lomalaisille rallienglantikurssia, aurinko paistaa rallienglantikurssilla

Salaisuuden verho leijui taas tapahtuman yllä. Meitä ei päästetty päärakennukseen, joten arvatenkin siellä lymyili joku 80- luvun rallitähti. Pikaisella päättelyllä rajattiin rallitähdet ihan muutamaan ja kuinka ollakaan, Juha Kankkunen oli päivän päätähtenä. Monan lisäksi siis.

Porukka jaettiin kahtia. Toiset osallistuivat pikataivalnuottien tekemiseen ja toiset Susannan johdolla rallienglanti-koulutukseen. Susannalla oli muuten tosi mageet rallikorkkarit. Tämä Susanna on siis hän, joka yhtenään halusi tanssia kanssani.

Monahan sen nuotitushomman voitti ja hän pääsi vähän ohjeistamaan Kankkuselle, että miten sitä Ryhmä Escorttia oikeasti käsketään. Me muut olimme pikataipaleella yleisönä ja kannustamassa kaksikkoa. Hienoa oli jutella Kankkusen kanssa, tutustua rallikalustoon ja höpöttää rallienkkua. Sääkin taisi olla koko lomamatkan aurinkoisin ja lämpimin. Hieno päivä kaikkiaan.

Susannan rallikorkkarit, joita varsinkin Marko ihasteli
Susannan rallikorkkarit. Susannan rallikorkkarit, joita varsinkin Marko ihasteli Kuva: Yle susannan rallikorkkarit

Siirtymätaipaleella kohti seuraavaa etappia eli Lietoa koettiin dramatiikkaa. Nisusen perheen matkailuauto eli riemuliiteri Nusu sanoi sopimuksensa irti. Korvaavaa kulkinetta siis hakemaan.

Kolmas päivä - Graffiteja Turussa

Saavuimme edellisenä iltana Turun lähelle Zoolandiaan. Aamulla nuoret ja lapset pääsivät harrastamaan omia juttujaan, minä ja Mona suuntasimme Turkuun, jossa pääsimme paikallisen graffitimaalarin oppiin.

Jo lomamatkan alussa ajattelin, että toivottavasti ei olisi mitään taiteellisia tai urheilullisia tehtäviä. Minulla kun ei oikein ole kumpaankaan minkäänlaisia lahjoja. Ja graffititaidetta pitäisi siis tehdä.

Löysin 80-luvulla Eppu Normaalin musiikin, ja yksi vaikuttavimmista kappaleista oli "Vihreän joen rannalla". Kappaleeseen liittyy tiettyjä muistoja, joita ei varmasti ikinä unohda. Graffitimme aiheeksi valittiin "Vihreän joen rannalla", ja tämän graffitin myötä se kappale ei ainakaan tule ikinä unohtumaan. Minun piirustus/maalaustaidoilla kun tekee aiheesta graffitin niin tietää mitä siitä tulee. Aivan karmea.

Markon ja Monan taideteous Vihreän joen rannalla
Graffiteja Turun Itäharjulla. Markon ja Monan taideteous Vihreän joen rannalla Kuva: Yle monan ja markon vihreän joen rannalla

Onneksi mukana oli oikeita osaajiakin, ja maalauspaikan puitteet ja maisemat olivat vaikuttavat. Toisen maailmansodan aikainen ilmatorjunta-asema korkean kallion päällä sai jopa unohtamaan verrattain sateisen ja viileän kelin. Yöksi takaisin Zoolandiaan. Illalla oli tekeillä vielä yksi lyhytelokuva, jossa minulla oli aika merkittävä rooli. Siitäkin jotain sarjassa nähtäneen.

Neljäs päivä - Maksamme velkaa

Aamulla otettiin verryttelynomaisesti pienet tiputanssit. Vainiolan Susanna haki minua niin kauniisti tanssiin, että vastoin tapojani suostuin.

Tanssiperformanssin jälkeen ryhmiä jaettiin taas. Itse pääsin Eetun kanssa tutustumaan Ruissalon legendaariseen festaripaikkaan. Paikalle saapui oppaaksi Tommi Läntinen. Tommilla olikin kattava kokemus rokkipaikan historiasta ja hauskoja tarinoita vuosien varrelta. Käsittämättömän paljon oli rannalla hanhenpas**a, mutta se ei taida haitata ketään. Vastaava määrä rokkikansan tai esimerkiksi koirien jätöksiä saisi varmaan kansanliikkeen aikaiseksi.

Susanna lukee Ilta-Sanomia, jonka kanessa on Gorbatsovin pariskunta.
Susanna Vainiola. Susanna lukee Ilta-Sanomia, jonka kanessa on Gorbatsovin pariskunta. Kuva: Yle susanna lukee iltasanomia

Ruissalosta lähdimme Tommin opastuksella kaupunkikierrokselle. Tällä välin osa matkalaisista oli sanoittanut ja säveltänyt teemaan ja 80-luvun henkeen sopivia, verrattain kantaaottavia kappaleita. Eräs Pelle Miljoona oli hieman neuvonut kappaleiden tekemisessä. Eetun kanssa emme päässeet Pelleä tapaamaan, mutta tavattiinpahan Tommi.

80-luvulla kantaaottavien kappaleiden lisäksi mielenosoitukset olivat voimissaan. Saimmekin seuraavana tehtävänä rustata mielenosoitukseen kylttejä ja banderolleja. Kun maalasimme kylttejä pikkuinen Nisusen Veikka keksi iskulauseen, jota huudettiin mielensoituksessa antaumuksella. "Ohu,oha,ohei" tai jotain sinnepäin. Varmasti Veikka oli ainut, jolle lauseen sanoma oli selvä, mutta sitäkin kantaaottavampi se ihan varmasti oli.

Järjestimme kovaäänisen mielenosoituksen Turun keskustassa poliisisaattueen avustamana. Vettä tuli kaatamalla. Onneksi ei tullut vastamielenosoitusta.

Mielenosoitus päättyi paikalliseen levytysstudioon, jossa selvisi, että Renen tekemä kantaaottava kappale levytetään. Rene lauloi, soitti kitaraa ja Tiia-äiti veteli melodikalla kosketinsoittajan roolia. Me loput matkalaiset olimme taustakuorona. Onpahan laulettu levyllekin.

Jupit autoilevat jossain päin Suomea.
Matkalla jossain päin Suomea. Jupit autoilevat jossain päin Suomea. pontiac trans am

Turusta lähtöä tehdessä oli niin sanotusti hieman tilannetta päällä. Eetu kiusasi melko huolella Janea takapenkillä tyypilliseen eetumaiseen tapaansa. Monalta meni hermot ja sitten meni hieman minultakin. Käytiin sen verran syvällinen huutokeskustelu asiasta, että tällä Uuteenkaupunkiin suuntautuvalla siirtymällä ei Mona puhunut sanaakaan. Me muut kyllä höpötettiin, mutta Mona oli kerrankin hiljaa.

Viides päivä - Ydinlaskeuma uhkaa

Viidennen matkapäivän aamuna matkaseuruetta jaettiin taas kahteen ryhmään. Päivän agendana oli ydinturma ja Uudenkaupungin Automuseoon tutustuminen. Ydinturma ei osunut kohdalle, mutta Automuseoon lähdimme Tiian, Renen, Veikan ja Eetun kanssa. Museon intendentti kertoili kaikista museon ajoneuvoista varsin kattavan tietopaketin. Paikkakunnastakin johtuen suomalainen Saab oli vahvasti edustettuna näyttelytilassa.

Lada ja Trans Am Uudenkaupungin Santtiorannan leirintäalueella.
Santtiorannan leirintäalue. Lada ja Trans Am Uudenkaupungin Santtiorannan leirintäalueella. Kuva: Yle automme uudenkaupungin santtiorannassa.

Jos vähänkään luulee tietävänsä suomalaisesta ajoneuvohistoriasta, niin kannattaa käydä kyseisessä museossa toteamassa oman tietämättömyytensä. Koskaan en ollut kuullutkaan kotimaisesta V8-moottorista Saabissa tahi kotimaisesta sähköautosta. Venäläisillähän sähköauto on ollut jo pitkään, merkiltään Ladattava.

Monenmerkkistä ulkomaistakin ajoneuvoa museosta löytyy, mutta varmasti yksi merkittävimmistä oli itäsuomalainen - eli venäläinen - luksusauto Tsaika.

Tiia, Marko, Eetu ja Veikka Uudenkaupungin Automuseossa museonjohtajan kanssa
Uudenkaupungin Automuseo. Tiia, Marko, Eetu ja Veikka Uudenkaupungin Automuseossa museonjohtajan kanssa Kuva: Yle uudenkaupungin automuseossa

Yllätykseksemme intendentti päätti kiertoajeluttaa meitä Tsaikalla Uudenkaupungin keskustassa. Arvovaltaisiin kyytiläisiin tottuneelle Tsaikalle tilanne oli varmasti arkinen, mutta kyllähän itselläni pyrki istuma-asento nousemaan hieman ryhdikkäämmäksi, kun purjehdimme suurmiesten kulkuvälineellä pitkin rantaväylää. Ei sitä joka lomalla Tsaikalla ajellakaan ja ihan kuljettajan kanssa.

Päätimme vielä museoporukalla käydä katsastamassa paikallisen sataman purjealuskattauksen. Loivensimme melko vaatimattoman kokoisten alusten aiheuttamaa pettymystä kahvikupillisella ja tyttömunkilla.

Palattuamme leirintäalueelle ydinuhka kaikkine laskeumineen oli jo haihtunut ja saimme ohjeet uuteen kohteeseen.

Marko ja Jane jammailevat autossa.
Marko ja Jane. Marko ja Jane jammailevat autossa. Kuva: Yle marko jammailee autossa

Verrattain hilpeän maaseutumatkailun jälkeen (joka ei ollut siellä päinkään mihin meidän olisi pitänyt suoriutua) saavuimme kuitenkin kaikkien odotusten vastaisesti perille. Yyteriin mä kaipaan niin, taas uudelleen, Yyteriin siis saavuttiin.

Kuudes päivä - Dingon jäljillä

Aamulla vierailimme niillä kuuluisilla Yyterin sannoilla, jotka todellakin paljastuivat hiekkarannaksi. Melkoisen vaikuttava näky oli eteläsavolaiselle se. Edes meidän hulppean huvilan ranta ei vedä vertoja Yyterille.

Rannalla matkalaiset jaettiin taas ryhmiin. Tero, Veikka ja Eetu jäivät omaan aktiviteettiinsa rannalle. Me loput matkalaisista suuntasimme yhteen 80-luvun rock-maailman syntykotoon eli Poriin ja tietysti Annankadulle.Kyseisellä kadulla sijaitsee nuorisotalo, jossa Suomi-rockin historiaa on kirjoitettu kauan ja kirjoitetaan edelleen.

Eveä katsomassa Tero, Tiia, Marko, Jane, Laila, Elina ja Mika.
Porissa katsomassa Eveä. Eveä katsomassa Tero, Tiia, Marko, Jane, Laila, Elina ja Mika. Kuva: Yle eveä katsomassa.

Paikallinen Rokkikukko Julle kertoili 80-luvun huippubändeistä varsin yksityiskohtaista tietoa. Dingosta ja Yö yhtyeestä kuulimme ennenkuulumattomia tarinoita, mutta muutkin kyseisen aikakauden Porilähtöiset yhtyeet olivat kyllä kertomuksissa esillä. Tarinoiden lisäksi Julle esitti meille videokoosteen paikallisista 80-luvun yhtyeistä, ja olipa mukaan “lipsahtanut” muutama ulkopaikkakuntalainenkin yhtye. Lopuksi aiheen tiimoilta pidettiin tietokilpailu.

Tietokilpailun jälkeen alkoi kaupunkisuunnistus, joka tietysti liittyi paikallisiin 80-luvun yhtyeisiin. Ensiksi saimme Annankadulla kirjekuoren, jossa oli vihjeet seuraavalle rastille. Jokaiselta rastilta saimme aina uuden kirjekuoren, jossa tietysti vihjeet seuraavalle rastille.

Viimeisellä rastilla oli katusoittotapahtuma, jossa tietysti katusoittajille maksettiin esityksestä oikeilla markan rahoilla. Kappaleena Dingon biisi ja esittäjänä mm. Rokkikukko Julle ja pari vähemmän tunnettua soittajaa, joku ihme Eve jne.

Tulipahan taas tanssittua ja laulettua. Tavoistani poiketen, ihan selvin päin ja ihan julkisesti.
Yksi paikallinen rouva ilmeisesti vaikuttui meikäläisen tanssimuuveista ja laulusta sen verran, että pyrki voimallisesti kanssani tanssimaan. Onneksi selvisin tilanteesta puhumalla. Huh. Läheltä piti -tilanne.

Illaksi ilmoitettiin matka Porin keskustaan johonkin konserttiin. Puku päällä ja kovat kaulassa kohti konserttia. Ravintolan jonossa meni kaikki ihan hyvin ovelle asti, jossa v-mäinen portsari päätti olla päästämättä minua sisään. Poikkeuksellisesti ei tällä kertaa ollut kyse humalatilasta, vaan kenkäni eivät kelvanneet pokelle.Onneksi 80-luvun tapojen mukaan narikasta löytyi tilaisuuden arvoon sopivat valkeat jatsarit, jotka lainattuani pääsin konserttiin.

Illan esiintyjänä oli melkein Dingo. Siinä sitä sitten pokoiltiin ja laulettiin Levotonta Tuhkimoa oikein huolella.

Seitsemäs päivä - Jenkkifutis RULES!

Aamulla kohteena Velodrom Helsingissä. Velodromilla meille selvisi, että paikallinen amerikkalaisen jalkapallon joukkue Roosters on pikkuisen pulassa, noin niin kuin sarjassa pärjäämisen osalta, ja meidät - minä, Tero ja Rami - valjastettiin pelastamaan tilanne. Kansainvälisestikin tunnustettuna siörliiterinä Jane sai loppuporukan hoteisiinsa.

Elina, Laila, Rami, Tero, Marko ja Jane poseeraavat amerikkalaisen jalkapallon asuissa.
Elina, Laila, Rami, Tero, Marko ja Jane. Elina, Laila, Rami, Tero, Marko ja Jane poseeraavat amerikkalaisen jalkapallon asuissa. Kuva: Yle velodromin sisällä otetussa kuvassa cheerleaderit ja pojat

Me poijjaat vetäistiin tarvittavat vermeet kypärineen ylle ja otettiin sellainen pieni lämmittelytreeni kentällä ennen varsinaista peliä. Vähänhän nuo Roostersin jannut oli hinteliä meihin matkalaisiin verrattuna. Liekö sillä sitten pärjäämisen kanssa tekemistä.

Pikkusen oli kylmät olosuhteet ja varmaan verryttelykin jäi hieman vähille, mutta ajattelin antaa joukkueen poikien näyttää sitä niin sanottua osaamistaan. Itse ajattelin ottaa hieman rennommin sen treenin. Näyttämisen halussaan hyppäsivät - ilmeisesti koko joukkue - meikäläisen niskaan.

Kaikki otetaan vastaan mitä tulee, mutta liika on liikaa, vaikka hintelältäkin pelaajaporukalta. Aluksi pikku venähdykseltä tuntunut selkäkipu kasvoi jomotukseksi, joka oli tehdä meikäläisestä liikuntarajoitteisen. Tässä vaiheessa meinasi vetää mielen vakavaksi. Varsinainen peli edessä ja selkävamma päällä.

Täytyy tosin todeta, että Terokin sai vähän osumaa. Rami taisi selvitä harkoista ilman fyysisiä vammoja.

Marko ja Tero ennen jenkkifutisottelua.
Futispäivän alussa oli vielä uho päällä. Marko ja Tero ennen jenkkifutisottelua. velodrom

Roostersien testosteroidin tuoksuisessa pukukopissa kävimme varsinaista pelitaktiikkaa lävitse. Raastavasta selkäkivusta huolimatta yritin vähän ohjeistaa pelaajia. Muutaman ulkomaalaisen pelaajan kanssa meinasi kielimuuri käydä ylivoimaiseksi. He eivät meinanneet millään suostua puhumaan Savoa. Ihme sakkia.

Nooh, jo aiemmin matkalla opitulla rallienglannilla sitten kommunikoitiin. Olivat ulkomaalaiset sitä mieltä, että korvakorua ei saisi olla kypärässä. Savolainen ei tommoisista ohjeista piittaa pätkääkään, joten kentälle vaan.

Varsinaisen pelin alkaessa selkä oli sen verran kipeänä, että ajatukset olivat rehellisesti sanottuna ihan muualla kuin pelikentällä. Peli kuitenkin pelattiin, ja joukkueen esittelystä jäi ikuisesti mieleeni pelaaja Marko "Tosi" Kovanen. Kiitos hienosta pelaajanimestä.

Marko, Tero ja Rami pelaavat amerikkalaista jalkapalloa.
Roostersin huippuvahvistukset. Marko, Tero ja Rami pelaavat amerikkalaista jalkapalloa. Kuva: Yle tero ja rami kentällä.

Janen luotsaama huutosakki jäi myöskin aivan varmasti katsojien mieleen. Vähintäänkin kokoonpanon osalta. Jos oli matkalaisista koostuva pelaajaporukka erikoinen, niin ei huutosakkikaan toiseksi jäänyt. Viimeinen varsinainen tehtävä suoritettu.

Marko amerikkalaisen jalkapalloilijan asussa pukukopissa, ilme on kärsivä.
Jenkkifutis veti Markon vakavaksi. Marko amerikkalaisen jalkapalloilijan asussa pukukopissa, ilme on kärsivä. Kuva: Y marko amerikkalaisen jalkapalloilijan asussa pukukopissa

Matkapäivän viimeisenä iltana palasimme tulevaisuuteen eli 2010-luvulle. Koko lomamatka oli ollut tiivistahtista ja jokseenkin kontrolloitua toimintaa, ja nyt tuntui siltä, että vähän kaikilla oli jo kiire omiin tuttuihin rutiineihin, ja toisilla jopa sähköisten media-ja yhteydenpitolaitteidensa pariin.

Nykypäivänä lähes jokaisella olevia viestintälaitteitahan meillä ei luonnollisestikaan 80-luvun lomamatkalla mukana ollut. Pois lukien tietysti tuo minun Mobira.

Kaikilla matkalaisilla oli astetta haikeampi mieliala. Nytkö se sitten loppuu? Näenkö mahdollisesti tätä seuruetta koskaan uudelleen? Mahtavia persoonia ja tuttavuuksia kaikki tyyni.

Ymmärrettävästi tällaisen matkan jälkeen ajatukset tahtoivat aina vaan viipyillä matkan tapahtumissa. Kotimatkalla junassa olimme Eetun kanssa välillä omissa ajatuksissamme kunnes hän tokaisi: "Iskä, tää oli kuule ihan paras lomamatka ikinä."

Tuo lause tuli aivan spontaanisti, ilman minkäänlaisia aasinsiltoja tai johdatteluja, ja hiljaisen mietiskelyn jälkeen. Omalta osaltani koin silloin ainakin suunnatonta mielihyvää ja läheltä piti, etten herkistynyt tilanteessa. Yksi asettamistani tavoitteista oli ainakin toteutunut.

Matkan jälkeen

Jälkeenpäin mietin monesti, että me taisimme Eetun kanssa olla matkalaisista lähes ainoat ns. ihan tavalliset ihmiset. Meillä ei tosiaankaan ollut urheilullista, taiteellista tahi mediallista taustaa pätkän vertaa takana, jos tosin ei kyllä edessäkään päin. Tarkemmin kun miettii, niin Nisusten Tiiallakaan en edellä mainittuja taustoja muista kuulleeni. Terokin sentään taisi olla alppihiihtäjä. Lomamatkalla näitä taustoja hieman matkalaisista selvisi. Nisusten kanssa olimme hieman enemmänkin tekemisissä ja tarinoilla jo siitäkin johtuen, että meidän molempien autokunnissa oli lapsia. Rene ja Eetu ystävystyivät ja keksivät keskenään ihan kiitettävästi tekemistä. Taisi se Veikkakin päästä välillä osallistumaan poikien temmellyksiin.

Jane laulaa Trans Amissa Eetulle.
Sata kesää, tuhat yötä. Jane laulaa Trans Amissa Eetulle. eetu

Kesän aikana pidettiin matkalaisten kanssa yhteyttä lähinnä Facebookissa. Eräällä rouvamatkalaisella tosin meni ilmeisesti herne nenään tai jotain muuta johonkin muualle, koska hän poisti suurimman osan matkalaisista omista Facebook -kavereistaan, mutta nehän ovatkin henkilökohtaisia valintoja, joten siitä vaan.

Jane teki loppukesästä sellaisen roadtripin, joka suuntautui ensin Nisusille Tampereelle, siitä meille Mikkeliin ja lopuksi Monalle Espooseen. Erittäin mukava oli tavata Janea ihan nykyajan olosuhteissakin. “Tytärtä”, jonka kanssa meillä sopi ajatukset ja jutut yhteen ihan lomamatkan ensi hetkestä lähtien, vaikka meillä ikäeroa muutama vuosi onkin. Kertooko se sitten Janen kypsyydestä vai minun köpsyydestä?

Nuorehkosta iästään huolimatta Jane käskytti Transuakin pääkaupunkiliikenteessä kuin helsinkiläinen naistaksikuski konsanaan. Ylävitoset sille.

Eetu ja Jane tapaavat Mikkelissä lomamatkan jälkeen.
Paluu 2010-luvulle. Eetu ja Jane tapaavat Mikkelissä lomamatkan jälkeen. Kuva: Yle jane vierailulla mikkelissä

Jälleennäkeminen

Syksyllä se suunniteltu haastattelupäivä Pasilassa sitten koitti. Hauskaa oli tavata taas kaikki matkalaiset, ja toisaalta hieman jännitti, että mitä päivän ohjelmaan on keksitty. Jokainen matkalainen haastateltiin vuorollaan, tosin Veikka taisi olla hieman vähäpuheinen haastattelussaan, eikä Ciri- koirakaan tainnut haastattelua antaa.

Haastattelujen jälkeen ohjelmassa oli ruokailu. Olin ainakin itse siinä uskossa, että suuntaamme johonkin paikalliseen ravintolaan, mutta yllättäen matka jatkuikin Espoon suuntaan. Tässä vaiheessa ainakin Janen kanssa muodostimme käsityksen siitä, että mihin olemme suuntaamassa.
Kyllä, oikein arvasimme, Monan kotiinhan se tilaisuus oli järjestetty. Ruokailimme siis Monan luona, ja kaiken oheistoiminnan lisäksi saimme jälkiruoaksi nähdä pieniä pätkiä matkalla kuvatusta materiaalista. Väistämättä veti suuta hymyyn kaikilla. Mitähän tuosta sarjasta mahtaa tulla. Itse kun on tekemässä niin saa mitä sattuu tulemaan. Laulaa piti jälleen. Tällä kertaa karaokea, mutta nyt ei onneksi tanssittu.

Näin jälkeenpäin mietittynä matkasta on edelleen päällimmäisenä mielessä oikea lomamatkailu Eetun kanssa. Jos tuo jätetään laskuista pois niin Annen jumppa, rallipäivä, automuseo, Yyteri ja amerikkalainen jalkapallo (kaikesta huolimatta) tulevat päällimmäisenä mieleen. Pori-rokkia ja mielenosoitusta yhtään väheksymättä.

Markon opit reissusta

Ainahan matkoilla jotain oppiikin. Tällä matkalla opin, että viikko ilman puhelinta on erittäin rentouttava kokemus (suosittelen) ja että itsekeskeisyys ei todellakaan ole hyve. Opin myös että, amerikkalainen jalkapallo ON fyysinen laji. Suomessa on tehty V8-moottoreita ja 80-luvulla ravintolaan ei päässyt huonoilla kengillä.