Hyppää pääsisältöön

Parasta aikaa: parempi pelätä pahinta

Blogisti Hanna Pakarinen ohjelmassa Parasta aikaa
Blogisti Hanna Pakarinen ohjelmassa Parasta aikaa Kuva: Emmi Jormalainen hanna pakarinen

Vietin viimeviikon Saimaan rannalla mökkeilemässä. Hiekkatietä ajaessa radiosta tuli Teuvo maanteiden kuningas kuin tilauksesta.

Miuta rupesi hymyilyttämään. Tämä kyseinen laulu heitti mielen automaattisesti ylä-asteelle, 90-luvun puolivälin Lappeenrannan Lauritsalaan. Vaikka vallalla tuolloin tuntui olevan ysäripoppi, e-typet ja pandorat, tuntui meidän kylällä olevan silti hallitsevan se vähän rankempi kama tai ihan perus-suomirokki. Silloin miun korvalappustereoissa soi Iron Maiden, Metallica, Bon jovi, Alice Cooper ja ainakin tuo kyseinen Leevi and The Leavingsin biisi.

90-luvulla monitoimitaolla, eli monarilla, oli bändi-iltoja ja kyllä ne kaikki bändit oli enemmän tai vähemmän raskaampaa musiikkia. Apulanta, Klamydia ja Tehosekoitin kävi myös vierailulla ja myös uusi bändi nimeltä HIM kävi keikalla ja kavereitten metallibändi pääsi lämppäämään niitä! Sitä muistellaan vieläkin. Muistan myös Staminan keikan. Lemiläiset jätkät oli samaa ikäluokkaa tuolloin, jotain 15-16 vuotiaita. Ei siellä mitään poppia kuunneltu tai soitettu.

Jostain syystä tamperelainen Popeda iski lappeenrantalaissyleisöön ku nenä päähän. Ehkä Pate Mustajärven preesensissä ja huumorissa on jotain karjalaiseen mielenlaatuun vetoavaa.

Lappeenrantalainenhan ei kehuja latele, kaikki kauniit sanat verhotaan pieneet kettuiluun ja esimerkiksi rakkaan ystävän näkeminen pitkästä aikaa kirvoittaa toteamuksen: No, lähit sitte?

Mitä Itä-Suomessa tapahtui 70-,ja 80-luvuilla, että sen ajan lapsiin iskostui niin synkkä maailma?― Hanna Pakarinen

Kotiteollisuus, Mokoma ja Stamina teki sen mitä monet paikalliset bändit yrittivät vuosikausia. Niistä tuli koko kansan tuntemia isoja metallibändiä. Miehet itsehän on leppoisia kuin lampaat ja hiedän huumorinsa on jotain riemastuttavaa. Silti raskas musiikki ja synkkyys tuntuu olevan punainen lanka näillä bändeillä. Mitä Itä-Suomessa tapahtui 70-,ja 80-luvuilla, että sen ajan lapsiin iskostui niin synkkä maailma?

Vaikka itse en tee metallimusiikkia, huomaan silti aina omaa tehdessäni vetäväni mieluummin sen sinne synkän puolelle kuin valoisaan. Se on asia mistä joutuu taistelemaan ja selittelemään, sitä voi jonkun olla vaikea ymmärtää.

Karjalaiset mielletään usein leppoisiksi höpöttäjiksi, meillä kun on sellanen hauska murrekkin. Ehkä se on vaan parempi puhua asioista vaikkakin musiikin avuin ja pelätä pahinta kuin odottaa että se jokin yllättää takavasemmalta. Ehkä se on tätä karjalaisuutta, ja meihin iskostunutta historiaa.

Teksti: Hanna Pakarinen

Lue myös - yle.fi:stä poimittua