Tuula Viitaniemi
Yle
- Anna mun hengittää, reunojen yli värittää, laulavat nuoret näyttelijät Kellariteatterin näyttämöllä. Esitys nimeltä Jako on päättymässä. Oloni on herkistynyt, jotenkin raikastettu.
Esityksen on ohjannut Teatterikorkeakoulussa näyttelijäksi opiskeleva Eric Barco (s. 1993) ja kirjoittanut Senja Rajalin (s.1994). Ja reunoista tässä on kyse. Millaiset viivat meidän ympärillemme on piirretty?
Tekijöiden nuoruus on läsnä kaikessa, niin tekstissä kuin tunnelmassa.
Jako kertoo nuoresta parista, joka on juuri hankkinut ensimmäisen yhteisen asuntonsa. Toinen heistä ottaa rennosti. Hän on romanttinen pesänrakentaja, joka kantaa uuteen kotiin mukanaan laatikkokaupalla aarteita ja muistoja, joiden keskelle hän haluaisi vetäytyä loikoilemaan. Toinen taas haluaa raivata kaiken valmiiksi, hän tarvitsee valoa, tyhjyyttä, järjestystä ja ilmaa. He ovat vastakohtia toisilleen. Heidän nimensä ovat Syksy ja Kevät. Selkeää ja kirkasta! Tekijöiden nuoruus on läsnä kaikessa, niin tekstissä kuin tunnelmassa.
Syksy ja Kevät pysyvät, mutta näyttelijät vaihtuvat. Kaikki ryhmän jäsenet esittävät päähenkilöitä vuorotellen. Syntyy vaikutelma siitä, että he edustavat kaikkia maailman nuoria pareja – ja vähän vanhempiakin. He elävät omaa elämäänsä, mutta voisivat olla ketä tahansa.
Syksy ja Kevät purkavat laatikoita, koettavat asettua taloksi, riitelevät, eroavat, palaavat yhteen. Raskausuutinen saa toisen kehräämään onnesta, toisen täyteen paniikkiin. Ovista ja ikkunoista tunkee sisään Täydellisiä ystäviä, outoja naapureita, uskovaisia. Erilaisia hahmoja, joiden kautta itseään ja arvojaan ja valintojaan voi peilata. Sisään paukahtaa myös metahenkilöitä, muun muassa jonkinlaisia teatterikriitikoita, jotka kommentoivat hitusen ylimielisesti niin katsojia, esitystä kuin esittäjiäkin. Se on toki hupaisaa, mutta esitys olisi mielestäni toiminut vilpittömänäkin, ilman ironisia välihuomautuksia.
Jos tänään ei kysyttäisikään, kenen joukoissa seisot.
Laulut limittyvät tarinaan hienosti, ja kellariteatterilaiset laulavat kauniisti. Kiitos lyriikoista kuuluu Senja Rajalinille, sävellyksistä Juhana Lehtiniemelle. Yhdessä lauluista kysytään jotakuinkin näin: Jos tänään ei kysyttäisikään, kenen joukoissa seisot.
Jaossa pohditaan sitä, millaisia me ihmiset olemme, millaisiin tyyppeihin meidät on jaettu. Voisimmeko olla toisenlaisia, jos haluaisimme? Onko olemassa jokin kaava, jota alamme huomaamattamme toteuttaa? Mikä merkitys on sillä, kehen rakastumme? Jos toinen ryhtyy huolettomaksi sottapytyksi, tuleeko toisesta väkisinkin siisti pingottaja? Jos toinen haluaa liitää vapaana, jääkö toiselle pakon edessä perässä roikkujan rooli? Voivatko roolit vaihtua? Kuka sen estää? Osaammeko antaa tilaa toisen tarpeelle kehittyä, muuttua, ylittää reunojaan?
Olen viime aikoina miettinyt samantapaisia kysymyksiä itsekin. Esitystä katsoessani aloin pohtia, miten vanheneminen vaikuttaa kykyyn muuttua. Nelikymppisellä on enemmän itsetuntemusta ja itsevarmuuttakin, mutta toisaalta – reunat on piirretty vuosien saatossa tummemmiksi. Sekä itsen että muiden käsitys omasta persoonasta on vakiintunut. Nuorten elämä ja oleminen on vasta löytämässä uomaansa – mutta toisaalta taas – ainakin minä olin parikymppisenä paljon riippuvaisempi toisten ihmisten mielipiteistä ja odotuksista kuin nykyään.
Eric Barcon ohjauksessa on paljon ilahduttavaa, mutta ihaninta ja omaperäisintä on kuitenkin supattaminen. Alussa, välissä ja lopussa on hetkiä, jolloin näyttelijät etsivät paikkaansa kellarin hämärissä, supattelevat toisilleen ohjeita. Ne hetket ovat jotenkin levollisia, katsomossa on hyvä olla. Virkistynyt olo kantaa kotiin asti.
Kellariteatteri: Jako. Ohjaus Eric Barco, tekstit ja dramaturgia Senja Rajalin.
Sävellys ja äänisuunnittelu Juhana Lehtiniemi, valo- ja tilasuunnittelu Mia Jalerva, pukusunnittelu Ira Luhtanen ja Mirei Kato.
Näyttämöllä Heli Hyttinen, Aapo Juusti, Juha Karhu, Sara Paasikoski, Amanda Palo, Hanna Vähäpassi, Pietu Wikström.
Esitykset jatkuvat Kellariteatterissa 27.8. asti.
