Hyppää pääsisältöön

Kellariteatterin Jako pohtii ihmisen rajoja

Heli Hyttinen näyttelee Kellariteatterin esityksessä Jako.
Heli Hyttinen näyttelee Kellariteatterin esityksessä Jako. Kuva: Kellariteatteri/ Mikko Rasila heli hyttinen

- Anna mun hengittää, reunojen yli värittää, laulavat nuoret näyttelijät Kellariteatterin näyttämöllä. Esitys nimeltä Jako on päättymässä. Oloni on herkistynyt, jotenkin raikastettu.

Esityksen on ohjannut Teatterikorkeakoulussa näyttelijäksi opiskeleva Eric Barco (s. 1993) ja kirjoittanut Senja Rajalin (s.1994). Ja reunoista tässä on kyse. Millaiset viivat meidän ympärillemme on piirretty?

Tekijöiden nuoruus on läsnä kaikessa, niin tekstissä kuin tunnelmassa.

Jako kertoo nuoresta parista, joka on juuri hankkinut ensimmäisen yhteisen asuntonsa. Toinen heistä ottaa rennosti. Hän on romanttinen pesänrakentaja, joka kantaa uuteen kotiin mukanaan laatikkokaupalla aarteita ja muistoja, joiden keskelle hän haluaisi vetäytyä loikoilemaan. Toinen taas haluaa raivata kaiken valmiiksi, hän tarvitsee valoa, tyhjyyttä, järjestystä ja ilmaa. He ovat vastakohtia toisilleen. Heidän nimensä ovat Syksy ja Kevät. Selkeää ja kirkasta! Tekijöiden nuoruus on läsnä kaikessa, niin tekstissä kuin tunnelmassa.

Pietu Wickström ja Amanda Palo Kellariteatterin näytelmässä Jako.
Pietu Wickström ja Amanda Palo, eli Syksy ja Kevät Pietu Wickström ja Amanda Palo Kellariteatterin näytelmässä Jako. Kuva: Kellariteatteri/ Mikko Rasila amanda palo

Syksy ja Kevät pysyvät, mutta näyttelijät vaihtuvat. Kaikki ryhmän jäsenet esittävät päähenkilöitä vuorotellen. Syntyy vaikutelma siitä, että he edustavat kaikkia maailman nuoria pareja – ja vähän vanhempiakin. He elävät omaa elämäänsä, mutta voisivat olla ketä tahansa.

Syksy ja Kevät purkavat laatikoita, koettavat asettua taloksi, riitelevät, eroavat, palaavat yhteen. Raskausuutinen saa toisen kehräämään onnesta, toisen täyteen paniikkiin. Ovista ja ikkunoista tunkee sisään Täydellisiä ystäviä, outoja naapureita, uskovaisia. Erilaisia hahmoja, joiden kautta itseään ja arvojaan ja valintojaan voi peilata. Sisään paukahtaa myös metahenkilöitä, muun muassa jonkinlaisia teatterikriitikoita, jotka kommentoivat hitusen ylimielisesti niin katsojia, esitystä kuin esittäjiäkin. Se on toki hupaisaa, mutta esitys olisi mielestäni toiminut vilpittömänäkin, ilman ironisia välihuomautuksia.

Jos tänään ei kysyttäisikään, kenen joukoissa seisot.

Laulut limittyvät tarinaan hienosti, ja kellariteatterilaiset laulavat kauniisti. Kiitos lyriikoista kuuluu Senja Rajalinille, sävellyksistä Juhana Lehtiniemelle. Yhdessä lauluista kysytään jotakuinkin näin: Jos tänään ei kysyttäisikään, kenen joukoissa seisot.

näytelmä Jako Kellariteatterissa
Tekijöiden mukaan Jako on tutkimus siitä voiko yksi ihminen olla monta. näytelmä Jako Kellariteatterissa Kuva: Kellariteatteri/ Mikko Rasila jako

Jaossa pohditaan sitä, millaisia me ihmiset olemme, millaisiin tyyppeihin meidät on jaettu. Voisimmeko olla toisenlaisia, jos haluaisimme? Onko olemassa jokin kaava, jota alamme huomaamattamme toteuttaa? Mikä merkitys on sillä, kehen rakastumme? Jos toinen ryhtyy huolettomaksi sottapytyksi, tuleeko toisesta väkisinkin siisti pingottaja? Jos toinen haluaa liitää vapaana, jääkö toiselle pakon edessä perässä roikkujan rooli? Voivatko roolit vaihtua? Kuka sen estää? Osaammeko antaa tilaa toisen tarpeelle kehittyä, muuttua, ylittää reunojaan?

Olen viime aikoina miettinyt samantapaisia kysymyksiä itsekin. Esitystä katsoessani aloin pohtia, miten vanheneminen vaikuttaa kykyyn muuttua. Nelikymppisellä on enemmän itsetuntemusta ja itsevarmuuttakin, mutta toisaalta – reunat on piirretty vuosien saatossa tummemmiksi. Sekä itsen että muiden käsitys omasta persoonasta on vakiintunut. Nuorten elämä ja oleminen on vasta löytämässä uomaansa – mutta toisaalta taas – ainakin minä olin parikymppisenä paljon riippuvaisempi toisten ihmisten mielipiteistä ja odotuksista kuin nykyään.

Eric Barcon ohjauksessa on paljon ilahduttavaa, mutta ihaninta ja omaperäisintä on kuitenkin supattaminen. Alussa, välissä ja lopussa on hetkiä, jolloin näyttelijät etsivät paikkaansa kellarin hämärissä, supattelevat toisilleen ohjeita. Ne hetket ovat jotenkin levollisia, katsomossa on hyvä olla. Virkistynyt olo kantaa kotiin asti.

Kellariteatteri: Jako. Ohjaus Eric Barco, tekstit ja dramaturgia Senja Rajalin.
Sävellys ja äänisuunnittelu Juhana Lehtiniemi, valo- ja tilasuunnittelu Mia Jalerva, pukusunnittelu Ira Luhtanen ja Mirei Kato.
Näyttämöllä Heli Hyttinen, Aapo Juusti, Juha Karhu, Sara Paasikoski, Amanda Palo, Hanna Vähäpassi, Pietu Wikström.
Esitykset jatkuvat Kellariteatterissa 27.8. asti.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri