Hyppää pääsisältöön

Uutinen, joka sai porukan kiihdyksiin

Saara Cantell
Saara Cantell Kuva: Yle/Jyrki Valkama saara cantell

Tria oli kerännyt hyönteisiä aamuvarhaisesta asti, joten toiselle juomatauolle tultaessa aavikon hiekkapöly oli paakkuuntunut tukkaan paksuksi vaaleanharmaaksi tahnaksi. Hän katsoi kateellisena Jadia, joka oli jälleen kerran ymmärtänyt suojata kangaskaistaleilla kasvojensa lisäksi myös hiuksensa.

Tria oli aamu-uninen ja venytti nousemista niin myöhään kuin vain mahdollista – useimmiten sillä seurauksella, että joutui juoksemaan keräilijät kiinni kylän portilla. Pukeutumiselle ei koskaan jäänyt niin paljon aikaa, että se olisi riittänyt päähuivin sitomiseen.

Tria joutuisi luopumaan kiharoistaan ja saisi viettää tämänkin sadekauden nutipäänä.

Juomavuoroaan odotellessa hän nyppi sormillaan hiekkatahnaa hiusjuurista ja pohti happamana, onnistuisiko enää välttämään äidin keritsimet. Luultavasti ei. Mitä todennäköisemmin Tria joutuisi luopumaan kiharoistaan ja saisi viettää tämänkin sadekauden nutipäänä. Mikä oli enemmän kuin lievästi nöyryyttävää, sillä yleensä tukka ajeltiin vain monta korjuukiertoa nuoremmilta lapsilta.

Trian mieliala kohosi kuitenkin, kun valvontavuorossa oleva klaaniveli kulki tarkistamassa saaliit. Trian kori ei ollut yhtä täysi kuin joillakin muilla, mutta hänellä oli eniten paksuja, vaikeasti kiinni saatavia punatoukkia. Niiden liha oli maukkaampaa ja rasvaisempaa kuin kallionkoloissa vilistävien kuivempien sirkkojen. Tria sai kiitosta, ja hän pääsi lähtemään kolmannelle, ryhmässä kierrettävälle vuorolle ensimmäisten parien joukossa.

Tria oli toivonut keruukumppanikseen Jadia, mutta heidät laitettiin vain harvoin yhteen. Tällä kertaa hänen parikseen osui Dan, isokokoinen ja vähän tosikko poika neljännestä luolasta. Dan oli seurana tylsimmästä päästä, sillä hän ei juurikaan puhunut itse – eikä paljon reagoinut Trian kommentteihin tai kaskuihinkaan. Hän oli kuitenkin hyvä ja sinnikäs kerääjä, joka ei kaihtanut työlästä maakolojen kaivamista.

Lisäksi Dan oli taitava käsistään, ja kolmannelle juomatauolle tultaessa Tria onnistui ylipuhumaan hänet näyttämään, miten tulikiviä käsitellään. Dan antoi Trian yrittää niin kauan, että toinen kivistä kuumeni ja ilmaan sinkosi juuri erottuva savukiehkura. Se ei ollut vielä kovin paljon, mutta Tria oli innoissaan. Tähän asti hän ei ollut koskaan saanut kivistä hierottua kuin haaleita, heti katoavia lämpöaaltoja. Sadekauteen mennessä, Tria lupasi itselleen, opin iskemään tulta yhtä vaivattomasti kuin Dan ja klaanin vanhimmat. Tai ainakin sadekauden loppuun mennessä.

Viidennen juomatauon jälkeen pimeys laskeutui humahtaen, ja kerääjät lähtivät kulkemaan kohti kotia. Tria suunnitteli livahtavansa ilta-aterialta suoraan makuusijoille, mutta puolivälissä kylää heitä vastaan juoksi Jadin pikkusisko, Trian kaksosveljet kintereillään.

– Muu-ka-lai-sia! Muu-ka-lai-sia! lapset hoilottivat laulavalla nuotillaan.

– Oikeita vieraita, kaukaa, kaukaa tulleita!

Uutinen sai koko keruuporukan kiihdyksiin. Tria ja Jadi eivät olleet ainoat, jotka säntäsivät juoksuun niin kovaa, että olivat kaataa korinsa. Vasta klaaniveljien karjaisut saivat heidät rauhoittumaan sen verran, että kylään paluu sujui edes jonkinlaisessa järjestyksessä.

Uutinen sai koko keruuporukan kiihdyksiin.

Muukalaisia oli kaksi, nuorempi miespuolinen ja vähän vanhempi nainen. He olivat oudommin puettuja kuin kukaan Trian aiemmin tapaamista vieraista. Tria tarkkaili heitä koko ilta-aterian ajan niin kiinteästi, että tuskin malttoi syödä, vaikka vieraiden kunniaksi tarjolla oli normaalipuuron lisäksi kolmea eri lajia paahdettuja hyönteisiä.

Ateria tuntui kestävän ikuisuuden. Mutta viimein vanhempi vieraista laittoi kulhonsa maahan ja kiitti klaanivanhimpia kaikkien rituaalien mukaisesti. Nuotion ääreen levisi jännittynyt hiljaisuus. Pienimmät lapset siirtyivät vanhempiensa tai isompien sisarusten syliin, aikuisten asettuessa mukavampiin asentoihin. Kun muukalaisnainen viimein aloitti puhumisen, mielihyvän hyrähdys kulki kyläläisten keskuudessa. Tällä tulijalla oli puheenlahja ja kaunis, sointuva ääni. Illasta oli siis tulossa pitkä ja antoisa.

Tria rakasti tarinoita enemmän kuin mitään muuta. Kylän kolmannen luolan parantajan puoliso oli taitava kertoja, mutta hänen tarinansa olivat variaatioineenkin niin tuttuja, että Tria osasi ne jokaisen ulkoa. Muukalaisnaisen tarina oli uusi. Vaikka siinä oli samat elementit kuin useimmissa Trian elämänsä aikana kuulemissa tarinoissa, oli se silti täynnä täysin tuoreita käänteitä.

Kuten kaikki muutkin tarinat, tämäkin alkoi vanhan maailman tuhosta, pelastuneiden paosta suurilla aluksilla ilmojen halki ja pitkästä matkasta kohti uutta kotia. Mutta seikkailut, joita nainen matkan varrelta kuvaili, olivat uusia ja kiehtovia. Tria uppoutui tarinaan ja sen kuvailemiin ihmiskohtaloihin niin että unohti kaiken ympärillään olevan.

Ja myöhemmin, maatessaan yöllä makuusijallaan, hän ei saanut unta kerratessaan mielessään yhä uudestaan vieraan kertomuksen parhaimpia kohtia. Tria katsoi taivaalle, neljän kuun välisestä aukosta pilkottavia tähtiä, ja mietti vanhan maailman muinaisia ihmisiä kaikkine outoine laitteineen, taitoineen ja typeryyksineen. Kuinka erilaisia kuin me he olivatkaan olleet, Tria pohti. Ja silti: miten paljon samaa heissä on täytynyt olla.

Kyky kertoa tarinoita on yhtä vanha kuin ihmiskunta.

Muukalaisnainen oli sanonut, että osa hänen kertomistaan tarinoista oli kulkeutunut koko matkan tuhoutuneesta alkukodista asti.

Ehkä, Tria ajatteli juuri ennen nukahtamistaan, kyky kertoa tarinoita on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Ehkä se on se, mikä jää jäljelle vielä silloinkin, kun meidän maailmamme on muuttunut joksikin ihan muuksi.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri