Hyppää pääsisältöön

My Master, sanoi Gabriel García Márquez!

schoolkids in Aracataca
schoolkids in Aracataca Kuva: Tim Buendía aracataca

My Master William Faulkner, sanoo Gabriel García Márquez Nobel-puheessaan vuonna 1982. Suhde mestariin on selkeä. Mississippiläinen William Faulkner (1897-1962) on kiistatta Marquezin mestari ja Faulknerin tarinoiden Yoknapatawpha on Marquesin Macondon kaupungin esikuva. Mutta Sadan vuoden yksinäisyys–romaanin ja Elää kertoakseen- muistelmien sivuilta jää hieman ristiriitainen kuva.

Sadan vuoden yksinäisyys alkoi hahmottua junamatkalla, jonka 22-vuotias Gabo teki äitinsä kanssa varhaislapsuutensa Aracatacaan. Heidän piti myydä suvun vanha talo. Taloa ei myyty, mutta se sytytti Gabossa halun kirjoittaa siitä. Matkalukemisena hänellä oli Liekehtivä elokuu. Hän luki kuin kuumeessa. Myöhemminkin Faulkner kuumottaa, nostattaa Gabossa ”neljäkymmentä astetta”.

Nurkan taakse

Faulkner oli kova juttu myös kirjakauppa Mundon kirjallisten kavereiden keskuudessa. Kun Gabo epäröi tunnustaa ihailuaan niin kaveri torjui epäilyt: jos Faulkner olisi Barranguillassa niin hän olisi ihan heikäläinen. Älykköjoukko riitelee esikuvastaan ja välillä Gabo ehdottikin että mentäisiin nurkan taakse ja tapeltaisiin kunnolla. Gabon ihailua kalvoi pieni pelko että Faulkner paljastuisi pelkäksi sanailijaksi. Mitä Faulknerin pitkä polveileva tajunnanvirtainen lause pitää sisällään? Onko hän sittenkään hyvä? Gabo kirjoittelee parodioita Liekehtivästä elokuusta.

Sadan vuoden yksinäisyyden taustalla kummittelee myös Absalom, Absalom, vaikka Márquez ei teosta muistelmissaan mainitsekaan. Absalón Absalón! ilmestyi espanjaksi 1950, Liekehtivä elokuu jo 1942, kirja josta on helpompi aloittaa Faulknerin fanitus. Absalomissa ja Yksinäisyydessä on samat teemat: liian likeistä sukurakkautta ja kirousta, etäällä riehuva sota, ja talo jonka ympärille tarina kietoutuu. Muistia ja muistoja kieputetaan piinaavasti. Faulkner kuorii tarinaansa kuin sipulia mutta ei paljasta kaikkea, Sutpenin suku jää vaivaamaan himmentyneen valokuvan lailla. Márquez ryöpsähtää eteenpäin, aurelianot ja jose arcadiot syntyvät uusina sukupolvina, mutta kohtalo kierii kuin pyörä, toistuu eikä päästä otteestaan.

Pätsinhehkuinen vai raamatullinen

Faulknerilla on rankka sanoma: ”The Past is never dead. It isn’t even past.” Menneisyys ei ole mennyttä etelävaltioissa vielä 1930-luvulla 60 vuotta sisällissodan jälkeen. Myös Buendíat taistelevat menneen kanssa, mutta Márquez syöttää muitakin väitteitä: muistilla ei ole paluutietä, jokainen ikimuistoinen kevät on tavoittamaton… Mutta uskoako tätä viisautta vai onko se vain silmänisku tai hämäys? Sen lausui katalonialainen kirjakauppias, jonka muisti sumeni kaksinkertaisen koti-ikävän jäytämänä.

Lopulta menneisyyden huminan täyttämä ”raamatullinen” tuuli pyyhkäisee Buendían talon ja Macondo murenee myrskyyn. Faulkner päättää Absalominsa Mississipin ”pätsinhehkuiseen” syksyyn, tulipaloon, tuhkaan ja neljään törröttävään savupiippuun – kuin suoraan goottilaisesta kauhuromaanista. Rakastan Faulkneria, mutta myönnän: ei tippaakaan huumoria. Luulen, että Márquez kirjoitti välillä pilke silmäkulmassa. Kumpikin tarina vie mukanaan ja nostattaa kovan kuumeen.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri