Kun Suomen hallitus joulukuussa 1988 esitti Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n johtajalle vierailukutsun, aiheutti se valtavasti keskustelua sekä puolesta että vastaan. Nousseesta kohusta huolimatta Jasser Arafat saapui maahan 16. tammikuuta 1989 ja tapasi kahden päivän aikana koko Suomen poliittisen johdon. Turvatoimet olivat huomattavat, mutta vierailu onnistui lopulta täysin suunnitellusti.
Odotukset ja mielipiteet vierailun alla olivat vaihtelevia. Vuonna 1994 Nobelin rauhanpalkinnon saaneella Arafatilla oli 1980-luvulla vielä varsin ristiriitainen maine. PLO:n ja sen jäsenjärjestöjen, ennen kaikkea Arafatin johtamanFatahin, vuosikymmeniä jatkuneet attentaatit Israelia vastaan olivat viime aikoina vähentyneet selvästi ja Arafat itse oli myös sanoutunut irti aseellisesta vastarinnasta. Siitä huolimatta monet pitivät häntä edelleen enemmän kansainvälisenä terroristina kuin diplomatiaan uskovana rauhantekijänä. Tämä käy ilmi muun muassa A-studion teettämästä katugallupista.
Se on ainakin ihan sympaattisen näköinen mies.
Sais mennä helvettiin koko äijä!
Suomessa pelkoja ja ennakkoluuloja olivat omiaan lisäämään vain kuukautta aiemmin tapahtunut Lockerbien terrori-isku sekä sitä seuranneet pommiuhkaukset Pohjoismaissa ja muualla maailmassa. Lähi-Idän levottomuuksien ja terrorismin pelättiin heijastuvan ja jopa leviävän Suomeen, mikäli kiistelty palestiinalaisjohtaja otettaisiin vastaan. Kriisin osapuolia tai siihen muuten sotkeutuneita suurvaltoja ei haluttu vahingossakaan provosoida.
Kiireinen, mutta kohtelias vieras
Uhkakuvista huolimatta vierailu toteutui ja Helsinki-Vantaalle saapui iloinen mies. Aamuaurinkoisella kentällä Arafatia odottamassa oli varsin minimaalinen vastaanottokomitea, eihän kyseessä kuitenkaan ollut mikään virallinen valtiovierailu. Ulkoministeri Kalevi Sorsa ja kansanedustaja Johannes Virolainen toivottivat kuitenkin PLO:n edustajat tervetulleiksi.
Vierailun ohjelma, josta ei turvallisuussyistä annettu julkisuuteen etukäteen kovinkaan paljon tietoa, oli kiireinen. Ensimmäinen päivä alkoi tapaamisella Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa John Vikströmin kanssa. Seuraavaksi Arafat kävi ulkoministeri Sorsan kanssa keskusteluja Palestiinan tilanteesta. Kohteliaana vieraana hän ei painostanut Suomea tukemaan PLO:n pyrkimyksiä muuten kuin rauhan aikaansaamiseksi alueelle. Tämän jälkeen Arafat tapasi vielä presidentti Mauno Koiviston presidentinlinnassa ja pääministeri Harri Holkerin Kesärannassa. Ulkoministeri Sorsan tarjoaman päivällisen yhteydessä tv-uutisille antamassaan haastattelussa hän kertoi pitävänsä suomalaisten panosta arvokkaana Lähi-Idän rauhanponnisteluissa.
Yön aikana Arafat kävi neuvotteluja myös Ruotsin ulkoministeriön edustajan kanssa ja seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa hän toi julki toiveensa Pohjoismaiden yhteisestä rauhanaloitteesta Lähi-Itään. Tilaisuuden päätteeksi hän sanoi myös Palestiinan valtion syntymisen olevan nyt lähempänä kuin koskaan, vain kivenheiton päässä.
Arafatin toisen päivän ohjelmaan kuuluivat lisäksi tutustumiskäynti eduskuntaan sekä seppeleenlasku presidentti Urho Kekkosen haudalle. Lopuksi hän osallistui Kalastajatorpalla Arabikansojen ystävyysseuran järjestämälle vastaanotolle, jonne oli saapunut satoja vieraita. Läpi vierailun arvokkaasti ja iloisesti esiintynyt Arafat hurmasi suomalaiset isäntänsä vielä kerran ennen kotimatkaa.
Vierailua pohdittiin jo vuosia aiemmin
Arafatin Suomeen kutsumisen mahdollisuutta puitiin 1980-luvulla useaan otteeseen. Lähellä toteutumista tämä oli jo loppuvuodesta 1982, jolloin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ohella vierailun puuhamiehenä toimi silloinen puhemies Virolainen. Hän oli tavannut PLO:n edustajia parlamenttienvälisen liiton kokouksessa Roomassa aiemmin samana vuonna. Pitkällisten selvitysten ja harkinnan jälkeen kutsua ei kuitenkaan esitetty.
Suurimmaksi syyksi, miksi vierailu jäi tuolloin toteutumatta, katsottiin ainakin muodollisesti se, että Suomi tunnustaa vain valtioita. PLO:n ja Arafatin asema palestiinalaisten virallisena edustajana oli vankistunut 1974, kun YK:n yleiskokous hyväksyi järjestön tarkkailijajäseneksi ensimmäisenä ei-valtiollisena organisaationa. Arafatin kutsuminen olisi kuitenkin tarkoittanut epäsuorasti myös Palestiinan tunnustamista ja tähän ei haluttu ryhtyä.
Tilanne muuttui radikaalisti vuoteen 1989 mennessä. PLO julisti Palestiinan valtion perustetuksi 1988 ja saman vuoden lopussa Arafat myöntyi YK:n turvallisuusneuvoston vaatimukseen tunnustaa Israelin olemassaolo. Tämä päätös mahdollisti viimein tulevat rauhanneuvottelut Palestiinan ja Israelin välillä.
Arafatin vierailu sai myös uutta tuulta alleen, kun Suomen kansainvälinen asema vahvistui YK:n turvallisuusneuvostoon pääsyn myötä. Johannes Virolaisen mukaan toinen merkittävä kansan mielipiteisiin vaikuttanut tekijä oli arkkipiispa Vikströmin asettuminen vierailun kannalle.
Arafat teki vuosien saatossa Suomeen vielä monta muutakin vierailua, mutta nämä käynnit eivät enää nostattaneet samanlaista kohua ja mediahuomiota. Viimeistä kertaa hänet nähtiin Helsingissä elokuussa vuonna 2000.
