Hyppää pääsisältöön

Kusti ei polje

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Ajauduin taannoin miettimään nyky-yhteiskuntamme synkkää tilaa ja siitä eksyin jostain syystä oman työhistoriani muistelemiseen. Olen yrittänyt viime aikoina opetella tiedonvälityksessä toistuvia avainkäsitteitäkin: sellaisia sanoja kuin ’tuottavuusvaje’ ja ’tehostaminen’.

Kuulun nykyään ammattikuntaan, jossa tehostaminen on viety jo aikoja sitten tappiin: tämän enempää ja nopeammin en yksinkertaisesti enää kykene kirjoittamaan – ainoastaan huonommin, jos yritän tehostaa työtäni. Meitä samanlaisia on paljon: ei maalari voi maalata tauluaan tehokkaammin – paitsi työnsä tai materiaalien laatua laskemalla.

Ei maalari voi maalata tauluaan tehokkaammin.

Ei säveltäjäkään pysty säveltämään tehokkaammin tai orkesteri soittamaan: paitsi jos muusikot siirrettäisiin tuntipalkalle ja biisit vedettäisiin läpi vähän rivakammin – voisi siinä vielä yltää vaikkapa 10 % säästöön. Romaanien keskimääristä sivumäärääkin voisi jollain direktiivillä vähentää vaikkapa 12 prosentilla. Painoaika lyhenisi ja paperia säästyisi. Yksikköhinta ja tuotantokustannukset olisivat paremmin kohdillaan.

Maalarit, muusikot ja kirjailijat – ja minäkin siinä sivussa – kuulumme ns. Baumolin taudin piiriin: tuottavuutemme ei kasva, mutta palkkioittemme pitäisi kasvaa osapuilleen samassa tahdissa kuin niillä aloilla, joilla tuottavuutta vielä voidaan lisätä, jotta yhteiskunta pysyisi kasassa.

Tulevaisuuden vaihtoehto on se, että työmme tulee olemaan markkinoiden ulkopuolella olevaa puuhastelua tai sitten liian tuottamattomana niin sikakallista, että vain rikkailla on siihen varaa. Minuahan se ei tietenkään enää koskisi, koska ei rikkailla kriitikoille ole edes tarvetta.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli 1970-luvun alussa postissa. Posti kulki, mutta Kusti ei polkenut vaan käytti kaverilta lainattua mopoa, koska autolle suunniteltu reitti oli niin pitkä yltäessään syrjäkylille saakka. Tuottavuudesta ei ollut niin väliä, kunhan ihmiset saivat postinsa oikeaan osoitteeseen ja aamupäivän aikana. Postinkanto on aika helppoa työtä: ensin posti lajitellaan ja sitten se viedään oikeisiin paikkoihin.

Jälkikäteen muisteltuna kasvatuksellisesti oleellista oli työsuorituksen oppimisen sijaan työssä vallinnut henki ja sen sisäistäminen. Postilaisilla oli voimakas ammattiylpeys, jonka vanhemmat kollegat myös siirsivät tulokkaalle: ”Me teemme tärkeää työtä. Me olemme tarkkoja, ja meihin voi luottaa.”

Näillä opeilla minustakin tuli varsin nopeasti hyvä postinkantaja – toisin kuin siitä vähän tyhmästä ja holtittomasta koulutoveristani, joka kerran heitti ojaan kaikki ne veronpalautuslaput, joille ei löytänyt oikeaa osoitetta. Niitä kaivattiin, ja jokuhan ne tietysti löysi.

Ylpeys on yksi ns. seitsemästä kuolemansynnistä. En kuitenkaan usko ammattiylpeyden kuuluvan tähän luokkaan, koska se ei ole turhamaisuutta vaan pikemminkin oman elämän mielekkyyden löytämistä ja tunnistamista. Prekarisoituvassakin maailmassa työ on edelleen yksi keskeisimpiä identiteettiä määrittelevistä tekijöistä.

Minullakin on kollegoita, jotka nimittävät itseään kriitikoiksi, vaikka eivät ole vuosiin kirjoittaneet yhtään kritiikkiä – tai jotkut ehkä muutaman silloin tällöin. Heidät Baumolin tauti on jo aikoja sitten heittänyt markkinoiden ulkopuolelle lähinnä harrastelemaan kriittistä ajatteluaan.

Hyvin tehty ja kestävä tulee lopulta halvemmaksi kuin pelkkiä pikavoittoja tavoitteleva kertakäyttökulttuuri.

Summasin eräänä iltana ajatuksiani ja päädyin siihen, että ammattiylpeys ja tuottavuus ovat voimakkaasti sidoksissa toisiinsa – ainakin jos tuottavuuden tavoitteena on hinnan lisäksi myös laatu. Ja eiköhän ole niin, että juuri laadun kautta tuottavuudenkin pitäisi terveellä järjellä ajateltuna kasvaa, koska hyvin tehty ja kestävä tulee lopulta halvemmaksi kuin pelkkiä pikavoittoja tavoitteleva kertakäyttökulttuuri.

Kyse ei ole pelkästään omasta nostalgiastani. Muistan senkin, kun poikani oli ensimmäisessä kesätyöpaikassaan raksalla joskus 2000-luvun alussa. Hän pääsi hanttihommista pian muurarin apulaiseksi, mikä sekin oli jo ammattiylpeyttä kohottava asia – hyvillä muurareilla kun sitä on vielä jäljellä. Muistan sen, kun hän tuli kotiin ja kertoi kuinka muurari oli kehunut häntä siitä, miten hyvin hän osasi pilkkoa kahitiiliä muotoon, kun he tekivät pyöreää seinää.

Sitten hän sai vielä mestarinsa ansiosta ja pyytämättä pienen korotuksen tuntipalkkaansa. Lisäsenteillä ei niinkään ollut merkitystä vaan sillä arvostuksella, jota hän sai osakseen ja joka tuotti suoranaista riemua. Oli hienoa katsoa hänen kasvavaa ammattiylpeyttään. Hän jopa toi tiiliä kotiin ja teki kavereilleen niistä lahjoja. Hänen työnsä jälki oli taatusti hyvää ja kestävää.

Luulen, että yksi nykyisen tilamme syy on se, että ihmisille ei enää anneta tarpeeksi mahdollisuuksia ammattiylpeyteen. Uskallan jopa väittää, että ammattiylpeyden palauttaminen työn arvostuksen kautta olisi kauaskantoisesti tarkastellen merkittävää tuottavuusvajeen paikkausta.

Kommentit
  • Avaruusromua: Mistä se tuli?

    Mistä tuli ajatus?

    Mistä tuli ajatus? Tätä pohtii historiantutkija, professori Yuval Noah Harari. Hän muistuttaa meitä siitä, että me emme hallitse ulkopuolellamme olevaa maailmaa. Hän toteaa, että me emme myöskään hallitse sitä, mikä tapahtuu ruumiimme sisällä. Me emme myöskään hallitse omia aivojamme, hän sanoo ja huomauttaa, että tämän kaiken ymmärtäminen voi auttaa meitä. Miten tämä liittyy taiteelliseen luomiseen? Liittyykö tämä musiikkiin? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri