Hyppää pääsisältöön

Gandhin oppivuodet Etelä-Afrikassa

Mahatma Gandhi vietti elinpäivistään 21 vuotta Etelä-Afrikassa, silloisessa brittiläisessä siirtomaassa. Kun nämä 21 vuotta käsittivät hänen elinvuotensa 24-vuotiaasta 45-vuotiaaksi, lienee helppo ymmärtää, että kyseessä olivat monessa suhteessa ratkaisevat vuodet. Hän kohtasi siellä mm. paljon monietnisemmän ja moniuskonnollisemman toimintaympäristön kuin olisi ollut mahdollista Intiassa. Gandhi saapui Etelä-Afrikkaan Lontoossa koulutettuna ja länsimaisesti pukeutuneena lakimiehenä, mutta hän lähti sieltä poliittisena johtajana sekä valkoiseen kaapuun pukeutuneena intialaisena guruna.

mies pyöreissä silmälaseissa
mies pyöreissä silmälaseissa mahatma gandhi

Intialainen historioitsija Ramachandra Guha aloitti uransa Intian luonnonvarojen hyödyntämisen ja ympäristön historioitsijana 1980-luvulla ja ryhtyi sitten ottamaan kantaa globaalisiin ympäristö- ja kehitysongelmiin.
Hän suuntautui kuitenkin uudelleen 1990-luvun lopulla ja asetti kunnianhimoiseksi tavoitteekseen kirjoittaa uudelleen Intian uudenaikainen historia. Tämä on mielenkiintoinen valinta, koska luonnonvara- ja ympäristöongelmat eivät ole vähentyneet maailmasta ja Intiasta. Delhistä on esimerkiksi tullut nyttemmin saastuneempi kuin pahoin saastuneet Kiinan suurkaupungit.
Tästä hankkeesta syntyi ensin paksu teos Intian historiasta Gandhin jälkeen ja tämän jälkeen hän ryhtyi kirjoittamaan uutta Mahatma Gandhin elämänkertaa. Ensimmäinen lähes 700-sivuinen osa tästä projektista ilmestyi 2013, ja se tarkastelee Gandhin lapsuutta ja nuoruutta Intiassa sekä hänen pitkäaikaista työskentelyään Etelä-Afrikassa.
Kyseinen teos on tämän Kolmannen maailman puheenvuoron lähtökohta. Tästä paksusta teoksesta on mahdollista valita vain muutamia keskeisiä aihepiirejä kuten rotukysymys, väkivallattoman vastarinnan hahmottaminen ja länsimaisen sivilisaation kritiikki. Myös Etelä-Afrikassa on tutkittu Gandhin elämää siellä ja korostettu eteläafrikkalaista Gandhia. Palaan näihin kysymyksiin lopussa.

Valkoiset vastaan Ruskeat

Iso-Britannian hallitsemaan Nataliin Etelä-Afrikassa alkoi virrata intialaista työvoimaa 1860-luvulla Intian valtameren ylitse, kun siellä ryhdyttiin harjoittamaan sokeriruo´on viljelyä suurilla plantaaseilla. Kun 1890-luvulla ryhdyttiin rakentamaan rautateitä ja hyödyntämään paikallisia hiiliesiintymiä, sinne tuli lisää intialaista työvoimaa. Näitä seurasi intialaisia kauppiaita ja kalastajia, jotka kilpailivat perinteisten valkoisten intressien kanssa, jolloin alkoi kehittyä ristiriitoja.
Buurien ja brittiläisen siirtomaavallan välillä käytiin katkera sota, mutta pian buurit ja britit löysivät toisensa , sillä molemmat vastustivat intialaisen työvoiman hallitsematonta maahanmuuttoa. Entisiä buurikenraaleja kuten Jan Smuts nousi siirtomaan johtotehtäviin.
Kun nuori intialainen lakimies Gandhi saapui Durbaniin 1893, hän näki tehtäväkseen intialaisten maahanmuuttajien asioiden ajamisen. Koska maahanmuuttajia oli saapunut Pohjois-Intiasta Etelä-Intiaan ulottuvalta rannikolta, kyseessä oli useita etnisiä ryhmiä, monia kieliä ja monia uskontoja. Hindujen ja muslimien ohella mukana oli muutamia kristittyjä ja parseja, jotka noudattivat perinteistä iranilaista Zarahustran oppia.
Intialaiset alkoivat järjestäytyä kuten perustamalla paikallisia ”Indian Congress”-elimiä. Gandhi siirtyi Johannesburgiin Transvaaliin, jossa intialaisten asema oli heikompi kuin Natalissa. Hän perusti sinne ”British-Indian Assosiaation”. Täältä käsin hän perusti 1903 viikkolehden ”Indian Opinion”, jonka tehtävä oli ajaa intialaisten etua:

”Gandhin yhteistyöpartnerit uuden lehden toimittamisessa olivat Durbanista, joka oli intialaisen elämän keskus Etelä-Afrikassa. Vyavaharikin tehtävä oli kerätä rahoitusta kauppiailta ja hankkia painokirjaimia neljälle eri kielelle: englannille, gujaratille , hindille ja tamilille, joilla lehti painettiin viikoittain. Nazarin tehtävä oli suunnitella jokainen numero, huolehtia artikkeleista ja käännöksistä sekä vastata toimitustyöstä ja lehden jakelusta. Gandhi tarjoaisi älyllisen ja moraalisen johdon Johannesburgista käsin. Lisäksi hän tarjoutui kirjoittamaan jatkuvasti artikkeleita lehteen”.

Kun Natalin ja Transvaalin hallitukset ryhtyivät ajamaan rajoituksia intialaiselle työvoimalle, Gandhi etsi apua Brittiläisen siirtomaavallan keskuksesta Lontoosta ja Brittiläisen Intian hallinnosta:

” Gandhin mielestä oli hyvin tärkeää, että muutamat Brittiläisen Intian hallinnon virkamiehet puolustivat intialaisten oikeuksia Etelä-Afrikassa. Eräs korkea virkamies kritisoi Transvaalin hallitusta siitä, että ” se asetti vanhan ja järjestyneen sivilisaation edustajat samaan asemaan kuin vailla sivistystä olevat afrikkalaiset työläiset”. Toinen virkamies kertoi Natalista saapuneelle delegaatiolle, että ”intialaiset eivät ole samalla tasolla kuin kaffirit, sillä he kuuluvat ylempään luokkaan. Intialainen kauppias on yhtä edistynyt kuin meidän omat kauppiaamme”. Nämä käsitykset sivilisaatioiden hierarkiasta olivat tavanomaisia siihen aikaan ja myös Gandhi oli omaksunut ne. Niiden mukaan intialaiset eivät olleet kaukana eurooppalaisista ja juuri siksi heihin kohdistuneet rajoitukset koettiin epäoikeudenmukaisiksi.”

Kun brittiläinen siirtomaavalta kävi sotia buurikapinallisia ja zulukapinallisia vastaan, Gandhi organisoi lääkintäyksikköjä brittiläisen siirtomaavallan puolelle. Tämä oli jonkinlaista opportunismia, sillä hän ajatteli varmaan, että siirtomaahallinto saadaan näin myötämielisemmäksi intialaisten asialle. Jotkut eteläafrikkalaiset historioitsijat ovat viime aikoina väittäneet, että Gandhin asennoituminen olisi tukenut rasistisen ja ”pseudo-apartheid”-järjestelmän kehittymistä Etelä-Afrikkaan.

Väkivallaton vastarinta

Kun Transvaalin hallitus vaati 1906 kaikkia alueella asuvia aasialaisia rekisteröitymään, tämä herätti suuttumusta:

”Transvaalin hallitus oli hyväksynyt uuden asetuksen, jonka mukaan maahanmuuttajien tai maahan palaavien asukkaiden oli pakko täyttää lomake englannin kielellä. Asetuksen mukaan jiddisch oli eurooppalainen kieli, mutta vanhat aasialaiset sivistyskielet olivat poissuljetut. Tätä loukkausta pahensi se, että intialaiset asetettiin ”huonoon seuraan”. Asetuksessa täsmennettiin maahanmuuttajia, jolta pääsy oli kielletty, kuten prostituoituja, mielisairaita, vakoilijoita, tuomittuja rikollisia ja lepratautisia”.
Tämä saattoi intialaiset hindut ja muslimit yhteen, mutta myös kiinalaisten järjestöiltä tuli tukea. Vastarinta keskittyi aluksi kieltäytymiseen täyttää rekisteröintikaavaketta. Hallitus päätti vangita kampanjan johtajat kuten Gandhin 1907. Tästä alkoi passiivisen vastarinnan ”satyagrahan” radikalisoituminen, joka jatkui vuoteen 1914 asti. Hallitus ei halunnut antaa periksi, mutta kun Gandhi sai lopuksi kampanjaan mukaan Natalin plantaasien ja kaivosten intialaiset työläiset, siirtomaan tärkeät taloudelliset edut alkoivat olla kyseessä, jolloin hallituksen oli tehtävä myönnytyksiä. Näin Gandhista tuli vaikutusvaltainen poliitikko Etelä-Afrikassa.

Länsimaisen sivilisaation kritiikki

Gandhin asuessa nuoruudessaan Gujaratissa hänen oppi-isäkseen tuli jainilainen oppinut Raychandbhai. Tämä korosti yksinkertaista elämää ja moraalia. Gandhin harjoittaessa opintoja Lontoossa hän liittyi vegetaristisiin piireihin. Gandhille kehittyi vähitellen ajatus, jonka mukaan maailma oli nyrjähtänyt pois paikoiltaan.
Gandhin teos ”Hind Swaraj” julkaistiin ensin 1909 gujaratin kielisenä ja sitten 1910 englanniksi otsikoituna ”Indian Home Rule”. Se herätti heti kiivasta keskustelua ja brittiläinen siirtomaavalta päätti ennen pitkää sensuroida sen:
”Hän oli tullut johtopäätökseen, ettei Idän ja Lännen välillä ollut ylittämätöntä estettä, sillä varsinainen ongelma oli vanhan ja uudenaikaisen sivilisaation välinen kuilu. Niinpä eurooppalaisilla ihmisillä, jotka olivat eläneet ennen uudenaikaisen sivilisaation läpimurtoa, oli paljon yhteistä nykyisten intialaisten kanssa. Monet uudet tekniikat kuten rautatiet ja lennättimet olivat vahingoittaneet Intiaa ja suurkaupungeista kuten Bombaysta ja Kalkutasta oli tullut kuin ruton saastuttamia. Jos Intia saisi itsenäisyyden ja seuraisi uudenaikaista kehitystä, tästä itsenäisestä maasta tulisi vain Euroopan ja Amerikan uusi painos. Niinpä Intian olisi pyrittävä vapautumaan kehityksestä, jonka se oli kokenut viimeisten 50 vuoden aikana. Gandhin mukaan intialaisten olisi luovuttava käyttämästä tehdasvalmisteisia vaatteita, sen sijaan heidän olisi itse valmistettava vaatteensa”.

Keskustelu kirjasta on jatkunut nykypäivään asti ja Ramachandra Guha ottaa kantaa siihen seuraavasti:

”Silmiinpistävä piirre kirjassa on siinä esitetty varsin myönteinen kuva vanhasta intialaisesta kulttuurista ja sivilisaatiosta. Tämä saattoi johtua siitä, että Gandhi oli elänyt jo pitkään ulkomailla. On tyypillistä, että diasporan keskuudessa elävä nationalismi saattaa suhtautua kritiikittömästi kaukana olevaan kotimaahan, sen historialliseen perintöön sekä alkuperäiseen ja iättömään kulttuuriin. Intialaisen sivilisaation ylistäminen kulki käsi kädessä länsimaisen sivilisaation tuomitsemisen kanssa. On ironista, että tämä kuva Lännestä perustui pääasiassa läntisiin lähteisiin.”

Tähän voisi todeta, että Gandhin teos oli profeetallinen ja vasta joskus kaukana tulevaisuudessa ratkeaa se, oliko hän oikeassa vai väärässä.
Gandhille oli tullut yhä voimakkaampana ajatus, että yksinkertainen talonpoikaiselämä ja omavarainen talous olivat ratkaisuja uudenaikaisen maailman luomiin ongelmiin. Hän sai tässä suhteessa ideoita Leo Tolstoilta. Gandhi ystävineen perustui tolstoilaisen maatilan Johannesburgin lähelle. Tämä vaihtoehtoisen elämän kokeilu viehätti erityisesti muutamia eurooppalaisia vegetaristeja, tolstoilaisia ja teosofeja kuten Liettuasta lähtöisin ollutta juutalaista arkkitehtiä ja tolstoilaista Hermann Kallenbachia:

”Kun hän nyt eli Kallenbachin kanssa Johannesburgissa, Gandhi pyrki muuttamaan itsensä ja läheisensä harjoittamalla ankaraa itsekuria ja irtautumista maallisista nautinnoista kuten hänen aiempi opettajansa Raychandbhai ja uusi opettajansa Kallenbach olivat suositelleet. Tähän aikaan Gandhin ystävien ja seuraajien joukossa oli kaksi erillistä ryhmää. Ensimmäinen ryhmä omaksui hänen poliittisen ohjelmansa ja oli valmis menemään vankilaan edustamiensa näkemysten vuoksi. He olivat myös valmiita pitämään puheita ja kirjoittamaan artikkeleita intialaisille asetettuja rajoituksia vastaan… Toinen paljon pienempi ryhmä omaksui Gandhin moraalisen ja henkisen ohjelman. Nämä yksinkertaistivat ruokavalionsa ja supistivat tarpeitaan. He harjoittivat käsityötä kotonaan ja lehden toimituksessa sekä pyrkivät edistämään uskontojen välistä ymmärrystä. He pyrkivät kohti ” brahmacharyan” harjoittamista…”

Koska Gandhi piti henkilökohtaisen elämän muutosta erittäin tärkeänä, hänelle oli varmaan pettymys, ettei hänellä ollut tässä suhteessa paljon seuraajia.

Lopuksi

Kun Gandhin tulosta Durbaniin oli kulunut 100 vuotta, Natalin yliopisto järjesti 1993 kansainvälisen tieteellisen symposiumin aiheesta Gandhi Etelä-Afrikassa. Sen avajaisiin osallistuivat mm. Nelson Mandela ja arkkipiispa Desmond Tutu. Avajaisissa viitattiin Gandhin ajatusten merkitykseen apartheidin aikaisessa sekä apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. Tässä symposiumissa korostettiin, että Etelä-Afrikassa vietetty aika oli keskeinen ” Gandhin muuttumisesta Gandhiksi”.
Ramachandra Guha ei mainitse teoksessaan tätä symposiumia, eikä siihen pohjautuvaa julkaisua. Ehkä voisi vähän kärjistäen todeta, että kahden tulkinnan eli ”intialainen Gandhi Etelä-Afrikassa” ja ”eteläafrikkalainen Gandhi” välillä saattaa olla ristiriitaa.
Guha käsittelee teoksessaan myös Gandhin ongelmallisia perheasioita. Tämä meni naimisiin intialaiseen tapaan nuorena Gujaratissa ja sai lapsia. Kun Gandhi muutti Etelä-Afrikkaan, vaimo ja pienet lapset tulivat perässä. Koska hänen vaimonsa ei osannut englantia, elämä oli hankalaa. Kun Intiaan jäänyt vanhin poika ilmoitti menevänsä naimisiin, Gandhi raivostui, koska intialaisen perinteen mukaan isän piti päättää pojan naimisesta. Sen jälkeen kun Gandhi suuntautui intialaiseksi guruksi, hän ilmoitti ryhtyvänsä selibaattiin.
Perhe on usein kärsinyt maailmanparantajaksi ryhtyneen henkilön keskittyessä itseensä ja toimiinsa. Tolstoin perhe-elämästä on esimerkiksi kerrottu samansuuntaisia ongelmia kuin Gandhilla oli.

Jussi Raumolin

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta