Petra Himberg
Yle
Eräs kotimaisen elokuvamme kultakauden tuotteliaimmista ohjaajista oli Aarne Tarkas (1923–1976). Lyhyessä ajassa laajan tuotannon tehneen Tarkaksen uraa ja elokuvia on tutkittu yllättävän vähän. Silti jo tieto hänen sukunimensä taustoista herättää mielenkiinnon: millaisia elokuvia ohjasi mies, jonka kerrotaan nuorena ottaneen sukunimensä marsilaiselta sotapäälliköltä?
Ensimmäinen Tarkas-elämäkerta ilmestyi vasta vuonna 2006. Sen ja muun kirjallisuuden perusteella saa hyvän käsityksen siitä, millaista tulosta innostuksella oli elokuva-alalla tuolloin mahdollista tehdä. Tarkas (syntyjään Saastamoinen, uuteen sukunimeen innoitti tiettävästi Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjojen Tars Tarkas) oli ekonomi, mutta omaksui vauhdilla myös filminteon lainalaisuudet.
Luonteenpiirteiltään Tarkaksen kerrotaan olleen armoitettu seura- ja kynämies, jolla oli poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus ja kyky tarttua toimeen ällistyttävän nopeasti. ”Jos tekee mieli kesällä leffaan, pitää kuvaukset yleensä aloittaa jo kesäkuussa.” Niin tai näin, Tarkaksen elokuvat syntyivät erittäin nopeassa tempossa, ja työtoverit ovat kertoneet yrittäneensä saada häntä pitäytymään aina kulloinkin meneillään olleessa työssä.
Tarkaksella oli aina se nopeusennätys mielessä, elikkä voitetaanko edellisen kuvauksen aikataulu
Innovatiivisen miehen kunniaksi on kerrottu, että hän auliisti jakoi ideoitaan myös muille. Samalla suurpiirteisyydellä hänen todettiin itsekin hyödyntäneen muualta saamiaan ideoita. Tarina ratkaisi, eikä hänen juuri kuultu kertovan omiakaan elämäntarinoitaan kahta kertaa samalla tavalla. "Eikä hän koskaan leikkinyt mitään suurta ohjaajaa."
"Aarnehan oli sellainen tulivuori. Hän tuli sinne yhtäkkiä ja oli sitten huomaamattomasti kovin tärkeä, ihan keskeinen henkilö Fennadassa", muisteli Lasse Pöysti vuonna 1993 (alkaa kohdasta 20:47 –>). Osa työtovereista läpi pinnan allekin. "Kyllä hän tunsi voimakkaasti, mutta hän jollakin tavalla peitti sitä tunnetta. Hän halusi esiintyä rempseänä ja menevänä." (18:05 –>)
Se oli aivan sellainen utopinen ihminen
Kuvauksissa henkilöohjaamista oli vain nimeksi, jos välistä sitäkään. Elämäkerrassa työtoverit kertovat, miten ”kuvauksiin tullessaan hän automaattisesti asettui katsojan rooliin. Hän muuttui näyttelijöittensä yleisöksi, kannusti heitä reagoinneillaan.” Loistavan ilmapiirin vuoksi hänen elokuviinsa oli kuvausvaiheessa tunkua, mutta teatterissa ilmapiiri oli usein toinen. ”Se vaan oli niin, että ne Tarkaksen käsikirjoitukset olivat niin hirveän hauskoja, mutta niistä ei useinkaan tullut hauskaa elokuvaa.” (21:19 –>)
"Paukkuja pitää olla, paljon paukkuja!"
Tarkas aloitti ohjaajauransa aikana, jolloin kotimaisista elokuvista olikin suorastaan ylitarjontaa: esimerkiksi vuonna 1952 valmistui 30 uutta pitkää elokuvaa, mikä oli väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa. Vuosina 1952–1963 Tarkas ohjasi kaikkiaan 32 elokuvaa ja vielä yhden vuonna 1966. Fennadan lisäksi hän ohjasi omalle Junior-Filmilleen sekä Suomen Filmiteollisuudelle. Määrän ja siihen käytetyn ajan suhde on poikkeuksellinen. Kriitikoita hänen tapansa työskennellä ei aina vakuuttanut, mutta yleisömenestys oli suuresta tarjonnasta huolimatta hyvä.
Tyylilajillisesti Tarkaksen elokuvat edustivat liki kaikkea ajateltavissa olevaa vakavista, psykologisista aiheista komedian, jännityksen, farssien ja fantasian kautta seurapiiri-irvailuihin. Vakavat aiheet sijoittuvat uran alkupäähän, puhtaimmin viihteelliset elokuvat loppupäähän. 1960-luvun lopulla hän ohjasi myös televisiosarjoja.
Lajista riippumatta oli yksi elementti, joka hänen elokuvissaan mieluusti toistui: räjähdykset. Viimeistään Villin Pohjolan jälkeen Tarkasta alettiinkin kutsua Paukku-Arskaksi. "Se koko ajan sano, että paukkuja pitää olla paljon, paljon paukkuja!" Toisen tiedon mukaan nimellä olisi erilainen tausta. "Häntä kutsuttiin Paukku-Arskaksi siksi, että klaffi paukkui yhtenään ja taas oli uusi kuva purkissa." Jokaiseen elokuvaansa Tarkas kirjoitti jonkin pikkuroolin myös itselleen.
Aarne Tarkaksen kolmas Fennada-ohjaus oli Olemme kaikki syyllisiä (1954), tositapahtumiin perustuvan rikosromaanin filmatisointi. Elokuva pohjaa Onni Hallan romaaniin Oudot virrat (1949). Tapahtumat alkavat Helsingin Kaivopuistosta, mistä löytyy nuoren tytön (Aino-Maija Tikkanen) ruumis. Surmasta syytetään mustasukkaista poikaystävää Anttia (Veijo Pasanen). Aiheesta sensaatiota kehitellyt reportteri alkaa tutkia Antin taustoja, joista paljastuu kammottavia lapsuuden traumoja. Kuka onkaan lopulta syyllinen?
Tummanpuhuvassa elokuvassa nostetaan esiin perintö- ja ympäristötekijöiden merkitys rikoksentekijöille. Ohjauksessa korostuu myös kritiikki sellaista lehdistöä kohtaan, joka kirjoittaa tällaisista asioista ”juuri siinä sävyssä kuin yleisö tahtoo.”
Aikalaisarvioissa Tarkaksen käsikirjoitus jakoi mielipiteitä. Toisaalta sitä kiitettiin ”rohkeaotteisena ja filmillisesti syvään hengittävänä”, toisaalta muistutettiin, että ohjaajan olisi pitänyt kuulla enemmän romaanin kirjoittajaa ”koska Tarkas ei kykene yhteiskunnallista aihetta rehellisesti käsittelemään”. Myös ohjaus herätti osin ristiriitaista palautetta. Filmissä nähtiin ”nuorta ja rohkeaa yrittämisen halua, halua sanoa asia uudella ja epäsovinnaisella tavalla”. Osa kriitikoista peräänkuulutti elokuvaan edes hitusta huumoria. Tarkaksen henkilövalintoja kiitettiin, etenkin Pasasen ja Tikkasen katsottiin onnistuneen hyvin päärooleissaan. Myös Esko Töyrin ja Esko Nevalaisen kameratyöskentelyyn oltiin tyytyväisiä.
Myöhemmissä arvioissa on todettu, että elokuvassa on nähtävissä selviä vaikutteita aina nimeä myöten André Cayatten elokuvaan Nous sommes tous des assasins (1952). On myös ihmetelty sitä, miksi rikoksen alkuperäisiin pöytäkirjoihin tutustunut Tarkas jätti elokuvaan monia Hallan romaanista olevia yksityiskohtia. Myös Halla olisi halunnut elokuvasta osansa, mutta päätyi kuitenkin olemaan vetämättä juttua oikeuteen.
Kuvia elokuvasta Olemme kaikki syyllisiä (1954)
Vuonna 1955 Tarkas ohjasi Fennadalle kaksi elokuvaa, sotilasfarssin sekä kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen westernin (tai elokuvahistorioitsija Kari Uusitalon sanoin northernin) Villi Pohjola. Tyylillisesti elokuva on parodia: Tarkas käsikirjoitti sen itse ja parodioi siinä westernien kliseitä. Alkutekstien mukaan "teidän on turha etsiä Pohjolaa kartoista tai tietosanakirjoista, niistä ette sitä löydä. Sen paikkaa on hyvin vaikeata määritellä." Kertojaääni täydentää tietoa toteamalla: ”Tämä on villi ja kesytön Pohjola, suurten korpien, kuohuvien koskien ja mittaamattomien etäisyyksien maa. Se on kaukana kaikesta ihmisluoman heikkoudesta, se on vahvojen miesten maa!”
Tapahtumat sijoittuvat Utopila-nimiseen pikkukaupunkiin. Kaupungista löytyvät mm. saluuna, palotorni joka syttyy palamaan, pankki nimeltä ”Ottaa ja Antaa” sekä sairaanhoitolaitos ”Haavuri & Kätilö (käsittelee myös Eläimiä)”. Elokuvan alussa Karin Turkka (Elina Pohjanpää) saapuu kaupunkiin etsimään isänsä murhaajaa, joksi epäillään Tundra-Taunoa (Tapio Rautavaara). Tundra-Taunoa uhkaa Pohjolan lain mukainen hirttotuomio. Saluunassa ryypätään, ammuskellaan ja vietetään iloista elämää. ”Aidot kullankaivajakasvoiset” miehet oli haettu elokuvaan Helsingin yömajoista. Kun elokuva on edennyt nelisenkymmentä minuuttia, muuttuu tyylilaji hetkeksi uutiskatsaukseksi. Kertojaääneksi vaihtuu Lii-Filmin Leo Hildén, joka selostaa ”kullankaivajien ja helmenkalastajien ammattiyhdistyksen vuotuisen kesäjuhlan kulkua”. Tänä vuonna juhla huipentuu siis hirttotuomioon, joka myös pannaan täytäntöön. Monien vaiheiden jälkeen oikea murhaaja kuitenkin paljastuu, ja Tundra-Tauno ja Karin saavat toisensa.
Aikalaisarvioista käy ilmi, ettei parodia auennut yleisölle ja tyylilaji oli toteutettu liian poukkoilevasti. ”Villissä Pohjolassa olisi saanut olla vielä enemmän lainauksia amerikkalaisista filmeistä, niitä olisi voitu siirtää ihan sellaisinaan nähtäväksemme”. Elokuvaa moitittiin liian raskastempoiseksi, totiseksi ja pinnalliseksi. ”Dialogi on useimmiten aivan mehutonta.” Ohjausta ei juuri kiitetty mutta elokuvan yksityiskohdat ilahduttivat. ”Tarkakselle täytyy antaa tunnustus kekseliäisyydestä – filmissä on lukuisia huvittavia yksityiskohtia ja parodian makua on lisätty riemastuttavilla mielettömyyksillä.” Samasta syystä elokuvaa myös moitittiin. ”Nuo yksityiskohdat ovat juuri Tarkaksen heikkous. Hän jää helposti askartelemaan jonkun tarkoituksettoman sivuseikan kanssa. ”
Pisteliäin kommentti teilasi päähenkilön roolisuorituksen: ”Vaikka onkin yritetty parodiaa, matkimisessa ei olisi tarvinnut mennä sellaiseen täydellisyyteen, että jopa filmin pääsankari (Rautavaara) on, kuten vastaavissa amerikkalaisissakin filmeissä, näyttelijänä toivoton tapaus”. Rautavaaran koettiin näyttelevän väärässä tyylilajissa: ”hänen näyttelemisestään ei löydy lainkaan parodiallisuutta”. Myös naispääosan esittäjän valintaa oudoksuttiin. Parhaimpana parodiahahmona pidettiin Lasse Pöystin kapakkapianistia. Elokuvaa kuitenkin pidettiin monilta muilta osin onnistuneena, etenkin Esko Nevalaisen kameratyöskentelyä ja Harry Bergströmin musiikkia kiitettiin.
Yleisömenestys oli vuoden keskitasoa. Korkeista kustannuksistaan johtuen elokuva jäi kuitenkin tappiolliseksi. Tarkas teki samasta aiheesta myöhemmin vielä kaksi jatko-osaa. Molemmat elokuvat, Villin Pohjolan kulta ja Villin Pohjan salattu laakso valmistuivat vuonna 1963.
Kuvia elokuvasta Villi Pohjola (1955)
Tarkaksen vuonna 1956 ohjaama synkkä rakkaustarina Jokin ihmisessä perustui Mika Waltarin samannimiseen romaaniin. Tarinan keskushenkilöt ovat lapsuudenystävät Kauko (Jussi Jurkka) ja Osmi (Anneli Sauli). Kauko on ihastunut Osmiin, mutta erään nuoruudessa sattuneen tapauksen vuoksi hän ei saa tältä vastakaikua tunteilleen. Turhautunut ja rahaton Kauko ajautuu rikosten poluille. Hänen pakkomielteensä Osmin suhteen ei kuitenkaan hellitä, ja lopulta sodan runtelema pikkurikollinen ottaa kohtalon omiin käsiinsä.
Tarkas oli suunnitellut romaanin filmatisointia jo vuonna 1952. Nyt toteutuneessa elokuvassa tapahtumat siirrettiin ensimmäisestä maailmansodasta toisen maailmasodan molemmin puolin. Romaanin venäläinen emigranttinainen vaihtui Tornionjokilaaksossa asuvaan ruotsalaisrouvaan.
Aikalaisarvioissa Tarkaksen aihevalintaa oudoksuttiin. ”Waltarin Jokin ihmisessä –novellin perustunnelma ja henkilöiden motiivit eivät antaudu kuvin kerrottaviksi. Novellin ilmapiiri vaikuttaa patologiselta, ja mikä luettuna jää Waltarin omalaatuisen tyylikehittelyn ja ankeiden elämäntuntojen tiliin, se pakostakin puuttuu elokuvasta. Tarkaksen elokuvan pohjalla voisi olla mikä tahansa ’kovaksikeitetty’ novelli tahansa.” Elokuva ei ”muodostu itsenäiseksi taideteokseksi vaan jää eräiden novellin kohtien kuvitukseksi”. Eräs kriitikko näkee pahimpana virheenä tapahtuma-ajankohdan nykyaikaistamisen, joka johtaa epäjohdonmukaisuuksiin. Eräässä arviossa tyyliä kuvaillaan epäitsenäiseksi, mutta toisaalta kiitetään sen ”filmillisiä” saavutuksia. ”Tarkas hallitsee ohjauksessaan puhtaasti filmilliset tekijät. Hänen tyylinsä on voimakas, esikuvina ovat olleet amerikkalaisen dokumentaarisen ’kovaksikeitetyn’ filmikoulukunnan ohjaajat.” Valitettavasti hänen kuitenkin sanottiin plagioivan toisia ohjaajia. Esko Nevalaisen kuvausjälkeä kuitenkin kehutaan. ”Kuvat olivat juuri aiheen mukaisesti paljaita, jopa tylyjä ja säälimättömiä.” Kiitosta saa myös Einar Englundin elokuvaan säveltämä musiikki.
Elokuvatarkastamo katsoi elokuvan lopun olevan moraalisesti arveluttava ja vaati sen muuttamista. Niinpä käsikirjoituksen loppurepliikki ”Niin vein hänet kanssani, eikä hän enää koskaan nähnyt kotiaan. Vein hänet kanssani nälkään, rikoksiin ja kurjuuteen. Siitä päivästä lähtien asuimme yhdessä, kunnes hän kuoli ja minusta tuli se, mikä nyt olen” muutettiin muotoon: ”Niin vein hänet kanssani kurjuuteen, eikä hän enää koskaan nähnyt kotiaan. Silloin en vielä tiennyt, että tuhoaisin toisen ihmisen elämän. Nyt sen tiedän, enkä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi.” Muutoksista huolimatta elokuvalle määrättiin ainoana vuoden 1956 kotimaisena uutuutena 30 prosentin rangaistusvero. Elokuvan menestys jäi vaatimattomaksi, selvästi alle vuoden keskitason.
Ohjaaja itse piti elokuvaa parhaanaan. Myös Waltari kehui sitä, joskin Fennadan johtaja Mauno Mäkelä muisteli 1996 katselukokemusta Waltarin kanssa seuraavasti: ”Vieläkin epäilen, kun Mika sanoi: ’Se oli hyvä filmi.’ Hän oli niin ystävällinen, ettei hän halunnut sanoa omia mielipiteitään.”
Kuvia elokuvasta Jokin ihmisessä (1956)
Fennada-Filmi
Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.
Klikkaamalla kuvia voit ladata itsellesi elokuvien Villi Pohjola ja Jokin ihmisessä -elokuvien julisteet.
Kirjoituksessa käyteytyt lähteet:
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.
Kari Uusitalo: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. Johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896–1963. Otava 1965.
Kari Uusitalo: Tarkastelua. Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa. Like 2006.
Kari Uusitalo – Sakari Toiviainen: Valkokankaan Waltariana. Mika Waltarin elokuvat. WSOY 2010.
Suomen kansallisfilmografiat 4, 5 ja 6 (vuodet 1948-1961).
