Hyppää pääsisältöön

Helena-elokuvista kiitetyimmät syntyivät Pöystin ohjauksessa

Lasse Pöysti ohjaa ...ja Helena soittaa -elokuvan kuvauksissa
Lasse Pöysti ohjaa elokuvaa (1951). Lasse Pöysti ohjaa ...ja Helena soittaa -elokuvan kuvauksissa Kuva: Yle lasse pöysti

Aino Räsäsen huippusuosituista Helena-kirjoista filmattiin 1950-luvulla neljä romaania valkokankaalle. Toisen ja kolmannen elokuvan ohjasi Fennada-Filmille aiemmin vain näyttelijänä tunnettu nuori Lasse Pöysti.

Sodanjälkeisessä Suomessa oli tilausta kevennetyille, perhekeskeisille aiheille. Juuri sellaisen tarjosi Aino Räsäsen vuonna 1945 julkaisema romaani Soita minulle, Helena. Menestyksen siivittämänä Hannu Leminen ohjasi kolme vuotta myöhemmin kirjasta Adams Filmille elokuvan. Kun Räsänen vuonna 1950 kirjoitti tarinalle jatkoa, … ja Helena soittaa, myös se päätettiin filmata, nyt vastaperustetussa Fennada-Filmissä. Käsikirjoitus- ja ohjaustyöt annettiin 23-vuotiaalle Lasse Pöystille. Nuoresta iästään huolimatta Pöysti oli tehnyt jo pitkän uran sekä teatteri- että elokuvanäyttelijänä.

… ja Helena soittaa -elokuvan valmistuttua kriitikot suitsuttivat Pöystin ohjausta. Erona muihin ohjaajiin, jotka yleensä tulivat teatterin piiristä, Pöystin kiitetään oivaltaneen ”filmin herkät vaatimukset”. ”Verenvähyyttä poteva elokuvamme ohjaajakaarti on saanut täydennystä, mitä ei ole tapahtunut – Matti Kassilan tapausta lukuun ottamatta – moniin pitkiin vuosiin. Lasse Pöysti rikastuttaa – niin uskaltaa sanoa – jo tällä ensimmäisellä ohjaustyöllään kotimaista elokuvaa.”

Vuonna 1993 Pöysti itse kertoi suoraan vierastaneensa ensimmäisen elokuvansa aihetta.”Minä en oikeastaan tippaakaan pitänyt siitä aiheesta. Nehän olivat sellaisia nyyhkyromaaneja. Tein sitten käsikirjoituksen siihen ihan uudestaan. Vähensin siitä sellaista nyyhkyelementtiä ja sijoitin siihen sellaista perhe-elämän ja maalaiskartanon tilanteita ja kuvauksia.” (Alkaa kohdasta 25:00 –>)

Myös seuraava Helena-elokuva syntyi Pöystin ohjauksessa. Näkemiin Helenan (1955) myötä Pöystin nähtiin nyt vakiinnuttaneen otteensa ohjaajana. "Tässä elokuvassa Pöysti ei enää näytellyt ohjaajaa", lohkaisi Aarre Elo Fennadan tarina -dokumentissa vuonna 1993 (28:27 –>).

Sarjan viimeisen elokuvan Pää pystyyn Helena (1957) ohjasi aiemmin kiitettynä kuvaajana tunnettu Esko Töyri. Tällä kertaa ohjaustyölle ei juuri riittänyt kiitosta vaan ihmeteltiin, miten ”sadan prosentin filmimies” oli tehnyt epäfilmillisen ja juonellisesti vaikeaselkoisen elokuvan.

Töyri itse suhtautui kaikkiin Helena-elokuviin armeliaammin. ”Kyllä minä Helena-filmeistä pidin, niissä kuitenkin pyrittiin saamaan sellaista puoliherraskaista maalaiselämää. Joka tapauksessa ne olivat ainakin hyviä yrityksiä”, hän totesi vuonna 1993. (28:00 –>)

Kritiikistä huolimatta tämäkin elokuva menestyi hyvin ja myös Helena-kirjat kävivät hyvin kaupaksi. Näkemiin Helenan jälkeen sarjaan ilmestyi vielä kahdeksan uutta romaania, mutta niistä yhtäkään ei enää filmatisoitu.

Kirjailija Aino Räsänen kotonaan (1981).
Kirjailija Aino Räsänen kotonaan (1981). Kirjailija Aino Räsänen kotonaan (1981). Kuva: Kalle Kultala. aino räsänen
Lasse Pöysti ohjaa elokuvaa (1951).
Lasse Pöysti ohjaa elokuvaa ... ja Helena soittaa (1951) Lasse Pöysti ohjaa elokuvaa (1951). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. helena-elokuvat
Esko Töyri ohjaa elokuvaa Pää pystyyn Helena (1957).
Esko Töyri ohjaa elokuvaa Pää pystyyn Helena (1957) Esko Töyri ohjaa elokuvaa Pää pystyyn Helena (1957). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. helena-elokuvat

Helena-sarjan toiseen kirjaan pohjautuva elokuva kertoo Junkkerin perheen tapahtumista alkaen vuodelta 1939. Helena (Irma Seikkula) ja Jari (Erkki Viljos) toivovat poikansa Artun (Jussi Jurkka) ottavan perintötilan haltuunsa. Arttu itse puolestaan haluaisi merille, mikä ei myöskään ilahduta Artun tyttöystävää Elinaa (Leena Häkinen). Maailmanpolitiikka muuttaa kuitenkin kaikkien suunnitelmat: vapaaehtoisena sotaan lähtenyt Arttu katoaa rintamalla ja Elinan usko Artun paluusta hiipuu. Niinpä hän lupautuu rovastin pojalle Karille (Leif Wager). Kun Arttu palaa sodasta, myös hänen äitinsä puuttuu sotkun selvittämiseen.

Aikalaisarvioissa nuori ohjaajatulokas Lasse Pöysti niitti kiitosta. Kriitikot eivät säästelleet ylisanoja: kyseessä todettiin olevan ”tyylikäs, huomattavan taiteellisella ohjaajannäkemyksellä syntynyt elokuva”. Filmin heikkoudet puolestaan jäljitetiin yleensä alkuperäisen tarinan ”pintapuolisuuteen”, ”kepeyteen” ja ”hajanaisuuteen”. Eräässä arviossa itse aihetta pidettiin ”huonona, tosiasiassa miltei olemattomana”. Pöystikään ei ollut ”mahtanut mitään sille, että pohjasävy on nytkin sentimentaalinen ja lattea”. Myös näyttelijäsuoritukset arvioitiin epätasaisiksi ja epäkiitollisiksi. Jussi Jurkka nähtiin elokuvassa ensimmäisessä suuressa roolissaan.

Pöystin ohella ylistystä saivat osakseen kuvaaja Esko Töyri ja säveltäjä Einar Englund. ”Esko Töyrin kuvien täyteläisyys, jalosävyisyys ja kauneus oikeuttaa yhä suuremmassa määrin pitämään häntä kansainvälisen tason saavuttaneena kuvaajanamme. Näytelmämusiikin säveltäjänä hyvinkin tunnettu Einar Englund esiintyy ensi kertaa filmisäveltäjänä eittämättömän voitollisissa merkeissä.”

Tarinaa on tiivistetty ja osittain muunneltu, eikä Pöysti ole epäröinyt muokata myös henkilökuvia. Uusiakin henkilöhahmoja on lisätty: mm. asemapäällikkö Janatuinen sekä viisilapsinen, kuulutuksia hakeva pariskunta ovat Pöystin kynästä. Elokuvan lopputapahtumat poikkeavat sekä romaanista että elokuvakäsikirjoituksesta.

Elokuva sai ensi-iltansa vuoden 1951 viimeisinä päivinä. Yleisömenestys oli vuoden 1952 keskitasoa selvästi parempi. Koska tuona vuonna kotimaisista elokuvista oli suorastaan ylitarjontaa, voidaan saavutusta pitää erinomaisena.

Aino Räsäsen kolmanteen Helena-kirjaan perustuvassa elokuvassa eletään 1950-luvun alkua. Elokuvaan sisältyy takaumia edellisestä Helena-elokuvasta. Koska Helena (Emma Väänänen) on nyt jo ikääntynyt emäntä, ovat aiheena hänen jälkikasvunsa rakkaushuolet. Lapsuudenystävä Lennu (Lasse Pöysti) haikailee perheen tarmokkaan tyttären Päivin (Elina Pohjanpää) perään, ja Artulla on pulmia avioliitossaan.

Aikalaisarvioissa moitittiin jälleen alkuperäistä tarinaa. ”Vaikuttaa siltä, ettei romaani tarjoa kunnollisia mahdollisuuksia elokuvan tekoon – viikonloppuromaanin epämääräinen sivumaku tuntuu filmiä katsottaessa liian selvästi suussa.” Pöystin ohjausta kuitenkin jälleen kiitettiin, osa kriitikoista piti elokuvaa jopa Pöystin tähänastisista onnistuneimpana. Siitäkin huolimatta parantamisen varaakin vielä nähtiin. ”Ohjauksessa on varmuutta ja kerronta on joustavaa. Monissa paikoin tunnelma oli kerrassaan hyvä ja miljöö osuvasti luonnehdittu. Mutta seurustelullisiin tilanteisiin jää outoja katkonaisuuksia, etenkin Larkamain tyylittömässä vierailussa Junkkereille, ja joitakin hyvin aloitettuja tunnelmakehittelyjä, kuten Päivin ja opettajan, mutta myös avioparien välillä, jätetään kesken, silleen, oudosti.”

Näyttelijöitä kehuttiin. ”Tarinan juoksuttelun joustavuus on paljon hyvien näyttelijöiden ansiota”. Etenkin kiitettiin Pohjanpäätä, jonka ”esittämä tyttötyyppi on aivan uusi elokuvissamme”. Toisaalta Pohjanpään sanottiin välistä näyttelevän ”liiankin hyvin”. ”Mimiikka, joka Elinalla on taipuisa ja jota hän käyttää pelottomasti, heittää tuolloin tällöin yli.” Myös Kurt Ingvallin roolisuoritus maisteri Osmolana sai pääosin myönteistä palautetta. Edelleen kiitettiin elokuvan kuvausjälkeä: Esko Töyri ja Pentti Lintonen olivat tehneet hyvää työtä.

Myöhemmissä arvioissa on todettu, että kyse oli ”todellisesta” koko perheen elokuvasta, eräänlaisesta ”kevennetystä Niskavuoresta”. Elokuva menestyi erinomaisesti.

Viimeiseksi jäänyt Helena-elokuva oli aiemmin kuvaajana tunnetun Esko Töyrin ohjaus. Tapahtuvat sijoittuvat tuttuihin kartanomaisemiin ja kerronta etenee kepeästi. Vaimonsa kuolemasta syyllisyyttä tunteva Arttu Junkkeri (Jussi Jurkka) saa uuden mahdollisuuden. Myös äiti Helena (Irma Seikkula) on jäänyt leskeksi. Paikalle saapuu kesävieraaksi reipas nuori neito Taina (Heidi Krohn).

Aikalaisarvioissa päällimmäinen huomio kiinnittyi juonen vaikeaselkoisuuteen. ”Ilman muuta oli pidetty selvänä, että kaikki muistavat Aino Räsäsen tarinoiden kaikki henkilöt. Niinpä he sitten putkahtelevat tarinaan yks kaks, vasta pitkän ajan päästä selviää, kenestä kulloinkin on kysymys.” Myös Töyrin kädenjälkeä ihmeteltiin. ”Kun Töyri on sadan prosentin filmimies, päinvastoin kuin useimmat ohjaajamme, jotka ovat oppineet aakkosensa teatterissa, olisi tietysti odottanut hänen esikoisestaan löytyvän joitakin todella filmillisiä, kuvakerronnallisia ’nastoja’. Niitä ei kuitenkaan juuri ole, vaan tarina on alusta loppuun asti teatterinomaista vuorokeskustelua.” Tiivistetyin murskakritiikki kuului seuraavasti: ”Aino Räsäsen bestsellerien mainetta parempi kotimainen huolitellusti tehty mitättömyys, joka on kyllin vaatimaton ja raikaskin ollakseen pahemmin raivostuttamatta, mutta joka kaatuu täydelliseen ryttöromaanimaiseen tyhjänpäiväisyyteensä.”

Suopeampaakin krittiikiä kuitenkin esitettiin. ”Aivan arvottomana tätä neljättä Helenaa ei kuitenkaan ole tarpeen pitää. Hakemalla siitä löytyy kyllä moniaita positiivisia seikkoja. Lähinnä tulevat mieleen nuorten näyttelijöiden hyvät ja luontevat suoritukset.” Kirjoittaja viittasi näyttelijöihin Heidi Krohn, Jussi Jurkka, Maija Karhi ja Pertti Weckström. Tunnustusta annettiin myös itse Helenalle, päärooliin palanneelle Irma Seikkulalle. Elokuvan teknisestä puolesta kiitettiin kuvaaja Unto Kumpulaista ja lavastaja Lauri Eloa.

Kritiikistä huolimatta elokuvayleisö otti viimeisen Helena-elokuvan innostuneesti vastaan, eikä Helena-sarjan suosiolle näkynyt loppua. Uusista romaaneista huolimatta uusia Helena-filmejä ei kuitenkaan enää nähty.

Fennada-Filmin logo.
Fennada-Filmin logo. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. fennada-filmi

Fennada-Filmi

Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.

Klikkaamalla kuvaa voit ladata itsellesi ... ja Helena soittaa -elokuvan julisteen.

... ja Helena soittaa -elokuvan juliste.
... ja Helena soittaa -elokuvan juliste. Kuva: Yle (2015). ... ja helena soittaa

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Suomen kansallisfilmografiat 4, 5 ja 6 (vuodet 1948-1956).
Kari Uusitalo: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. Johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896–1963. Otava 1965.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto