Suomelle tunnusomaisia järvi- ja metsämaisemia on ihailtu läpi vuosituhansien. Luontaisia näköalapaikkoja ovat tarjonneet lukuisat harjut, vaarat, tunturit ja kalliot, joille on kiivetty tarkastelemaan ympäristöön avautuvia näkymiä. Ensimmäiset tähän tarkoitukseen pyhitetyt näkötornit on Suomessa pystytetty jo keisariaikana.
Maisema-alueistaan tunnetulla Kangasalla Pirkanmaalla on ollut maassamme erityinen asema näköalapaikkojen ja -tornien suhteen. Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n tiedetään jo 1775 vierailleen Kangasalan Syrjänkorkeella ihailemassa ympäröivää seutua. Samalle paikalle saapui vuonna 1819 myös Venäjän keisari Aleksanteri I, jonka mukaan paikka nimettiin uudelleen Keisarinharjuksi. Tuota vierailua silmällä pitäen rakennettiin tiettävästi Suomen ensimmäinen näköalapaviljonki.
Haralanharju Topeliuksen innoittajana
Zachris (Sakari) Topelius kirjoitti kesällä 1853 Haralanharjun maisemien innoittamana kuuluisan runonsa Kesäpäivä Kangasalla. Haralanharjun näkötornin vierestä löytyy myös hänen muistomerkkinsä.
1800-luvun lopulla Kangasalla oli yhtä paljon näkötorneja kuin muualla Suomessa yhteensä. Lisää oli kuitenkin tulossa, sillä matkailun lisääntyessä oli tarve kehittää uusia vapaa-ajanviettotapoja ja lisätä oman alueen vetovoimaa. Suomen uljaat maisemat valjastettiin monilla paikkakunnilla tähän käyttöön. 1900-luvulta alkaen näkötorneja alkoikin nousta kiihtyvään tahtiin ympäri maata.
Suuri osa tuon ajan torneista on hävinnyt tai korvattu uusilla, mutta moni on säilynyt myös näihin päiviin. Merkittävimpiä yhä pystyssä olevia näkötorneja ovat muun muassa Waldemar Aspelinin suunnittelema ja vuonna 1907 valmistunut Aulangon graniittinen näkötorni Hämeenlinnassa, Pyynikin torni (1929) Tampereella ja Kangasalan Vehoniemen torni (1927).
Näkötorneja sivutuotteena
Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä uusia näkötorneja ei juurikaan rakennettu. 1950- ja 1960-luvuilla monet vanhat rakennukset saivat kuitenkin uuden käyttötarkoituksen. Erityisesti vesitorneja muutettiin laajennuksen yhteydessä tai kunnostettiin purkamisen sijaan näköalapaikoiksi, sijaitsivathan nämä luonnostaan korkeilla paikoilla. Esimerkkeinä tästä ovat muun muassa Rauman ja Lappeenrannan vesitornit.
Lähtökohtaisesti maisemien ihailuun toki kelpaa melkein mikä tahansa korkea rakennus. Esimerkiksi rannikolla moni vanha majakka toimii nykyään näköalapaikkana ja Olympiastadionin torni on kaupunkimaisemineen yksi Helsingin maamerkeistä. Asiansa ajaa kuitenkin myös esimerkiksi lintutorni, kartoitukseen käytetty kolmiomittaustorni tai vanha kaivostorni, kuten Outokummussa.
Massiiviset matkailunähtävyydet
Stadionin torni oli valmistumisestaan 1938 lähtien Suomen korkein näkötorni aina vuoteen 1963 asti. Kuopiossa Puijon laella oli sijainnut kaksikin eri tornia, joista ensimmäinen oli rakennettu jo 1800-luvun puolivälissä. Nyt kuitenkin mäelle nousi jotain, mitä ei Suomessa ollut ennen nähty. Puijon suurtorni, ”Pottunuija”, on 75 metriä korkea ja sen huipulle tuli maan ensimmäinen pyörivä ravintola, johon oli otettu vaikutteita Keski-Euroopasta.
Satoja tuhansia kävijöitä vuodessa
Näsinneula ja Puijo ovat säilyttäneet hyvin suosionsa. Näsinneulan kävijämäärä on noin 300 000 ihmistä vuodessa, Puijossa puolestaan vierailee vuosittain vajaa 100 000.
Puijo toimi inspiraation lähteenä ja alkusysäyksenä myös Tampereen Näsinneulalle. Pekka Ilveskosken suunnitteleman tornin rakennustyöt alkoivat 1970 ja avajaisia vietettiin seuraavana vuonna. Antennin kanssa 168 metrin korkeuteen kohoava Näsinneula on edelleen Suomen korkein rakennus ja Pohjoismaiden toiseksi korkein näkötorni. Kirkkaalla säällä sen näköalatasanteelta voi nähdä jopa yli 20 kilometrin päähän.
Näsinneulalla ja Puijon tornilla on yhteistä, että molemmat ovat pyörivine ravintoloineen tärkeitä vetonauloja ja matkailun edistäjiä alueellaan. Puijolla sijaitsee tornin ja sen vieressä olevan hotelliravintolan lisäksi talviurheilukeskus. Näsinneula on puolestaan osa Särkänniemen huvipuistoaluetta. Kokonsa ohella nämä kaksi ovat Suomen merkittävimmät näkötornit myös kävijämäärällisesti.
Rakentaminen ei lopu
Pienemmätkään näkötornit eivät ole tähän päivään mennessä menettäneet suosiotaan. Luonnonpuistojen tornit ovat perinteisiä retkeilykohteita ja kaupunkien laitamilla käydään sukupolvesta toiseen ihailemassa omaa asuinseutua. Kotimaan maisemat jaksavat edelleen herättää kiinnostusta, joten kysyntää uusillekin kohteille riittää.
Toisinaan vanhoja huonokuntoisia torneja kunnostetaan tai puretaan kokonaan, jolloin tilalle usein rakennetaan uusi. Ilkivalta on ajankohtainen ongelma ja varsinkin vanhat puurakenteiset tornit ovat alttiita tuhopoltoille. Tästä on kärsitty muun muassa Kangasalla, missä moni historiallinen torni on tuhoutunut. Perinteitä kunnioittaen tilalle on kuitenkin aina noussut korvaava rakennus.
