Pikku prinssi on nuorten ylistyslaulu naiiviudelle

Jotenkin näin he laulavat, neljä herttaista pikku prinssiä: Minä tahtoisin kevein askelin tanssia siellä, mutta aikuisten maailmassa olen vain tiellä.

Pikku prinssi - Naiviuden puolustus (huom. naiviuden yhdellä i:llä!) on nuorten teatteriopiskelijoiden ja -harrastajien Huopalahden vanhalle asemalle toteuttama esitys. Nimi on lainattu Antoine de Saint-Exupéryn klassikosta, samoin kuin tietyt teemat ja asetelmat, mutta kettua ei nähdä, eikä ruusuakaan.

Yleisö odottelee esityksen alkamista remonttityömaan keskellä, junat sujahtelevat ohi. Lopulta prinssit taluttavat vieraat yksi kerrallaan katsomoon, ja alkavat kertoa mietteitään, laulaa laulujaan. Ohjaaja Pauli Patinen kirjoittaa kiivaasti merkintöjä muistikirjaansa läpi harjoituksen. Tunnelma on jotenkin utelias ja ilahtunut.

Esityksen neljä kertojaa (Tytti Junna, Saara Mänttäri, Pihla Pohjolainen ja Elina Saarela) kertovat kaikki olevansa pikku prinssejä. Vastakkain asetetaan lapsen ja aikuisen maailma. Lapsille kuuluvat mielikuvitus, viattomuus, leikki, vapaus, unelmat, hassuus, kikatus, ystävyys. Niin kuin laulussa sanotaan: Miks kaikki kaunis on niin naivia?

Aikuisten maailmaa taas hallitsevat kiire, stressi, unettomuus, pakko, tylsyys, säännöt, luovuttaminen, raha, politikointi, ja niin edelleen. Pinnallisen menestyksen ja some-klikkausten perässä juokseminen saa osansa kritiikistä.

Esitys koostuu assosiatiivisesti aiheeseen liittyvistä kohtauksista, loruista ja aika ihastuttavista lauluista. Monet kohtaukset ovat hykerryttävän hauskoja, jotkut surullisia, muutamat ainakin vielä vähän kömpelöitä. Mutta se ei haittaa - tärkeintä ja parasta on päästä kuulemaan, millaisia asioita nämä nuoret ovat pitäneet tärkeinä ja pohtimisen arvoisina.

Mukaan on otettu nuorten teatterilaisten hämmennennys omasta asemastaan ja tulevaisuudestaan. Kuka saa tehdä taidetta? Kuka siitä päättää? Miksi joku saa apurahan ja toinen ei? Millainen valinta taiteilijan ura on? Kaduttaako mummona, jos on valinnut taiteen? Hauskassa kohtauksessa yksi prinsseistä saa apurahan, ja muut odottavat herrainhattu päässä hänen toteuttavan kiitollisena jotain suurta. Mesenaattien tyrmistys on suuri, kun apurahansaaja taittelee saamastaan viisikymppisestä paperijoutsenen.

Tilasta tulee mielentila.

Välillä esitys laajenee asemahallin ikkunoiden taakse, kun näyttelijät karkaavat ulos potkimaan palloa. Yhtäkkiä taivas alkaa jyristä, ja isoista ikkunoista saattaa katsella sadetta ja salamoita. Se sopii kokemukseen hienosti: Pikku prinssi onnistuu luomaan, ainakin minulle, levollisen ja avoimen tilan, jossa saattaa rauhassa katsella ja ajatella. Tilasta tulee mielentila.

Esityksen jälkeen ystäväni kanssa aloimme miettiä, millaista meidän elämämme on näiden pikku prinssien silmin katsottuna. Kiire on useinkin, lapsille tulee välillä räyhättyä, melatoniinia on kokeiltu, monelaiset vastuut määrittävät arkeamme. Kyllä: auttamatta aikuisten puolella ollaan. Vaikka onneksi elämään mahtuu edelleen myös höpsötystä. Ehkä meillä on vielä toivoa!

Ystäväni kertoo terapeutista, joka oli joskus todennut hänelle, että omista lapsista, omasta perheestä pitää huolehtia. Mutta oikeastaan mitään muita pakkoja ei olekaan. Se on aika hyvä, vapauttava ajatus. Varsinkin näin ruuhkavuosiensa keskellä tempoilevalle aikuiselle.

Esitys loppuu "naiviuden puolustuspuheeseen", jossa tekijät puhuvat siitä, että on vain pakko uskoa taiteen merkitykseen ja muutoksen, vallankumouksen mahdollisuuteen. Kuten ohjaaja Patinen toteaa käsiohjelmassa: "Ei meillä olen mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskoa".

Pikku prinssi on vilpitön esitys. Vilpittömästi toivon, että tekijät säilyttävät uskonsa.

Jos sanon isoille ihmisille: ”Pyrkimyksenämme on tehdä rehellinen teatteriesitys, jonka tavoitteena on vaikuttaa ihmisiin ja muuttaa maailmaa…”, niin he eivät voi ymmärtää tätä. Heille on sanottava ”Pyrkimyksenämme on tehdä mahdollisimman kustannustehokas teatteriesitys, maksimoida lipputuotot ja niittää mainetta ja mediahuomiota tekijöille”. Jolloin he huudahtavat: ”Ah, kuinka kaunista!”

Pikku Prinssi - Naiviuden puolustus.
Ohjaus: Pauli Patinen. Näyttämöllä: Tytti Junna, Saara Mänttäri, Pihla Pohjolainen ja Elina Saarela. Tekstit: Liila Jokelin, Pauli Patinen ja työryhmä. Valo ja tila: Sini Tiihonen. Puvustus: Amy Burgess ja Rosa Salomaa. Tuotanto ja valokuvat: Heidi Bergström. Esitykset jatkuvat Huopalahden vanhalla asemalla 15.7. asti.