Hyppää pääsisältöön

Kuvataide on keino paeta melankoliaa ja tyhjyyden tunnetta

Caspar David Friedrich - Mondaufgang am Meer (1822)
Caspar David Friedrich - Mondaufgang am Meer (1822). Yskityiskohta. Caspar David Friedrich - Mondaufgang am Meer (1822) Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko

Seison maalauksen edessä Gerhardt Richterin näyttelyssä Berliinissä vuonna 2012. Kuvassa ei ole ihmistä, siinä ei ole kaunista surumielistä maisemaa. Kuvassa on kynttilä. Äärettömän melankolinen kynttilä. Ensisilmäyksellä kynttilä on hyvinkin valokuvamainen, fotorealistinen. Lähempää katsottuna erottuvat Richterin vaakasuoraan kulkevat paksut siveltimenvedot. Koko kuva tuntuu olevan liikkeessä. Maalaukseen ikuistettu hetki on vangitsematon.

Lähes kaikki Gerhardt Richterin teokset näyttäytyivät minulle kynttilämaalauksen jälkeen melankolisina. Kokemus muutti suhtautumistani kuvataiteeseen ylipäätään. Koko taiteenlaji sai yhtäkkiä melankolisen sävyn. Kuvataide todellisuuden ilmentäjänä, tunteen kuvaajana - yhtaikaa äärimmäisen kirkas ja sumea. Joskus todellisempaa kuin todellisuus itse.

Ja kuitenkin siinä on se sivellin tai maali tai mikä ikinä materiaali välissä. Todellisuutta ei saa kiinni, eikä hetkeä. Ei tunnetta tai tunnelmaa. Tarkemmin katsottuna kokemus muuttuu väriksi kankaalla, todellisuus muuttuu tulkinnaksi ja hetki jo ohimenneeksi.

Melankolia I

Albrecht Dürer - Melancolia I (1514)
Albrecht Dürer - Melancolia I (1514) Albrecht Dürer - Melancolia I (1514) Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko

Yksi ensimmäisistä ja varmasti tunnetuin melankoliaa kuvaava teos on Albrecht Dürerin Melankolia I. Kuparikaiverrustyö on valmistunut vuonna 1514.

Kuvassa istuu enkelihahmo. Ilmeisesti nainen, vaikkakin aika miehekkään kokoinen. Enkeli istuu etukumarassa ja nojaa leukaansa toiseen käteen. Kasvot on luotu alaspäin. Katse erottaa Dürerin melankolisen enkelin kaikkein stereotyyppisimmistä melankolikon kuvista. Se ei ole surumielisen sammunut vaan enkelin silmät palavat. Tämä enkeli ajattelee ankarasti.

Durerin teos kuvaa renessanssin melankoliasuhdetta. Melankolikko on luova nero. Enkelin ympäriltä löytyy ajattelemiseen ja järkeen liittyviä symboleja, esim. tyhjä tasapainossa oleva vaaka, kompassi ja suorakulma. Pohdiskeleva asento viittaa siihen, että enkeli on luovassa inspiraation tilassa. Jossain melankolian ja luomisen välissä.

Vanitas vanitatum…

Philippe de Champaigne: Still-Life with a Skull (1671)
Philippe de Champaigne: Vanitas (1671) Philippe de Champaigne: Still-Life with a Skull (1671) Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko

Renessanssin ja barokinajan melankolian kyllästämässä kultttuuri-ilmapiirissä olivat muodissa vanitas ja memento mori asetelmat. Philippe de Champaignen öljyvärityö Vanitas (n. 1671) on pelkistetty asetelma. Ensimmäisenä on maljakossa oleva kuihtuva tulppaani. Keskellä on pääkallo ja viimeisenä tiimalasi. Viesti on selvä. Aika kuluu ja kuolema odottaa. Väritkin ovat synkkiä.

Memento mori tarkoittaa muista kuolemaasi. Vanitas puolestaan viittaa Raamatun Saarnaajan kirjan ajatuksiin kaiken turhuudesta.

Kun nousin oli olo yhtä aikaa pöllämystynyt ja pyhä.

Asetelmissa kuvattavaksi sopi kaikki sellainen, joka muistuttaa ajan kulumisesta ja kuolevaisuudesta: edellä mainitut, pääkallot, kuihtuneet kukat ja tiimalasit, mutta myös mädäntyvät hedelmät ja loppuun palaneet kynttilät.

Renessanssin aloittamaa ja barokin jalostamaa pääkalloaihetta ovat myöhemmin käyttäneet lukemattomat taiteilijat. Damien Hirstin aidon kokoisessa timanttipääkallossa aitoine hampaineen kohtaavat paradoksaalisella tasolla katoavaisuuden symboli pääkallo ja ikuisuuden symbolit timantit. Toisaalta myös renessanssin vanitas asetelmissa kuolemasta ja katovaisuudesta muistuttavia symboleita ympäröivät maalliset rikkaudet, korut ja kultaesineet.

Francisco de Goya, Saturno devorando a su hijo (1819-1823)
Francisco de Goya, Saturno devorando a su hijo (1819-1823) Francisco de Goya, Saturno devorando a su hijo (1819-1823) Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko

Hellät luurangot

Kotoinen esimerkki Memento mori teeman jalostamisesta on tietysti Hugo Simberg. Simbergin luurankojen hilpeys ja sympaattisuus vain korostaa niiden melankolisuutta. Kuinka hellästi ne hoitavat puutarhassaan kasvavia kitukasvuisia ja piikikkäitä kasvejaaan? Kuinka kärsivällisesti ne odottavat meitä joukkoonsa? Onko mitään melankolisempaa kuin haavoittunut enkeli!

Perinteisiä melankoliaa kuvaavia symboleja kuvataiteessa ovat myös lehdettömät puut ja maahan liittyvät elementit. Melankolia on voitu kuvata vanhan ryysyläisnaisen hahmossa, parrakkaana Saturnuksena tai Kronoksena sirppi kädessään.

Hurjin Saturnus-tulkinta on Francisco de Goyan Saturnus ahmii poikaansa (1819). Siinä eläimellinen Saturnus pitelee käsissään poikansa vartaloa. Pää on jo syöty, toinen käsi menossa. Synkän maalauksen keskeltä loistavat valkoisina Saturnuksen pelottavat valkoiset silmämunat.

Albrecht Dürerin Melancolia I teoksesta lähtien melankolikko on kuvattu maalaustaiteessa poskeaan käteensä nojaavaksi, eteenpäin kumartuneeksi, surumieliseksi hahmoksi. Samaa melankolista asentoa toistavat ja muuntelevat lukuisat renessanssin ja barokin muotokuvat. Sen variaatioita ovat myös Helene Schjerfbeckin Toipilas ja kansalliskirjailija Aleksis Kiven patsas Helsingin rautatientorilla.

Romantiikan melankolia näkyy maisemassa

Renessanssin ja barokin aikaan melankolia, suru ja tuska näytettiin avoimesti ja jopa liioitellen. Romantiikka käänsi tunteet sisäänpäin. Maisemamaalauksen kautta tulkittiin sisäisiä maisemia, taiteilijan sisällä riehuvaa myrskyä ja kiihkoa. Muodissa olivat raunioilla mietiskely, yksinäisyys ja yö.

Caspar David Friedrich - Wanderer above the sea of fog (1818)
Caspar David Friedrich - Wanderer above the sea of fog Caspar David Friedrich - Wanderer above the sea of fog (1818) Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko

Selkein esimerkki romantiikan ajan melankolisesta maalaustaiteesta on saksalainen Caspar David Friedrich. Friedrichin taide on täynnä synkkiä maisemia: myrskyäviä meren ulapoita, sumuisia vuoristoja, lähestyviä ukkospilviä. Usein tätä synkkyyttä on maalauksen maisemassa kokemassa yksinäinen mies.

Friedrich maalasi kuviksi romantiikan ajatuksen siitä, että ihminen on vieraantunut luonnosta. Tämä vieraantuminen aiheuttaa melankolian kokemuksia, mutta luonnossa ihminen voi myös löytää yhteyden kadotettuun itseensä.

Vaeltaja sumumeren yllä -maalauksessa keskellä seisoo mies kallionkielekkeellä. Ensikatsaukselta mies näyttää seisovan myrskyävän ulapan äärellä. Tarkemmin katsoessa huomaa, että aallot ovatkin sumua, jonka seasta pilkottaa vuoren huippuja. Ollaan siis jossain korkealla. Kallion kieleke muuttuu uhkaavammaksi. Aikooko mies hypätä. Joku miehen asennossa kuitenkin kertoo, että ei. Miehessä on jotain melankolista, mutta samalla ylevää. Tämä sankari selvästi nauttii melankoliastaan.

Suomalaisista nykytaiteilijoista Kaspar David Fridrichin töille syvään kumartavat mm. Anna Tuori ja Elina Brotherus. Romantiikan melankoliakuvasto on populaarikulttuurin ryöstöviljelemää. Rauniot, käkkyräiset puut ja hautausmaat toistuvat Tim Burtonin elokuvien ja Harry Potterin maailmassa, haikeana lammenpintaan tuijottelevat neitokaiset Tiimarin sisustusjulisteissa ja eteeristen folk-levyjen kansipahveissa.

Kuvataide lohduttaa melankolikkoa

Taiteen tekeminen on monille taiteilijoille keino päästä eroon melankoliasta tai ainakin hallita sitä. Ajatus on tullut usein vastaan kun olen tehnyt henkilökuvia nuorista taiteilijoista. Kuvanveistäjä Jarno Vesalan työt ovat hyvin melankolisia ja vähän ahdistaviakin. Kysyin, miksi hänen työnsä ovat sellaisia kun ovat. Vesala vastasi, että se on hänen keinonsa paeta ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta.

Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Aina siellä joku on itkemässä

Kuvataide toimii lohduttajana myös katsojalle. Melankolialla on kyky tuottaa mielihyvää. Lontoon Tate Modern museossa voi törmätä outoon ilmiöön. Kutsutaan sitä Rothko-liikutukseksi..

Mennessäni ensimmäisen kerran Mark Rothkon töitä sisältävään huoneeseen Tate Modernissa, en tiennyt että niin voisi käydä. Huone oli hämärä. Ainoastaan Rothkon valtavan suuret maalaukset oli valaistu. Keksellä oli penkkejä, istuuduin. Aloin tuijottaa maalauksia, joissa on suuria punaisia neliöitä mustilla pohjilla - tai toisinpäin.

Yhtäkkiä kaikki äänet hiljenivät ja ihmiset ympäriltäni katosivat. Kyyneleet alkoivat valua. En tiedä kauanko istuin maalausten äärellä, mutta kun nousin oli olo yhtä aikaa pöllämystynyt ja pyhä. Jotain raskasta oli poissa.

Myöhemmin kerroin ystävälle kokemuksestani hämmentyneenä. Hän totesi: ”Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Aina siellä joku on itkemässä”.

Kuvataiteissa melankolinen mies on ylevä ajattelija, melankolinen nainen erotisoitu haaveilija. Miten melankolia yhdistyy antiikin taruun Narkissoksesta ja milllaisisa tarinoita radion kuuntelijat kertovat omasta melankoliastaan? Kuuntele Musta aurinko - Melankolian kulttuurihistoriaa Yle Radio 1 tiistaisin 17.10 ja lauantaisin 15.30.

Lähteet:

Johannisson Karin: Melankolian huoneet. Suom. Ulla Lempinen. Atena 2012.
Lyytikäinen Pirjo: Narkissos ja Sfinksi - minä ja toinen vuosisadan vaihteen kirjallisuudessa. SKS 1997.
Kristeva Julia: Musta aurinko. Suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius. Nemo 1998.

  • Avaruusromua: Mitä on pluviofilia?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili? Minä en tiennyt. En, ennen kuin katsoin netistä. Pluviofiili on ihminen, joka rakastaa sadetta. Ihminen, johon sade vaikuttaa rauhoittavasti ja inspiroivasti. Latinan kielen sana "pluvia" tarkoittaa sadetta. Mitä on sade? Se on pilvistä putoavaa vettä eri olomuodoissaan. Se on kaikkea vedestä rakeisiin. Mitä muuta? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri