Hyppää pääsisältöön

Jani Kaaro: Onko kouluoppiminen paras tapa oppia taitoja?

Graafisesti käsitelty kuva, joka esittää Jani Kaaroa
Graafisesti käsitelty kuva, joka esittää Jani Kaaroa Kuva: Kuva: Annukka Palmén-Väisänen/YLE jani kaaro

Oppiminen tulee ihmiselle täysin luonnostaan. Pieni lapsi oppii käyttämään käsiään, konttaamaan, kävelemään ja puhumaan ilman opetusta. Monet oppivat opettamatta lukemaan ja kirjoittamaan jo ennen koulua, ja vielä aikuisiällä jotkut voivat hankkia erityistaitoja omin päin opettelemalla.

Oppiminen on ihmiselle erityisen vaivatonta silloin, kun oppi tulee siinä muodossa, jossa aivomme ovat sopeutuneet ottamaan sitä vastaan. Evoluution näkökulmasta oppimista onkin kahdenlaista. Ensimmäinen on spontaania oppimista, jossa ihminen löytää tarvitsemansa vastaukset tai keksii tarvitsemansa taidot kokeilemalla. Vastaukset voivat löytyä sattumalta tai yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta molemmissa tapauksissa löydöt tulevat suurina oivalluksina.

Toinen oppimisen tapa on oppipoikajärjestelmä, jossa ihminen oppii katsomalla mitä muut tekevät ja jäljittelemällä heitä. Englantilainen poptähti Ed Sheeran onkin sanonut: Jos haluat oppia soittamaan kitaraa, älä mene musiikkikouluun. Riittää kun katsot miten toiset soittavat ja yrität tehdä itse perässä."

Kouluoppiminen on kolmas ja historiallisesti hyvin uusi oppimisen tapa. Siinä oppiminen tapahtuu kuuntelemalla opetusta ja harjoittelemalla annettuja tehtäviä. Tämä oppimisen strategia poikkeaa kahdesta edeltä mainitusta tärkeillä tavoilla. Ensinnäkin, kouluopetus ei ole spontaania, vaan suunniteltua. Kouluopetuksessa oppilailla on vähemmän mahdollisuuksia etsiä itse omia vastauksiaan ja kokeilla omia oivalluksiaan.

Kouluopetuksessa ei myöskään ole roolimallia, jonka taitoja oppilas voisi jäljitellä. Opettaja voi toki olla roolimalli sille, millaista on olla opettaja, mutta ei sille, millaista on olla leipuri, kirvesmies tai koodaaja. Voidaan siis kysyä ovatko aivomme sopeutuneet oppimaan kouluopetuksen kautta?

Vastaus on, että luultavasti melko huonosti. Tuskin me muuten keskustelisimme niin paljon motivaation puutteesta ja oppimisen vaikeudesta kouluympäristössä.

Kouluopetuksen vaikutusta oppimiseen on vaikea tutkia, sillä muuttujia on paljon. Vaikka opetussuunnitelmat olisivatkin samanlaisia, kouluilla on erilaiset kulttuurit, luokilla erilainen luokkahenki ja kaikilla erilaiset opettajat. Hiljattain on kuitenkin julkaistu kaksi mielenkiintoista tutkimusta, jotka valottavat, millä tavalla kouluopetus vaikuttaa lasten mieleen. Samalla ne antavat vihjeitä siitä, miten kouluopetusta voitaisiin parantaa.

Molemmissa tutkimuksissa kohderyhmänä olivat neljävuotiaat lapset. Lapset elivät siis elämänvaihetta, jossa suuri osa heidän oppimisestaan tapahtui spontaanisti tai muita jäljittelemällä.

Ensimmäisessä, professori Laura Schulzin johtamassa tutkimuksessa, Massachusettsin teknillisen korkeakoulun psykologit esittelivät lapsille uuden lelun. Lelussa oli neljä putkea, joista kukin tuotti omanlaisensa efektin. Toisin sanoen, kun lapsi veti yhdestä putkesta, lelusta kuului vingahdus; jos lapsi kurkisti sisään toisesta putkesta, sen sisällä olikin peili.

Lapset jaettiin kahteen ryhmään. Ensimmäisessä tutkija esitti olevansa lelun kanssa yhtä ymmällään kuin lapset olivat. "Mikähän tämä on?" "En ole koskaan nähnyt tällaista." Kun tutkija veti putkesta ja lelu vingahti, tutkija vaikutti yllättyneeltä. Sitten lelu annettiin lasten tutkittavaksi.

Toisessa ryhmässä tutkija esitteli lelun opettajamaisesti: Kun vedät tästä putkesta, se vinkaisee; jos kurkistat tähän putkeen, sen sisällä on peili jne. Tutkija ei kuitenkaan kertonut aivan kaikista lelun ominaisuuksista nähdäkseen, löytäisivätkö lapset ne itse.

Tutkimuksen tulokset olivat voimakas osoitus siitä, millainen ero on spontaanilla oppimisella ja oppimisella kouluopetuksen kautta. Ensimmäisessä ryhmässä, jossa lapset saivat tutkia lelua ja löytää itse sen ominaisuudet, he tutkivat lelua paljon kauemmin ja löysivät ajan kanssa kaikki sen eri ominaisuudet.

Kouluopetusryhmässä lapset sen sijaan kokeilivat vain niitä ominaisuuksia, jotka opettaja oli heille näyttänyt. He eivät osoittaneet yhtä suurta kiinnostusta lelua kohtaan kuin lapset ensimmäisessä ryhmässä ja monilta jäi löytymättä ominaisuudet, jotka opettaja oli jättänyt
näyttämättä. Näin kouluopetus näytti syövän lasten spontaania oppimista.

Selvittääkseen kouluopetuksen vaikutusta luovuuteen, Berkeleyn yliopiston psykologit rakensivat uudenlaisen lelun. Siinä oli putkia, vipusia ja nappeja, ja jos niitä käsitteli tietyssä järjestyksessä, lelu alkoi soittaa musiikkia. Eri yhdistelmiä, jotka saivat lelun soimaan, oli useita, mutta niin oli myös yhdistelmiä, joilla lelu pysyi mykkänä.

Professori Alison Gopnikin johtamassa tutkimuksessa lapset jaettiin jälleen kahteen ryhmään. Ensimmäisessä tutkija tutki lelua kuin se olisi ollut hänelle mysteeri ja hämmästyi aina kun sai sen jollakin yhdistelmällä soimaan. Hän löysi muka kokeilemalla viisi yhdistelmää, joilla lelu soi, ja neljä yhdistelmää, joilla se ei soinut. Toisessa ryhmässä tutkija opetti opettajamaisesti samat viisi yhdistelmää, joilla lelun sai soimaan, ja neljä yhdistelmää, joilla se ei soinut, ja antoi sen lapsille tutkittavaksi.

Ensimmäisessä ryhmässä lapset löysivät nopeasti tavat saada lelu soimaan – mukaan lukien sellaiset yhdistelmät, joita tutkija ei ollut näyttänyt heille. Toisessa ryhmässä lapset sen sijaan kokeilivat vain ne tavat, jotka opettaja oli heille näyttänyt, ja menettivät sen jälkeen kiinnostuksensa leluun. Näin kouluopetus vähensi vähensi lasten luovuutta.

Kokeet osoittavat, että kouluopetus kyllä toimii. Se on tehokas opettamaan spesifejä asioita, kuten kun vedät tästä vivusta, lelusta tulee tällainen ääni. Lisäksi kouluopetus opettaa jotakin muuta. Siinä lapset oppivat ajattelemaan kuten koulu; mitä opettaja haluaa, mitä koulu heiltä odottaa, mitä heidän täytyy tehdä, että he tekisivät asiat koulumaisesti. Sen hintana on kuitenkin se, ettemme pääse hyödyntämään luontaisia oppimisen tapojamme.

Moni opettaja tunnistaa ja myöntää tämän ongelman. Koulu voisi kuitenkin vaikuttaa siihen luottamalla enemmän ihmisten luontaiseen oppimiskykyyn, esimerkiksi lisäämällä oppilaiden vapautta ja mahdollisuuksia omien oivallusten spontaaneihin kokeiluihin.

Kommentit