Hyppää pääsisältöön

Special Olympics -jättikisassa kaikki voittavat – 1990-luvulta alkaen suomalaisetkin

"Tosissaan yritetään voittaa, mutta tuntuu että kaikki ovat voittajia", Eija Kangas oivalsi vuonna 1991 Minneapolisin Special Olympics -kisoissa, joissa hän yksin edusti Suomen Kehitysvammaliittoa. Neljä vuotta myöhemmin kehitysvammaisten kesämaailmankisoihin New Haveniin matkasi Suomesta jo lähes 30 urheilijaa.

Kehitysvammaisurheilijoiden Special Olympics -kilpailut alkoivat Chicagossa vuonna 1968. Alkuun osanottajia oli vain Yhdysvalloista ja Kanadasta, ja vielä tapahtuman kansainvälistyttyäkin kesämaailmankisat järjestettiin USA:ssa aina 1990-luvun loppuun saakka.

Special Olympics ei ole kehitysvammaisten olympialaiset

Toisin kuin esim. paralympialaisten kehitysvammaislajit, Special Olympics ei ole tarkoitettu ainoastaan alansa huipuille. SO:ssa urheilijat kilpailevat omissa tasoluokissaan suoritustason, iän ja sukupuolen mukaan. Pyrkimyksenä on tarjota laajalle joukolle tasavertaiset mahdollisuudet kokea onnistumisia. Tasoluokittelun ansiosta paljon tavallista suurempi osa urheilijoista yltää mitaleille.

Kehitysvammaliiton liikuntasihteeri Eija Kangas sai vuonna 1991 kutsun Minneapolisin kesäkisoihin, ja kokemus teki häneen lähtemättömän vaikutuksen (ks. Aamu-tv:n haastattelu 1999 alempana). Kyseessä olikin vuoden suurin urheilutapahtuma, johon osallistui kuusi tuhatta urheilijaa yli sadasta maasta.

Innostus tarttui muihinkin suomalaisiin, ja Salzburgin talvikisoihin 1993 lähti kymmenhenkinen joukkue, johon kuului tosin vain kuusi urheilijaa. Kaksi vuotta myöhemmin pidettyjen New Havenin kesäkisajoukkueessa oli 40 jäsentä, joista urheilijoiden osuus oli 28 henkeä.

Special Olympics eli tuolloin muutenkin kasvun aikaa. New Havenissa kilpaili noin tuhat urheilijaa enemmän kuin aiemmin, ja mukana oli kymmeniä uusia maita.

Special Olympics oli tässä vaiheessa varsin marginaalinen media-aihe. Ylen ohjelmissa jättitapahtumasta kerrottiin vain parissa niukassa uutispätkässä.

Suomalaisryhmän erinomainen kisamenestys New Havenissa huomioitiin kuitenkin Urheiluruudussa. Kaikkiaan joukkueen tilille kirjattiin 25 mitalia, joukossa viisi kultaa. Kotiinpaluun yhteydessä haastateltu Risto Wahlström voitti kultaa 400 metrin juoksussa.

Ennen Special Olympicsia

Ennen Salzburgin ja New Havenin Special Olympics -kisoja suomalaisia oli nähty jo kehitysvammaisten kansainvälisen urheiluliiton INASin alaisissa kilpailuissa.

Ruotsin Härnösandissa pidettiin 1989 INASin ensimmäiset yleisurheilun maailmankisat, joissa Seija Sosunov voitti naisten 1500 metrin juoksun. Jorma Tiainen, Arto Hyttinen ja Asko Leino saavuttivat kolmoisvoiton kuulassa.

Vuonna 1992 kehitysvammaiset urheilijat osallistuivat ensi kertaa paralympialaisiin omissa kilpailuissaan, jotka pidettiin Madridissa heti Barcelonan kesäparalympialaisten jälkeen.

Suomesta kisoihin lähti noin 25 urheilijaa, joukossa ainakin uimareita ja yleisurheilijoita. Arto Hyttinen toi tällä kertaa kotiin keihäspronssia. Urheiluruutu tapasi Madridiin tähtääviä uimareita syksyllä 1991.

Päinvastoin kuin Special Olympics, paralympialaiset ja INASin kilpailut oli tarkoitettu vain kehitysvammaisille huippu-urheilijoille. Nämä olivat mukana kesäparalympialaisissa vuoteen 2000 asti, jolloin luokitteluongelmat ja väärinkäytökset johtivat 12 vuotta kestäneeseen pannaan.

Suomesta osallistui joukkue vuonna 1998 pidettyihin Naganon talviparalympialaisiin, joissa kehitysvammaiset hiihtäjät pääsivät ensimmäisen kerran kisaamaan virallisissa kilpasarjoissa.

Muhkea mitalisaalis Pohjois-Carolinasta

Special Olympicsista muodostui suomalaisen kehitysvammaisurheilun kansainvälinen päätapahtuma. Toronton talvikisoissa 1997 kilpaili 14 suomalaista. Kahden vuoden kuluttua pidettyihin kesäkisoihin Pohjois-Carolinassa suuntasi 35 urheilijan joukkue.

Aamu-tv haastatteli mukaan valittuja lentopalloilijoita Niklas Maltusta ja Kai Virtasta, jotka olivat tosimielellä tavoittelemassa kultaa.

Liikuntasihteeri Eija Kangas-Virtanen muistelee ohjelmassa ensimmäistä Special Olympics-kokemustaan Minneapolisissa vuonna 1991. Kisoissa tuntui, että jokaista, joka sai tehtyä oman suorituksensa, saattoi jo pitää voittajana.

Kaikkiaan Pohjois-Carolinan Special Olympicsissa oli jälleen mukana yli 7000 urheilijaa. Kisat avasi niiden suojelija, kehonrakentajalegenda Arnold Schwartzenegger.

Ajankohtainen Kakkonen seurasi uimari Kati Pitkäahon ja yleisurheilija Harri Voutilaisen kisataivalta. Ennen matkaa jännitti muun muassa lentäminen ja valmentautumisessa motivaatio oli välillä hukassa.

Molemmat voittivat lopulta kultaa, Pitkäaho 50 metrin vapaauinnissa ja Voutilainen kuulassa. Helsinki-Vantaan lentokentällä on vastassa Pitkäahon äiti, jolle mitali tuli yllätyksenä.

Kehitysvammaisurheilun tuolloisesta asemasta kertonee hänen toteamuksensa: "Ei mikään tiedotusväline ilmoittanut, että Kati on voittanut kultaa.”

Suomalaiset osallistuivat Pohjois-Carolinassa yhteensä kuuteen lajiin. Suomen osuus jaossa olleista mitaleista oli nyt 24. Juontaja Mari Kiukas luonnehtii tapahtumaa "sikäli poikkeukselliseksi, että kaikki tunsivat onnistuneensa".


Artikkelin lähteenä on käytetty alla mainittujen nettisivustojen lisäksi Suomen Kehitysvammaisten Liikunta ja Urheilu ry:n julkaisua Special Olympics (toim. Tove Ruuskanen, 2008).

Kommentit