Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

Puolentoista vuoden aikamatka päättyi - Suomirockin sensuroimattomat nauhat loppuivat

Yli puolitoista vuotta sitten, joulukuussa 2013, lähestyin hetken mielijohteesta Ylen Elävän Arkiston pomoa Reijo Perälää. Olin 1990-luvun työparini, tuottaja Lasse Wikmanin kanssa istunut kymmenkunta vuotta yhdessä tekemiemme dokumenttien ja tv-sarjojen raakanauhojen päällä. Nauhoja oli satoja, niillä oli parisataa haastattelua ja ne täyttivät puolet kellarista Helsingin Etelä-Haagassa. Nauhat päätyivät meille monen mutkan kautta. Tuotantoyhtiö, jolle silloin työskentelimme, oli ajautunut konkurssiin. Pelastimme nauhat uhkaavalta kaatopaikalle joutumiselta, ihan konkreettisesti.

Vuosien varrella olimme Lassen kanssa yrittäneet löytää nauhoille järkevää sijoituspaikkaa ja keskustelleetkin eri tahojen kanssa. Kiinnostuksesta huolimatta asia ei koskaan edennyt mihinkään. Vuosikymmenen jahkailun jälkeen pohdimme viimein, että Ylen Elävä arkisto voisi olla luonteva koti nauhoille. Kaikki dokumentit ja tv-sarjat, joiden nauhoista arkistomme koostui, oli tehty Ylelle ja nähty sen kanavilla. 

Laitoin muutaman sanan meilin aiheesta Reijolle. Hän heti soitti minulle innostuneena ja tapasimme saman tien. Käytännössä jo seuraavana päivänä teimme sopimuksen Ylen arkistopäällikkö Katri Vänttisen suosiollisella avustuksella.

Kyseinen nauha-arkisto on laaja, pitkälle yli 300 nauhaa ja yli 200 leikkaamatonta haastattelua. Niitä oli tehty 14-osaiseksi venyneeseen suomirockin historiaa käsitelleisiin sarjoihini, dokumenttielokuvaan Helsingin Lepakosta ja pariin kesäsarjaan sekä muusikoiden vaimoista kertovaa pikkudokkariin. Vuosina 1994-1999 kuvatut haastatteluissa ääneen pääsivät ääneen harvoja yksittyäisiä poikkeuksia lukuunottamatta keskeisimmät suomalaisen rockhistorian hahmot sekä monet kulttuuriaktiivit ja erilaiset harrastajataiteilijat.

Kukaan ei ollut katsonut nauhoja lähes 15 vuoteen ennen kuin aloitin urakan viime vuoden tammikuussa. Yli 200 tunnin nauhojen katsominen ja niiden työstäminen päälle 40 Elävän arkiston artikkeliksi venähti puolentoista vuoden osa-aikaiseksi urakaksi. Työstä tuli myös voimakas ja elämyksellinen aikamatka omaan menneisyyteeni.

Kuulokkeet päässä, editointimonitoria lähieteäisyydeltä toljottaessa muuttuivat useimmat jopa 20 vuoden takaiset kuvaustilanteet eläviksi. Muistin kuvauspaikat, ja kuvauspäivän sään studion ulkopuolella. Mieleen palasi tilanteisiin liittyviä taroinoita: kuka haastateltava oli myöhässä, kenellä oli nälkä tai kenellä krapula. Kuka toi mansikoita mukanaan ja kenen kanssa jatkoin haastattelusta aamuyöhön kestäneelle baarikierrokselle. Nauhat kattoivat yli seitsemän vuoden hyvin intensiivisen jakson elämääni. Siihen takaisin sukeltaminen oli outo ja vahva kokemus. Koin itseni hyvin etuoikeutetuksi päästessäni mellastamaan omaan menneisyyteeni.

Suurin osa vanhojen nauhojen esiin nostamista muistoista oli riemukkaita. Tilanteisiin liittyi hyviä muistoja, tahalllista ja tahatonta komiikkaa. Muistin elävästi kuinka Mike Monroe paleli liian vähissä vaatteissa kovassa pakkasessa yrittäessään löytää studiotamme. Hän hyppeli hangessa aivan väärässä paikassa, vastapäätä sijainneen MTV3:n pääoven edessä, pyrkien sisään jo illalla suljettuun rakennukseen. Puhumattakaan vakoilusatelliiteista huolestuneesta keihäänheiton olympiavoittaja Pauli Nevalan kohtaamisesta. Tai siitä kuinka suurella innolla ilmaista, mutta taskulämmintä keskiolutta 1960-luvulla suomalaistyttöjä hurmanneen brittiläisen The Renegadesin jäsenet särpivät heidän laulusolistinsa Kim Brownin tullessa  haastatteluun 30 vuotta suosionpäivien jälkeen.

Yllätyin myös siitä, miten moni haastattelu tuntui tämän päivän näkökulmasta tärkeämmältä kuin aikoinaan. Usein mielenkiintoisimmat osat nyt katsottuna olivat sellaisia, jotka eivät aikoinaan mahtuneet valmiisiin ohjelmiin. Ehkä tässä olikin yksi koko urakan suurimpia opetuksia. Toimittajan pitäisi aina muistaa se, että työtä tehdessä on mahdotonta arvioida mikä on vuosien päästä merkittävää. Siksi kaikkea materiaalia pitäisi säästää mahdollisimman paljon.

Monia haastatteluja oli myös haikea katsoa. Mukana oli paljon jo edesmenneitä tekijöitä: Juice Leskinen, Kirka ja Eki-setä sekä Otto Donner. En ollut pystynyt katsomaan pian haastattelun kuvauksen jälkeen vakavaan sairauteen kuolleen hyvän ystäväni Rami Kuusisen haastattelua kuin kerran sen tekemisen jälkeen. Helsingin Lepakon purkutöistä usealla kameralla kuvatut nauhat, joissa puskutraktorit rusikoivat aikansa tärkeintä vaihtoehtokulttuurikeskusta, ovat edelleen riipivää katsottavaa.

Vanhojen nauhojen tarjoaminen leikkaamattomina netissä osoitti nopeasti tarpeellisuutensa. Haastatteluja katsottiin innokkaasti ja palautetta suorastaan vyöryi. Usein hämmästeltiin, kuinka erilainen kuva julkisuudesta läpikotaisin tutusta ihmisestä voi välittyä pitkän, kiireettömän ja leikaamattoman haastattelun kautta.  Monien artikkelien ja haastattelujen ympärille kasvoi sosiaalisessa mediassa useita kiinnostavia keskusteluja.

Itse haastateltaville vuosien takaisten pitkien ja perusteellisten istuntojen läpikatsominen osoittautui monelle tärkeäksi. Muutamat ovat kertoneet katsoneensa läpi suurimman osan julkaistuista haastatteluista.

Kun kerroin eräälle ystävälleni viimeisen artikkelin julkaisusta, hän vastasi aikovansa katsoa sateisen kesän ratoksi jokaikisen haasattelun kokonaan läpi.

Siinä on aikamoinen urakka.

Kahdeksan tunnin päivinä koko satsin läpitoljottaminen kestäisi neljä viikkoa.