Hyppää pääsisältöön

Salaperäinen ja uhanalainen liito-orava

Monet ovat kuulleet siitä, mutta vain harvat nähneet. Tavallisesti illan hämärtyessä liikkeelle lähtevä liito-orava on Suomen metsien pieni suuri tuntematon. Euroopan mittakaavassakin ainutlaatuinen eläin on harvinaisuutensa ja sympaattisuutensa vuoksi saanut aseman yhtenä luonnonsuojelun kulmakivistä. Samaan aikaan viaton otus on kuitenkin myös valtava kivi rakennus- ja metsäteollisuuden kengässä.

Vanhoissa sekametsissä liikkuvan silmiin saattaa osua lehtipuiden juurilla lojuvia riisinjyvän näköisiä kellertäviä papanoita. Ne ovat yleensä selvin merkki liito-oravan esiintymisestä alueella. Papanat jäävät kuitenkin helposti ainoaksi todisteeksi eläimestä, sillä tavallisesta oravasta poiketen se harvemmin näyttäytyy valoisan aikaan. Liito-orava on yöeläin, mistä johtuen sen suora havainnointi on haastavaa.

Liito-orava (Pteromys volans)

Liito-orava on jyrsijöiden lahkoon kuuluva tavallista oravaa pienempi nisäkäs, joka liikkuu pääsääntöisesti öisin.

Sen ruumis on 13–17 ja häntä 9–14 senttimetriä pitkä. Eläin painaa noin 150 grammaa. Naaras on koirasta suurempi.

Turkki on harmaa, vatsapuolelta vaaleampi kuin selästä. Rustomainen poimu mahdollistaa liitelyn.

Ravinnokseen liito-orava syö lähinnä lehtipuiden lehtiä, siemeniä ja versoja.

Lisääntymisaika eläimellä on keväällä ja alkukesästä. Poikasia on yleensä 2–3. Elinikä on tavallisesti 2–4 vuotta.

Liito-orava viihtyy kuusivaltaisissa sekametsissä, joissa riittää lehtipuita ravinnonlähteeksi ja pesäpaikoiksi. Nimensä mukaisesti eläin käyttää ylä- ja alaraajojensa välissä olevaa poimua varjona ja liitää sen avulla sujuvasti puusta toiseen ruoan perässä. Siipioravaksikin kutsuttu taituri pystyy näin ”lentämään” jopa sata metriä, normaalisti kuitenkin selvästi tätä lyhyempiä matkoja. Se viettää käytännössä koko elämänsä puissa ja laskeutuu vain harvoin maanpinnalle.

Asumuksenaan liito-orava suosii vanhoja tikankoloja, joita voi samanaikaisesti olla käytössä useita. Mukautumiskykyiselle eläimelle kelpaa kuitenkin tarvittaessa myös tavallisen oravan rakentama risupesä tai linnunpönttö.

Pelkkä pesäpuu ei liito-oravalle riitä vaan se tarvitsee runsaasti elintilaa. Naaraan reviiri kattaa yleensä noin kymmenen hehtaaria. Koiras puolestaan saattaa liikkua jopa viisinkertaisella alueella. Vaikka liito-orava on perinteinen erämaan asukki, se ei vierasta myöskään urbaanimpaa ympäristöä. Havaintoja on tehty muun muassa suurten kaupunkien laitamilla ja pienemmissä virkistysmetsissä. Näissä tapauksissa eläin tarvitsee kuitenkin kulkureittejä laajemmallekin alueelle.

Maailmanlaajuisesti liito-orava on hyvin elinvoimainen. Perinteisen taigalajin ydinaluetta on Venäjän erämaa, mistä juontaa juurensa sen englanninkielinen nimi (Siberian Flying Squirrel). Aasiassa liito-oravaa tavataan lisäksi osissa Kiinaa ja Japania, mutta Euroopassa se on harvinaisuus. Eteläisen Suomen ohella lajia esiintyy ainoastaan paikoin Virossa ja Latviassa. Euroopan unionin luontodirektiivin nojalla liito-orava onkin tiukasti suojeltu ja Suomella on tässä tehtävässä erityisasema.

Vuonna 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan Suomessa on arviolta 143 000 liito-oravanaarasta. Tulosta on kuitenkin jälkikäteen pidetty epäluotettavana ja todellisen kannan uskotaan jo tuolloin olleen selvästi pienempi. Vuoteen 2015 mennessä yksilömäärän arvellaan paikoin pudonneen jopa puoleen kymmenen vuoden takaisesta. Näin ollen suojelutarve ei niinkään perustu liito-oravien määrän vähyyteen vaan kannan voimakkaaseen taantumiseen.

Suomessa liito-oravan suurin uhka on metsätalous, ennen kaikkea eläimelle elinkelpoisten metsien hakkuut. Talousmetsiin ei niiden elinkaaren aikana ehdi syntyä liito-oravan pesimiseen tarvitsemia kolopuita. Vanhoja sekametsiä avoimemmat talousmetsät eivät myöskään ole tarpeeksi peitteisiä tarjotakseen suojaa saalistajilta, kuten pöllöiltä ja haukoilta.

Uhanalainen luontokappale vai pelkkä riesa?

Vaikka eläin ulkoisesti vaikuttaa pieneltä ja mitättömältä, siltä löytyy arvaamattomia voimia. Harva otus nimittäin kykenee pelkällä olemassaolollaan estämään hakkuita ja siirtämään kokonaisia moottoriteitä. Takanaan sillä on Euroopan unioni.

Luontodirektiivi kieltää tiukasti suojeltujen eläinten lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämisen ja heikentämisen, mistä syystä ympäristöministeriö on havaintojen perusteella rauhoittanut joitain liito-oravan elinalueita. Yleensä nämä tapaukset sijoittuvat juuri hakkuumaille. Ristiriitana on, että rajatut alueet ovat tutkimusten mukaan usein liian pieniä, jopa alle hehtaarin kokoisia, eikä eläin tule toimeen sille varatulla metsäkaistaleella. Poikkeavia näkemyksiä on myös esitetty ja liito-oravan tilanteesta onkin väännetty kättä vuosikaudet.

Metsätalouden lisäksi liito-oravalla on ollut käpälänsä pelissä monissa rakennushankkeissa. Erityisesti Turku-Helsinki-moottoritie nousi 2000-luvulla otsikoihin sen viivästyttyä lukuisten kanteluiden vuoksi. Hanke sai lopulta poikkeusluvan, mutta vasta, kun ympäristöasioiden suhteen oli tehty myönnytyksiä. Tien varrelle tuli jättää kapeampia kohtia liito-oravien ylilentoa varten ja pitipä yksi pesäpuukin siirtää sellaisenaan toiseen paikkaan.

Vuonna 2014 liito-orava laittoi rakennushankkeita jäihin myös Espoossa ja Kuopiossa. Monet ovatkin sitä mieltä, että eläintä koskevat suojelumääräykset ovat ylimitoitettuja, etenkin kun varmaa ja puolueetonta selvitystä sen vaarantumisesta ei ole. Keväällä 2015 ympäristöministeriö ryhtyi uudistamaan liito-oravaa koskevia ohjeistuksia tavoitteenaan sovittaa paremmin yhteen suojelu ja metsätalouden tarpeet.

Liito-orava itse jättää byrokratian omaan arvoonsa ja jatkaa liitelyään Suomen metsissä varmasti niin kauan kuin sillä riittää koloja pesittäväksi ja ravintoa syötäväksi. Ja otus tekee sen jatkossakin pääosin katseilta piilossa.

Oheisesta dokumentista on tekijänoikeussyistä leikattu muutamia musiikki- ja kuvaosuuksia pois.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto