Leo Kosola
Yle
Minkälaisen ympäristön Itämeri tarjoaa taiteen luomiselle? Entä miltä tuntuu vaihtaa helsinkiläinen kulttuurielämä ulkosaariston hiljaisuuteen? Kuvataiteilija Satu Kiljunen ja muusikko Ilari Larjosto kertovat.
Taideteollisen korkeakoulun opettaja Satu Kiljunen päätyi saaristoon opetusprojektien kautta. Projektit veivät helsinkiläisen kuvataitelijan ensin kauas etelään Bengtskärin majakalle ja sen jälkeen Ahvenanmaalle, Stångskärin saarelle. Kumpikin teki häneen vaikutuksen.
Mutta kun Kiljunen astui ensimmäistä kertaa pienen Kyrkogårdsön saaren laiturille, hänen elämänsä muuttui.
– Mulle tuli hirveän voimakas olo, että mä kuolen tänne, naurahtaa Kiljunen puhelimessa nyt yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
– Ja se oli positiivista. Semmonen olo, että mä oon tullut kotiin.
Oma tontti Kökarista
Ensireaktio ei kadonnut: Kiljunen muutti Kyrkogårdsöhön vuonna 1992 ollessaan 37-vuotias. Hän ei ole koskaan epäillyt päätöstään, vaikka välillä on ollut hankalaa. Pahinta kaupunkilaiselle olivat pienen Kyrkogårdsön yksinäiset talvet.
Loppuelämä Kyrkogårdsön saarella tarkoittikin lopulta vain kolmea vuotta. Kiljuselle tarjoutui tilaisuus ostaa tontti isolta Kökarin saarelta, joka sijaitsee kymmenisen kilometriä Kyrkogårdsöstä etelään.
– Tavallaan [asumalla ensin pienellä saarella] lunastin saaristolaisuuteni ja sain kunnioituksen täältä isommalta Kökarin saarelta. Ja kun tänne tuli myyntiin tällainen isompi tila, joka on meren rannalla, sain ostettua sen.
Ahvenanmaa rajoittaa osto-oikeutta, joten tontin saaminen Kökarista ei Kiljusen mukaan ole helppoa. Suomenkielisenä hänen on täytynyt opetella ruotsin kieli, sillä Kökar on lähes täysin ruotsinkielinen. Tilastokeskuksen mukaan ruotsinkielisen väestön osuus Kökarilla on 88,4 prosenttia (2013). Asukkaita on 250.
Kiljunen vertaa asuinpaikkaansa Kökarissa Kyrkogårdsöhön, sillä hän asuu "kaikkein kauimpana kaikista".
Mantereella Kiljunen käy kerran parissa kuukaudessa hoitamassa Kuvataideakatemian asiantuntijatehtäväänsä. Yleisesti Kökar ei ole hänen mielestään paikka, jossa voi asua, jos työt ovat muualla – kausitöitä lukuun ottamatta. Työ täytyy joko luoda tai tuoda saarelle.
Merimatka Saksaan tallentui vinyylille
Ulkosaaristoakin ulompana voi inspiroitua Itämerestä ja luoda uutta.
Finnlinesin autolautat Helsingistä Saksan Travemündeen kulkevat joitakin satoja kilometrejä Kökarista kaakkoon, kunnes ne kääntävät nokkansa suoraan etelään. Syksyllä 2008 kolme suomalaista muusikkoa matkusti Finnlinesilla Saksaan keikkamatkalle. Koska kaikki soittokamat olivat kyydissä, he keksivät, että Itämeren lähes päästä päähän yli vuorokauden matkaavalla paatilla voisi tehdä musiikkia.
Syntyi Hälinen, Larjosto & Liinamaa, joka soittaa elektronista futumusiikkia.
Nauhoitukset tehtiin hytissä.
– Se oli itse asiassa hyvinkin helppoa. Meillä oli läppäri, johon me äänitettiin, ja sit me rontattiin autosta hyttiin syntetisaattoreita ja muuta tommosta rojua. Pantiin ikkunalaudalle musakamat pystyyn, kertoo trion jäsen Ilari Larjosto.
M/s Finnamaidin ja Finnladyn äänityksistä rakentui neljän kappaleen Itämeri EP, joka julkaistiin keväällä 2009. Kaikki biisit syntyivät "siinä hetkessä" laivalla (tosin päätösraita Yön syövereihin on nauhoitettu jälkeenpäin muualla).
Levyn esikuvana toimi suomalainen futumusiikki, kuten Organ. Larjoston mukaan futun rinnalla suuri vaikutus oli ympäristöllä, ja se kuuluu kappaleissa.
Satelliitit-biisissä bongataan öiseltä taivaalta avaruudessa kiertäviä vekottimia, mikä sopii aktiviteetiksi vähäisessä valosaasteessa lipuvan laivan kannelle. Itämeri-biisissä lyriikat on omistettu merelle, mutta myös musiikissa voi kuulla esimerkiksi syntesoitua aaltojen kuohua ja myrskyn nousevan loppupuoliskon painostavassa instrumentaaliosuudessa.
Larjoston suhde Itämereen on läheinen. Nykyisin hän tekee musiikkia jatkuvasti Itämerellä, sillä hän on mukana Suomenlinnan Rantakasarmiin rakennetussa studiossa.
– [Merestä] pystyy poimimaan tiettyjä harmonioita ja visuaalisia ulottuvuuksia.
Voisiko helsinkiläinen Larjosto tehdä samanlaisen maisemanvaihdoksen kuin Satu Kiljunen?
– Joo ihan helposti. Varsinkin, jos jättäytyisin aktiivisesta keikkailuelämästä pois, niin ihan hyvin voisin asua jossain saaristomökissä ja tehdä siellä musaa, pohtii Larjosto, joka esiintyy tällä hetkellä muun muassa K-X-P:ssä ja Tähtiportissa.
Kiljusen töissä näkyy kiinnostus saariston historiaan
Mitä kuvataiteilija Kiljunen sitten löysi ulkosaaristosta? Mikä sai hänet jäämään sinne pysyvästi?
Ensin iski alueen ainutlaatuinen luonto. Voimakkaat luontokokemukset ovat aina olleet Kiljuselle tärkeitä ja hän on reissannut esimerkiksi Himalajalla.
– Tää peruskalliosaaristo, joka on Suomen ja Ahvenanmaan välillä, on äärettömän ainutlaatuinen. Se on maailman vanhimman vuoriston juurta. Kun menee noille ihan ulkoluodoille, voi kokea lähes Himalajaa vastaavan kokemuksen. Siellä on erilaisia mielenkiintoisia kalliomuodostelmia, joita jääkausi on hionut.
Kiljunen kiinnostui alueen historiasta. Kökarin saaristossa on joitakin saaria, joiden karut huiput nousevat kymmeniin metreihin. Ne ovat arkeologiaa ja historiaa opiskelleen kuvataiteilijan mukaan olleet näkyvissä jo yli 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Kiljunen piirsi nämä huiput ja muovasi piirustusten pohjalta muodot kolmiulotteiseksi merenpohjan savesta.
Toinen Kiljusen historiallinen Kökar-sarja sijoittuu keskiajalle. Amazonsaari-sarjassa hän on kuvannut Kökarin ympärillä sijaitsevia keskeisimpiä syys-ja kevätkalastukseen liittyviä saaria. Varhaisin kuvaus näistä saarista löytyy Itämeren historiasta kertovasta Mare Balticum -kirjasta. Kuvaus on 1100-luvulta.
– Humuskerros on täällä edelleen niin ohut. Kaivaa kolmekymmentä senttiä ja on keskiajalla, kun Manner-Suomessa humuskerros on toista metriä. Täällä voi kokea sen maisemallisen muodon, joka on historiallisen merenkulun kautta kauhean oleellinen.
– Tää on ainutlaatuinen luonnon muotoon ja merimassaan liittyvä alue. Mielettömän kauniita pieniä laguuneja ja Kökarin Itä-Saaristo on huikea visuaalinen kokemus.
Ulkosaaristo koukutti taiteilijan myös henkisesti. Saarella, merireitin varrella, ajatukset voivat suunnata minne tahansa. Ilman mannerta, ilman kaupunkeja, ilman kyliä, Kiljunen sanoo.
– Tunnen olevani vapaa täällä. Se on aivan keskeinen asia, hän vastaa kysymykseen, millaista on asua Kökarissa.
– Mutta toki tää on aika vaativa paikka. Pitää antautua tälle, ja sitä ei voi tehdä, jos on maailma näkemättä tai jos ei oo sellainen elämänvaihe, että ymmärtää, että on tärkeetä voida elää tällä tavalla. Jotkuthan voi kokea tän äärettömän ahdistavaksi. Eristäytymisenä.
Aiheeseen liittyvää
Kökarilaisen kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin Jää voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Kirja teki John Nurmisen säätiön asiamieheen Annamari Arrakoski-Engardtiin suuren vaikutuksen.
Muokkaus 19.34: lisätty aihesanoja ja selkeytetty yhtä sitaattia.
Artikkeli on hädin tuskin pintaraapaisu siitä suuresta määrästä taidetta, missä näkyvät itämerelliset vaikutteet. Onko sinulla mielessäsi joku Itämeri-teos tai Itämerestä inspiroitunut taiteilija? Kerro siitä kommenttikentässä.
