Eve Mantu
Yle
Nuorena minulla oli haaveena tulla taikuriksi. Unelma ei realisoitunut sellaisenaan, mutta elokuvantekijänä olen hiukan taikuri kuitenkin. Taikuruudessa minua kiinnostaa rehellinen huijaus, se, että sopimus katsojan kanssa on niin selkeä. Katsoja tietää tempun huijaukseksi, mutta haluaa tulla huijatuksi.
Elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Saara Cantell aloitti elokuvaleikit koulukaverinsa Kirsikan kanssa suvun kesähuvilalla. Trikkivalokuvat ja kaitafilmikokeilut olivat yksi keino purkaa 13-vuotiaiden loputonta luovuuden ja uteliaisuuden tulvaa. Savonlinnan lähellä sijaitseva äidinpuoleisen suvun kesäpaikka jugentyylisine huviloineen on kolmen sukupolven ja ystäväperheiden kokoontumispaikka, jossa on lääniä tutkia ja seikkailla:
—Lummesaaren kesähuvilalla vietin lapsuuteni kesät. Opettaja-äidilläni oli pitkät lomat, joten vietimme siellä viikkokausia kesäisin. Lummesaari on sielunmaisemaani. Alue on isoine järvineen kauneinta seutua maailmassa. Vaikka olen helsinkiläinen, meri ei merkitse minulle yhtä paljon kuin järvet.
Vanhat talot kiehtovat Cantellia, koska eri aikakaudet ovat niissä läsnä limittäin. Aikaisempien, jo kuolleiden asukkaiden historia elää tarinoissa ja esineissä. Tätä teemaa Saara Cantell käsitteli elokuvassaan Tähtitaivas talon yllä. Elokuva kertoo kolmen naisen elämästä yhdessä ja samassa talossa. Kukin naisista on lenkki sukupolvien ketjussa, kaikki ovat hikoilleet saman saunan lauteilla, eri vuosikymmeninä. Tässä kiteytyy ihmisen väliaikaisuus. Sukupolvet vaihtuvat, mutta talot pysyvät.
Yksi keino venyttää ihmisen olemassaoloa on tarina. Sukutarinat ovat aineeton perintö, jota siirrämme lapsillemme, pohtii Saara Cantell.
—Ihminen on tarinoita kertova eläin. Suvun tarinoiden siirtäminen uusille sukupolville on yksi perheen keskeisistä tehtävistä. Minä koen äitinä siirtyneeni tarinoiden kuulijasta niiden kertojaksi, siirtäjäksi.
Katso kuusi kuvaa ja kuuntele tarinat niiden takaa!
Saara Cantell
