Hyppää pääsisältöön

Sydämeni laulu puki kuviksi amerikansuomalaisten hymyn ja työn

Arvo Tammisen vuonna 1947 Yhdysvalloissa kuvaamasta arvokkaasta filmimateriaalista koostettiin Suomessa komea dokumenttielokuva. Vaikka suomalaissiirtolaisten elämä kaukana ”lännen satumaassa” oli kovin erilaista kuin kotona sodanjälkeisessä Suomessa, työteliäitä oltiin sielläkin.

Tarinan keskiössä on pikkutyttö nimeltään Kaarina, joka matkustaa uudelle mantereelle isäänsä tapaamaan. Elokuvan korkeasti kunnianhimoinen tavoite käy ilmi alkuteksteistä: ”Tämä on kertomus siitä kansamme kuudesosasta, joka vuosisadan kuluessa on vaeltanut Suureen Länteen parempia elinmahdollisuuksia etsimään. Työllä he ovat menestyneet ja siellä ansainneet. Useat heistä nukkuvat jo nurmen alla. Perinnöksi he ovat jättäneet rakkaan muiston vanhasta kotimaasta, sydämensä laulun.”

Matka alkaa New Yorkista. Hanuristi Onni Laihanen hymyilee Broadwayn ihmisvilinälle, kameran tavoittamat amerikansuomalaiset hymyilevät kuvaajalle. Kaarina vierailee perheineen lukuisissa suomalaisittain kiinnostavissa kohteissa itärannikolla. Esimerkiksi Bristolissa esitellään ”Amerikan ääni” Eero Boman, Fitchburgissa tavataan sosiaalidemokraattien kesäjuhlassa Oskari Tokoi. Vuonna 1947 Yhdysvalloissa ilmestyi kaikkiaan 18 suomalaista lehteä, ”mutta kuka tietää, kuinka pitkä elonaika niille vielä on sallittu.”

Ristikuva tytöstä (Kaarina Tamminen) ja USA:n kartasta (1947).
Kaarinan matkareitti Ristikuva tytöstä (Kaarina Tamminen) ja USA:n kartasta (1947). Kuva: Filmiseppo / Yle. amerikansuomalaiset
Itärannikolta matka jatkuu ”intiaanitietä” länteen. Ohion Fairportissa pormestari Ritari ojentaa Kaarinalle kaupungin avaimen. Michiganin Detroitissa vieraillaan Helinin uistintehtaassa ja ihmetellään suomalaisomistajan miljoonapalatsia ja yksityislentokonetta. Kamera käy myös Kalevassa sekä esittelee virvoitusjuomatehtailija Mäkisen ”pullotalon”, jonka rakentamiseen on käytetty 60 000 pulloa.

Minnesotan Saukkojärvellä käydään Tapiolassa ja Askeleessa, Duluthissa yövytään Mr Kydön hotellissa. Virginiassa on yli 3 000 suomalaista ja kaupungin suurimmat liikkeet ovat suomalaisomistuksessa. Näemme kuvanveistäjä Mauno Oittisen ateljeessaan.

Etelä-Dakotan lakeuksilla vieraillaan suomalaisfarmeilla, luoteisvaltioiden nähtävyyksistä esitelään mm. Yellowstone. Tyynenmeren rannikolla Seattlessa osallistutaan Help Finland –järjestön kokoukseen ja seurataan karpaloiden koneellista sadonkorjuuta. Noin 4 000 asukkaan Astoria on yksi länsirannikon suomalaiskeskuksista. Valtaosa asukkaista saa elantonsa kalastuksesta, etenkin ”tuunakalan” pyynnistä. Heidän joukostaan nostetaan esiin Kaarlo Koskelo, painin kultamitalisti vuoden 1912 Tukholman olympialaisista.

Oregonista matka jatkuu Kaliforniaan ja Berkeleyn suomalaissiirtokuntaan. Mr Tuovisen linnamaisessa huvilassa päästää saunaan ja uima-allasjuhliin. Hollywoodissa tutustutaan Muna ja minä –elokuvan (The Egg and I, 1947) lavasteisiin ja tavataan ihka-aito suomensukuinen filmitähti, Tuulikki Paananen, joka päätyy antamaan Kaarinalle tanssitunnin.

Teksasin kautta ajetaan vielä Floridaan. Siellä ihmetellään vedenalaista teatteria, tutustutaan taidemaalari Juho Rissaseen, uidaan Miamin aalloissa sekä seurataan suomalaisten rantaelämää. Juoksijaveljekset William ja Tatu Kolehmainen harppovat leikiten juoksukilpailun voittoon, tohtori Suominen on kolmas.

Elokuvan lopun selostus palaa paatokselliseksi. ”He tulivat tähän maahan mieli intoa täynnä, elämä on ollut alituista raatamista, vain työtä, mutta kunnialla ovat he kantaneet Suomen mainetta turuilla. Sukupolvet vaihtuvat, ja vanha polvi kallistuu hautaan. Suomen kielikin on katoamassa, mutta koskaan ei ole lakannut näiden vanhusten mielestä soimasta se sydämen laulu, jota myös koti-ikäväksi kutsutaan.” Päätteeksi nähdään ja kuullaan, miten viulisti Kerttu Wanne soittaa Sibeliuksen Sydämeni laulun.

"Ei millään tavoin ikävystyttävä filmireportaashi"

Päähenkilö Kaarina oli todellisuudessa Tammisen oma tytär. Elokuvan Suomen-osuudet kuvasi Veli Tamminen. Selostuksen kirjoitti Yrjö Rauanheimo ja elokuvan leikkasi Orvo Saarikivi. Säveltäjä Heikki Aaltoila sovitti elokuvaan runsaan, suomalaisista klassikkosävelmistä koostuvan musiikkikattauksen.

Elokuva sai ensi-iltansa kesällä 1948, Helsingissä samanaikaisesti peräti kolmessa elokuvateatterissa. Aikalaisarvioissa elokuva sai myönteisen vastaanoton. ”Arvostelijan mieluinen velvollisuus on ilmoittaa, ettei tämä koko illan filmireportaashi vaikuta millään tavoin ikävystyttävältä”, kirjoitti Eugen Terttula Suomen Sosiaalidemokraatissa.

Myös Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kiitti elokuvaa. "Filmi on koottu hauskasti juoksevaksi kokonaisuudeksi, jonka liitoksia Heikki Aaltoilan erinomaisen osuva ja kuvien kertomaa jopa silloin tällöin syventäväkin musiikki oivasti tukee ja lennoittaa. Jo hänen kekseliäät musiikkivalintansa virkistävät välistä katsojan ilman muuta matkatunnelmiin pienen Kaarina-tytön rinnalle. Selostus on asiallista ja sanonnaltaan kyllin lyhyttä.”

Vaasa-lehden nimimerkki ”Y” esitti mielenkiintoisen huomion: "Mitä varsinaiseen valokuvaukseen tulee, niin siinä suhteessa on aivan liiaksi jättäydytty ns. poseerauskuvien varaan. Niinpä teennäisyys on paikoin suorastaan häiritsevä. Mutta tätä puolta ei ehkä aina ole voitu välttää, sillä eiväthän suomalaiset ole Amerikkaan menneet ryhtyäkseen siellä filmitähdiksi, joskin sellaisiakin tapaamme."

Kriitikoiden kiitoksista huolimatta elokuvan yleisömenestys oli vuoden keskitasoa tuntuvasti heikompi. Filmiseppo hyödynsi arvokasta materiaalia edelleen, ja koosti siitä 24 vajaan kymmenen minuutin veronalennuslyhytelokuvaa. Niistä moni on katsottavissa Elävässä arkistossa.

Artikkelissa on käytetty lähteenä Suomen kansallisfilmografian osaa 4 (1948-1952).

  • Sydämeni laulu (1948)

  • Oy Filmiseppo

    Oy Filmiseppo oli veljesten Arvo ja Veli Tammisen vuonna 1945 perustama elokuvavalmistamo. Arvo Tamminen jätti yhtiön vuonna 1950. Filmiseppo valmisti 1970-luvun puoliväliin mennessä kaikkiaan 824 lyhytelokuvaa, noin 400 mainoselokuvaa sekä kaksi pitkää dokumenttilelokuvaa, Sydämeni laulun (1948) sekä Oslon talviolympialaiset (1952).

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto