Hyppää pääsisältöön

True Detectiven kakkoskausi kadotti fanit, mutta nouseeko sen maine vielä?

true detectiven päähenkilöt
true detectiven päähenkilöt Kuva: HBO true detective 2

Harvaa tv-sarjaa on odotettu niin hartaasti kuin Nic Pizzolatton luoman True Detectiven kakkoskautta (Season 2). Harvoin on hype kuihtunut niin nopeasti. Ensimmäisestä jaksosta lähtien kakkoskausi aiheutti suuren pettymyksen. Nyt viimeisen jakson tultua netti kuhisee epäonnistumista analysoivia artikkeleita.

Itsekin ihmettelin fokuksen puutetta. Mistä tämä rikossarja oikein haluaa kertoa? Milloin sarja saa juonilinjat ojennukseen ja milloin ”se” oikeasti alkaa. Yritin pitää uskoa korkealla, vaikka sekavuus jatkui ja jatkui episodi episodilta.

Kliseisyys kävi selväksi ja oikeastaan se jännitti, että miten näistä aineksista saadaan nuijittua jotain uutta. True Detective kumpuaa kovaksikeitetystä L.A. noir –perinteestä, jota riittää Chandlerista James Ellroyhin. Mielenmaisemaan kuluvat korruptoituneet kytät, gangsterit, raa´at murhat, prostituutioskandaalit, viinalla löträys ja pessimismistinen ihmiskuva. Korruptoitunut ja alkoholisoitunut etsivä Velcoro (Colin Farrell) kiemurtelee poliisien kliseisissä perheongelmissa, johon liittyi huoltajuuskiista ja huoli koulukiusatusta lapsesta. Suoraselkäisyytensä hän on kadottanut petyttyään poliisin johtoon.

Etsivä Woodrughin (Taylor Kitch) kaappihomous ja vaikea äitisuhde on harvinaisempaa juonimateriaalia machogenressä. Etsivä Bezzeridesin (Rachel McAdams) machonaisen henkilökuvasta ei sen sijaan kasvanut mitään kiinnostavaa.

(VAROKAA JUONIPALJASTUSTA!)
Jonkinlainen keskushenkilö on Farellin Velcoro-hahmon lisäksi valtakuntansa murenemista vastaan taisteleva gangsteripomo Frank Semyon. Vince Vaughnin vähäeleinen roolisuoritus ei ollut ollenkaan huono, vaikka sitä on verrattu unissakävelyyn. Sarjan päätöksessä hän unissakävelee kuolemaan komeasti.

True Detectiven kakkoskauden juonikuviossa on muistumia Polanskin Chinatownista (kiinteistöbisnes ja vesipolitiikka) ja Ellroyn (poliisin korruptio) maailmasta. Kakkosepisodissa Velcoron ampuminen haulikolla tipautti minut penkiltä. Pudotetaanko suurin tähti Colin Farrell pelistä pois heti alkumetreillä? Tämän kaltaisen yllätyksen tarjosi ainoastaan William Friedkinin To Live And Die in L.A. (1985). No – tämä osoittautui harhautukseksi. Farrell zoomaili maailmaa loukkaantuneena, pelästyneenä ja pettyneenä tuuheitten kulmakarvojensa alta sarjan loppuun asti.

Kliseisyys ei kuitenkaan ollut este sarjan parhaista hetkistä nauttimiselle. Hetkittäin sarja nousi huipputasolle (kuten episodi 7 ja viimeisen jakson loppuhuipennus), mutta… käsikirjoittajat ja ohjaajat ovat olleet kuin kohmeessa ja sekavuus jatkui loppumetreille. Viimeisen jakson parisuhdedialogi oli uskomattoman löysää ja tilanteet jopa vaivaannuttavia.

True Detective, Filmiryhmä
True Detective, Filmiryhmä Kuva: True Detective SM, under license from Home Box Office, Inc. true detective

Kakkoskauden haasteet olivat tekijöidenkin mukaan musertavat. Ykköskauden erinomaisuus kohosi nimittäin nopeasti legendan tasolle. Sen casting (Woody Harrelson ja Matthew McConaughey) oli napakymppi. Entisaikoina Hollywoodiin noustiin tv-sarjojen kautta ja niihin palaaminen koettiin tähteyden hiipumisena. Toisin on nykyään. Useat elokuvien niminäyttelijät tekevät isoja rooleja tv-sarjoissa, kuten vaikka Steve Buscemi Boardwalk Empiressa. Matthew McConaugheyn arvostus on vain kasvanut True Detectiven myötä. Valitettavasti Farrellilla tai Vaughnilla ei ole tässä yhtä hyvää käsistä siivittäjänä.

Farrellin loukkaantuneen koiran katse on ajoittain liikaa hermoille.

Ykköskausi toisti sarjamurhaajagenren kliseitä, mutta todellinen tuoreuden lähde oli kahden etsivän suhteen kuvauksessa, jossa oli sekä komediaa että tragediaa. Pessimismissä vellovassa True Detectivestä komedia puuttuu, mutta tahatonta komiikkaa löytyy. Farrellin loukkaantuneen koiran katse on ajoittain liikaa.

Hollywood on nykyisellään kutistunut kaavanmukaisiksi supersankarielokuviksi ja tv-sarjoista on HBO:n nousun myötä tullut kiinnostavampi ja kokeilevampi kenttä. Sarjat eivät ole samasta symmetrisestä puusta veistettyjä, vaan niissä on kummallista persoonallista särmää. True Detective 2:n rytmi on melkein yhtä vaappuva kuin Dustin Hoffmanin tähdittämässä Luckissa. Tunnelma sen sijaan on vahva.

Tulevina vuosina True Detectiven huonous tai erinomaisuus mitataan yhä uudelleen. Sekavuus ei sinänsä ole kuolemansynti- jos vaan jokin muu toimii. Esimerkiksi tunnelma. Kuten Raymond Chandlerin kirjoissa.

Artikkeliin lisätty linkkejä 4.3.2016.

Kommentit