Hyppää pääsisältöön

Kenraali Ehrnrooth ja Natsi-Saksan ihmepilleri

ohjaaja Marko Niemi
ohjaaja Marko Niemi Kuva: Yle niemi

Huume-Suomen historia -sarjan sotajakso olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten. Harventuneesta, yli 90-vuotiaiden veteraanien joukosta, juuri kukaan ei halunnut puhua meille sota-ajan lääkkeistä niiden oikeilla nimillä.

Huumaavia lääkkeitä on käytetty sodissa aina. Toisen maailmansodan aikaan erityisesti opiaatit olivat suosittuja rintamalla: morfiini hiljensi joukkosidontapaikat tuskanhuudoista, heroiini tehosi yskään. Kokaiinia puolestaan käytettiin paikallisena puudutusaineena silmä-, korva- ja kurkkuleikkauksissa. Haastattelemani etulinjan lääkäri antoi jatkosodassa morfiinia myös pelkotiloista kärsiville sotilaille.

Silti huumaavista lääkkeistä ja sodasta puhuminen on vaikeaa. Haastattelemistani kokijoista eräs lotta pelkäsi tahraavansa lottien maineen, jos puhuu huumaavien lääkkeiden käytöstä. Kaukopartiomies taas muistaa oikein kenraalin vannottaneen, että siviilissä ei näistä sota-ajan asioista saa puhua.

Kesästä 1941 Suomi taisteli Saksan rinnalla. Yhteistyön osana Suomi pääsi osalliseksi natsitohtorien laboratorioissa syntyneistä ”ihmelääkkeistä”. Legendaarisin näistä oli berliiniläisen lääketehdas Temmler-Werken 1934 kehittämä metamfetamiini, kauppanimeltään Pervitin.

Kaukopartiomiesten käyttämästä Pervitinistä veteraanit puhuivat piristävänä vitamiinina tai ”höökipulverina”. Vuoden 1941 Hakkapeliitta-lehti vertasi sitä viattomasti kahviin ja tupakkaan. Kyse oli kuitenkin amfetamiinia vahvemmasta stimulantista, metamfetamiinista.

Alkuperäisistä esikuntiin jaetuista Pervitinin käyttöohjeista halusi lääkintätoimiston johtaja Paavo Koskinen poistaa kohdan, jossa kerrottiin pervitiinin aiheuttavan ”krapulaa”. Nähtävästi hän pelkäsi, että maininta olisi saattanut innostaa miehiä kokeilemaan, millaisen humalan pervitiinistä saisi.

Suomalaiset sotilaat koettivat unohtaa sodan kauhut perinteisesti viinan voimalla. Jos he olisivat tajunneet, että nuuskaten, polttaen tai piikittäen rintamalääkkeillä olisi voinut turruttaa aistit paljon viinaa tehokkaammin, olisi huumeongelma ollut sotien jälkeen paljon pahempi.

Vuonna 2011 kirjoitti Arto Lillberg Sotainvalidi-lehdessä isästään, joka joutui Oulussa sijainneeseen sotasairaalaan kesällä 1944. Siellä potilaiden vastaanotosta huolehtinut vanhempi sairaanhoitaja oli vakuutellut: ”jos joku valittaa kipuja, niin tiedoksi, että tästä käytävältä voi itse hakea sellaista lääkettä, että kipuja ei ole.”

Käytimme paljon aikaa löytääksemme Oulussa, Lasaretinsaarella sijainneen 32. sotasairaalan hoitohenkilökuntaa. Alkoi vaikuttaa siltä, että lääkärit ja ylihoitajattaret olivat jo edesmenneitä. Nuorempien hoitajattarien tyttönimet taas olivat vaihtuneet.

Yhden 32. sotasairaalassa palvelleen lotan löysimme, mutta hän ei halunnut vahvistaa hölläkätiseltä kuulostavaa lääkintäkäytäntöä. Emme toki epäile Sotainvalidien veljesliitossa työskennelleen Arto Lillbergin tarinaa, mutta koska Lillberg ehti itsekin kuolla, karsimme Oulun sotasairaalan episodin pois.

Miksi sitten rehellistä puhetta huumaavien lääkkeiden käytöstä rintamalla pidetään jotenkin epäisänmaallisena? On fakta, että niitä käytettiin ja ne olivat tarpeen. Pervitiini piristi niin väsynyttä kaukopartiomiestä kuin joukkojen johtajaakin.

Oma lukunsa onkin kenraali Adolf Ehrnrooth ja hänen pervitiinin käyttönsä Äyräpään taisteluissa ratkaisun kesänä 1944. Ehrnroothin piriste-unilääkekierteestä on todisteena vain yksi aikalaiskuvaus: hänen oman rykmenttinsä valistusupseerin, Matti Kuusen muistelmat: "Everstiluutnanttimme, josta 6.7. oli tullut täysi eversti, johti viimeistä taistoamme pervitiinin ja unilääkkeiden vuoroviljelyn varassa. Kun tilanne vaati, Niilo Usvasalo, Kalle Niemistö, joskus minäkin, ravistelimme hänet hereille. Tuskallisesti tajuihinsa palaavan esimiehen vihanpurkaukset eivät meidän suunnassamme johtaneet sanankäyttöä pahempaan. Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme viestin tajuttuaan tilasi sikäläisiin asemiimme patteriston iskun."

Vaihdoin ajatuksia tästä tunteita herättävästä tiedosta myös Ehrnroothin pojan, everstiluutnantti Hans Adolfin kanssa. Hän piti akateemikko Kuusen näkemyksiä isästään todennäköisesti objektiivisina ja tosina.

Sen sijaan eräs nettipalstoilla aktiivinen Äyräpään sillanpääaseman taisteluiden kommentaattori provosoitui, kun viittasin huumeaiheesta keskustellessamme koko kansan kunnioittamaan kenraaliin: ”Ehrnrooth ei muuten johtanut taisteluja pervitiinin voimalla, vaan erittäin kokeneen ja tarvittaessa kovaotteisenkin rintamakomentajan taidoilla. Pervitiiniä hän käytti vain piristeenä.”

Kyseinen nettiasiantuntija piti lähtökohtiani keveinä, ja ihmetellessäni kysymysteni aiheuttamaa närkästystä, vastasi näin: ”Vastasin kehnoa ammattitaitoa osoittaneeseen viestiinne sen ansaitsemalla tavalla. Jos noilla eväillä pääsee tutkivaksi toimittajaksi, niin se on tietysti onnittelun paikka.”

  • Kolme onnellista miestä (Satu)

    Onnellisuuskilpailusatu putkahti Kajon mieleen.

    "Kerran keväällä avantouintisaunan lauteilla he päättivät ottaa selkoa siitä, kuka on onnellisin..."

  • Tyhmä jo pienenä

    Toistuvan yksinkertaisuutensa lamentaatioasialla on Kajo.

    "Jos ei lasketa sitä, että aikuisessa ihmisessä on lihaa ja luuta enemmän kuin lapsessa, ja laajempi nahka-osa hänellä kuin silkohapsena oli, niin melko vähän muuttuu ihminen elämänsä aikana..."

  • Vaatimaton kertomus ulkoa sisälle tulosta

    Muudan nostalgis-tyypillinen talvi-iltahetki kouluikäisenä.

    "Minulla ei ole sanoja, kypsyyttä vielä valmiiksi ajatella, mitä vuosia myöhemmin, valoja ja maisemaa muistellessani mietin: hämärä, pimenevä maalaismaisema, ja yksinäinen pihavalo - surullisin maisema mitä voi olla, ja samalla se valo niin lohdullinen, yksinäiselle leikkijälle. Kaikki toivo siinä yhdessä valopisteessä..."

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat