Hyppää pääsisältöön

Sata vuotta armenialaisten kansanmurhasta

Armenialaisten kansanmurha on ollut Turkissa pitkään vaiettu puheenaihe, eikä suurin osa turkkilaisista tunne tuon ajanjakson historiaa.

”Historian kirjan täytetyt sivut viittaavat jo menneisiin tapahtumiin, kun taas tyhjät sivut odottavat täyttymistään tulevaisuuden elämällä. Mitä taas tulee turkkilaisten ja armenialaisten suhteisiin ja vuosisatojen taakse ulottuvaan yhteiseen kohtaloon, niin tulevien vuosisatojen yhteinen taival on pitkälti meidän itsemme päätettävissä. Esi-isämme täyttivät oman osuutensa historian lehdistä hyvin tai huonosti. Kysymys kuuluu, kuinka täytämme tyhjät lehdet edessämme tänään. Tulemmeko toimimaan samalla tavalla kuin ne, jotka olivat vastuussa menneisyydessä tapahtuneesta suuresta tuhosta, vai olemmeko oppineet noista virheistä ja täytämme uudet lehdet sivistyneen ihmisyyden edellyttämällä tavalla?”

miehen tyylitelty mustavalkokuva
miehen tyylitelty mustavalkokuva hrant dink

Näin kirjoittaa turkinarmenialainen journalisti Hrant Dink Istanbulin lentokentän kirjakaupasta löytyneessä kirjassa Two close peoples, two distant neighbours, eli Kaksi läheistä kansaa, kaksi kaukaista naapuria. Hrant Dink oli turkkilais-armenialaisen viikkolehden Agosin päätoimittaja ja rauhanaktiivi, joka pyrki kirjoituksillaan herättämään keskustelua armenialaisten sata vuotta sitten tapahtuneesta kansanmurhasta sekä keinoista kohentaa Turkin ja sen naapurimaan Armenian välisiä suhteita. Hrant Dink sai surmansa vuonna 2007 äärioikeistolaiseen järjestöön kuuluvan nuoren miehen ampumasta luodista Agos-lehden toimituksen ulkopuolella. Yli sata tuhatta ihmistä osallistui Dinkin hautajaiskulkueeseen Istanbulissa.

Hrant Dinkin kirja julkaistiin turkiksi pian hänen kuolemansa jälkeen, ja englanninkielinen painos ilmestyi viime vuoden lopulla – armenialaisten kansanmurhan satavuotismuistovuoden alla.
Armenialaisten kansanmurha on ollut Turkissa pitkään vaiettu puheenaihe, eikä suurin osa turkkilaisista tunne tuon ajanjakson historiaa. Huhtikuussa 1915 käynnistyneessä armenialaisten kansanmurhassa kuoli arviolta puolitoista miljoonaa ihmistä. Osmanien valtakunnan turkkilaiset sotilaat pidättivät ensin armenialaisen älymystön edustajia Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa. Armenialaisvähemmistöön kuuluneet poliitikot, lääkärit, lakimiehet, papit ja toimittajat kuljetettiin vankijunalla sisämaahan, missä heidät myöhemmin surmattiin. Armeijan palveluksessa olleet armenialaiset riisuttiin aseista ja teloitettiin.

Eri puolilla nykyisen Turkin aluetta kuolemanpartiot surmasivat usein kaikki työikäiset armenialaiset miehet. Turkkilaiset talonpojat tappoivat armenialaisia naapureitaan viikatteilla tai lapioilla. Kristinuskoisia armenialaismiehiä heitettiin vuorenrinteiltä alas, heidät ristiinnaulittiin tai teloitettiin ampumalla. Armenialaisia naisia ruoskittiin, raiskattiin ja poltettiin elävältä.

Henkiin jätetyt armenialaiset karkotettiin kotiseuduiltaan nykyisen Turkin itäosista. Heidän käskettiin pakata omaisuutensa kärryihin ja lähteä pakoon sotatoimialueelta. Ilman ruokaa ja juomaa sadat tuhannet naiset, lapset ja vanhukset kuolivat nälkään ja sairauksiin autiomaassa nykyisen Syyrian alueella.

Nykyisen Turkin alueella asui 1900-luvun alussa kaksi miljoonaa armenialaista, mutta tämän päivän Turkissa heitä on enää noin 50 000.

Maailman arviolta kahdeksasta miljoonasta armenialaisesta suurin osa elää tänä päivänä diasporassa Venäjällä, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja useissa Lähi-idän maissa. Useimmat heistä ovat sadan vuoden takaisesta kansanmurhasta ja pakkosiirroista henkiin jääneiden jälkeläisiä. Armenialaisia ovat niin tosi-tv-sarjasta tutut Kardashianin sisarukset kuin myös maailmankuulu ranskalainen chansonlaulaja Charles Aznavour tai argentiinalainen tennistähti David Nalbandian.
Lisäksi Turkin naapurimaassa, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäistyneessä Armenian tasavallassa asuu noin kolme miljoonaa armenialaista.

”Minulla on kaksi identiteettiä, ja olen hyvin tietoinen niistä molemmista. Ensinnäkin, olen kotoisin Turkista. Olen Turkin tasavallan kansalainen… Toiseksi, olen armenialainen. Ja vaikka kuulun Turkin armenialaisyhteisöön, olen myös moraalisesti osa Armeniaa sekä myös osa eri puolille maailmaa ripoteltua armenialaista diasporaa, sillä olen heidän sukuaan. Tämä moraalinen side ei kuitenkaan estä meitä turkinarmenialaisia olemasta myös Turkin kansalaisia, eikä se pakota meitä pettämään kansalaisuuttamme. Se, että olemme jonkin maan hyviä kansalaisia, ei silti estä meitä tuntemasta moraalista sidettä sukulaisten kanssa, jotka elävät toisella maatilkulla, tai tekemästä mitä tahansa nähdäksemme nuo ihmiset onnellisina. Tietoisena kaikesta tästä toivon Armenialle ja koko armenialaiselle maailmalle turvallista ja rauhanomaista tulevaisuutta, ja erityisesti sitä, että Armenia voisi elää vailla ongelmia naapureidensa kanssa.”

Hrant Dinkin kirja ei ole historiantutkimus sadan vuoden takaisista tapahtumista vaan pikemminkin kokoelma esseitä ja toimintaehdotuksia siitä, miten parhaalla mahdollisella tavalla voitaisiin edistää turkkilaisten tietämystä omasta historiastaan ja sitä myöten myös sovintoa Turkin ja naapurimaan Armenian sekä armenialaisen diasporan välillä. Diaspora-armenialaisilla on vaikutusvaltaisia painostusryhmiä etenkin Yhdysvalloissa ja Ranskassa, mutta Hrant Dinkin mielestä nämä tuntuvat usein olevan kyvyttömiä kehittämään toimivia ratkaisuja sovinnon ajamiseksi Turkin hallituksen kanssa ja lisätäkseen turkkilaisten ymmärrystä armenialaisten kansanmurhasta. Kirjoittaessaan turkkilaiselle yleisölle Hrant Dink joutuikin usein asettelemaan sanansa tarkasti, jotta viesti herättäisi toivottua vastakaikua.

Armenialaisten kansanmurha toteutettiin ensimmäisen maailmansodan myllerrysten keskellä. Osmanien valtakunta, joka 1600-lopun lopulla kolkutteli Wienin portteja, oli menettänyt suurimman osan Balkanin alueen maista ja oli häviämässä sodan Venäjää vastaan myös Kaukasuksella. Nuorturkkilaisten upseerien johdolla Osmanien valtakunta liittoutui ensimmäisessä maailmansodassa Saksan kanssa, sillä seurauksella että Britannian, Ranskan, Australian ja Uuden-Seelannin joukot tekivät huhtikuun lopulla 1915 maihinnousun Gallipolin niemimaalla lähellä Kreikan ja Turkin nykyistä maarajaa. Armenialaisten kansanmurha oli pitkälti kolmen nuorturkkilaisen ministerin suunnittelema. Armenialaisten joukkomurhien avulla pyrittiin luomaan yhtenäisyyttä turkkilaisten islaminuskoisen enemmistön kesken ja valloittamaan asuinmaita sodassa menetetyiltä alueilta saapuville islaminuskoisille pakolaisille. Kristinuskoisten armenialaisten väitettiin tukevan Venäjän hyökkäystä. Sisäministeri Mehmed Talaat Pašša, entinen lennätintoimiston johtaja, vaati saada maakunnista päivittäisiä uutissähkeitä surmattujen armenialaisten määrästä. Elokuussa 1915 Talaat kerskui Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että kolme neljäsosaa armenialaisista oli jo hävitetty.

Turkin hallitukset ovat vuosikymmenten ajan kuitenkin kiistäneet jyrkästi armenialaisten kansanmurhan. Turkkilaisissa koulukirjoissa puhutaan kansanmurhan sijasta armenialaisten kapinasta, jonka tukahduttamiseksi ihmisiä jouduttiin surmaamaan, Hrant Dink kirjoittaa.

”Ensin tarinan mukaan oli kuin yhtään armenialaista ei olisi koskaan elänyt näillä mailla… Dolmabahçen sulttaaninpalatsi Istanbulissa ei ollutkaan armenialaisen Balyanin arkkitehtiperheen suunnittelema. Anin keskiaikaista kaupunkia lukuisine kirkkoineen taas ei ollut olemassakaan… Sitten sanottiin, että kenties armenialaisia oli ollut, mutta ei suuria määriä… Heitä oli vain vähän, mutta he menivät liian pitkälle… Ja koska tämä oli tilanne, heidät oli pakotettava antamaan periksi ja lähtemään maanpakoon… Sitten oli vain tämä pieni epäkohta, että he kuolivat matkan varrella sairauksiin… Toiset sanoivat, että kyllä, jotkut heistä kuolivat, mutta he olivat surmanneet paljon ihmisiä… Entä sen jälkeen? Ei ole olemassa mitään sen jälkeen… Yhteenvetona voidaan todeta, että jotain oli tapahtunut, mutta nuo asiat olivat… perättömiä, viime kädessä…”

Turkin rikoslaissa on olemassa oma pykälä, joka kriminalisoi Turkin kansakunnan, valtion tai hallituksen maineen mustaamisen. Kymmenet kirjailijat, toimittajat ja kustantajat ovat joutuneet tämän pykälän nojalla syytteeseen armenialaisten kansanmurhasta kertovien kirjoitusten vuoksi, Hrant Dink itse oli syytettynä kolme kertaa. Dink kuitenkin kirjoittaa, ettei ketään ole tuomittu Turkissa nimenomaan sen vuoksi, että olisi todennut, että ”armenialaisten kansanmurha tapahtui”. Laissa ei myöskään ole kohtaa, joka kieltäisi nimenomaan tällaisen lauseen esittämisen. Keskusteluilmapiiri Turkissa on myös vapautunut selvästi viime vuosina, mistä yhtenä osoituksena on jo se, että Hrant Dinkin kirja oli myynnissä Istanbulin lentokentällä.

Turkin viranomaiset kuitenkin reagoivat kiivaasti, kun tämän vuoden huhtikuussa ensin paavi Franciscus ja myöhemmin Euroopan parlamentti kehottivat Turkkia tunnustamaan sadan vuoden takaisen kansanmurhan. Turkin parlamentin puhemies syytti paavia herjauksesta ja islaminvastaisesta vihapuheesta. Turkin EU-ministeri kutsui puolestaan europarlamenttia sirkukseksi ja neuvoi meppejä jättämään historiankirjoituksen alan ammattilaisille. Yhdysvalloissa taas Turkin hallituksen ankara lobbaus tuotti tulosta, kun kansanmurhan alkamisen muistopäivän tilaisuuksissa Barack Obama vältti kutsumasta armenialaisten verilöylyjä kansanmurhaksi.

Hrant Dinkin mukaan ei ole kuitenkaan kyse siitä, että turkkilaiset vain kieltäisivät tosiasiat ja välttelevät kansanmurhan tunnustamista. Fakta on se, että vuosikymmeniä kestäneen vaikenemisen tai valheellisen tiedon levittämisen jälkeen suurin osa turkkilaisista ei tiedä, mitä maassa sata vuotta sitten tapahtui.

”Turkin ongelmana ei ole kansanmurhan kieltäminen tai sen tunnustaminen. Turkin pääasiallinen ongelma on ymmärtäminen. Turkin yhteiskunnan perustavanlaatuinen kysymys on tulla tietoiseksi historiallisista tosiasioista. Ja tämä voi olla mahdollista ainoastaan Turkin demokraattisen kamppailun kehityksen kautta. Ymmärtääkseen historian tosiasiat Turkki tarvitsee vaihtoehtoista historiantutkimusta, ja sen edellytyksenä on demokraattinen ympäristö. Kansanmurhan kiistämistä koskevat toimet maan sisällä ja ulkomailta esitetyt vaatimukset kansanmurhan tunnustamiseksi ovat molemmat yhtä haitallisia yhteiskunnassa, joka on vielä vasta puolivaiheessa ymmärtämisen prosessia. Kansanmurhan kiistäminen tai sen tunnustaminen ilman ymmärrystä ei hyödytä ketään.”

Hrant Dinkin mielestä Armenian kysymyksessä ei siis pitäisi juuttua vastakkainasetteluun siitä, tunnustaako Turkki kansanmurhan historialliseksi tosiasiaksi vai ei. Paljon tärkeämpää kuin kansanmurhan tunnustaminen olisi Turkin demokratisoituminen, joka tulee aikanaan toivottavasti avaamaan mahdollisuuden tarkastella maan historiaa uusista näkökulmista.

Hrant Dink toivoo myös, että Armenian kysymyksestä ei niinkään käytäisi keskustelua Euroopan maiden parlamenteissa, vaan mieluummin pääasiallisten osapuolten Turkin ja Armenian kesken heidän omalla maaperällään. Suhteiden normalisoiminen Turkin ja Armenian välillä ja dialogi ilman ennakkoehtoja voisi Dinkin mukaan parhaassa tapauksessa johtaa siihen, että kun jonain päivänä turkkilainen neuvotteluosapuoli sanoo armenialaisille: ”Kuulkaa, keskustelkaamme nyt hiukan meidän historiastamme”, niin armenialaiset voisivat vastata sanomalla: ”Onko tämä todella oikea aika, antakaamme menneiden olla, keskittykäämme pikemminkin yhteiseen työhömme, jotta kansamme olisivat onnellisia.”
Armenialaisia Turkissa, Armeniassa ja diasporassa Hrant Dink puolestaan kehottaa väittelyn sijasta kunnioittamaan hiljaisuudessa kansanmurhassa menetettyjen muistoa.

”Meidän tulisi muistaa millainen Anatolian niemimaa oli vuosisata sitten. Meidän tulisi ajatella armenialaisia oppilaitoksia, joissa oli opetusta seitsemällä eri kielellä, alueen korkealle kehittynyttä viininviljelystä, silkintuotantoa, taidetta, kirjallisuutta, arkkitehtuuria, musiikkia ja teatteria, ja voisimme pohtia sitä kuinka pitkälle nämä tuotannon ja taiteen alat olisivat voineet kehittyä ilman noita tuskallisia tapahtumia. Ellei noita tuskallisia tapahtumia olisi ollut ja ellei tuo tuottelias viljelijäkansa olisi joutunut luopumaan maistaan, eivätkö eurooppalaiset tänä päivänä olisi anelleet tätä maata osakseen? Meidän pitäisi muistaa armenialaista isoisää, joka ei kiirehtinyt lähtiessään maantielle väestönsiirtojen pakottamana vaan sanoi: ”Odotahan hetki, poikaseni, joku tulee varmasti korjaamaan tämän sadon.” Ja niin hän ensin kunnosti rikkoontuneen puimaäkeen ennen kuin hän jätti maansa ikiajoiksi.”

Peik Johansson

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta