Hyppää pääsisältöön

Suomalaisten kaiho on kesän kaipuuta ja koskenkorvamelankoliaa

Yksityiskohta Eero Järnefeltin teoksesta Kaskenpolttajat
Yksityiskohta Eero Järnefeltin teoksesta Raatajat rahanalaiset Yksityiskohta Eero Järnefeltin teoksesta Kaskenpolttajat Kuva: Google Art Project musta aurinko

Suomi brändättiin melankoliseksi 1880-luvulla. Fennomaanit halusivat tehdä selkeän eron entisen isäntämaan ruotsin kulttuuriin. Ylioppilaat valitsivat kuorojensa ohjelmistoihin kansanlauluista ne, joiden melodia kulki mollissa. Duurisävelet jätettiin vähemmistöön koulujen laulukirjoissa.

On vaikea kuvitella nykyisiä maabrändityöryhmiä ehdottamassa, että hei, tehdääs tästä raskasmielisyydestä, ahdistuksesta ja selittämättömästä kaipauksesta myyntivaltti, mutta kai se on 1800-luvulla tuntunut hyvältä idealta. Toisinkin olisi voitu valita, esimerkiksi Kantelettaren nuottiliitteessä hallitsee duuri.

Eikö melankolia siis olekaan olennainen ja alkuperäinen osa suomalaista kansanluonnetta? Jos fennomaanit olisivat valinneet toisin, olisiko meillä metallimusiikin sijaan Abba ja euroviisuvoitot? Olisiko meillä Solsidanin kaltaiset hyväntuuliset tv-sarjat Aku Louhimiehen angstisten elokuvien tilalla?

Ikuinen kesän kaipuu

Valtatie 25 Hanko-Hyvinkää
Melankolinen valtatie 25 Valtatie 25 Hanko-Hyvinkää Kuva: Kotivalo/Wikimedia Commons musta aurinko

Tuskin duurisoinnut meitä kuitenkaan olisivat melankolialta pelasteneet. Ensinäkin meillä on ikävä ja raskas verenperimä, vaikka en ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä slaavilainen melankolia tarkoittaa. Paitsi että Venäjälläkin kai tykätään biiseistä, jotka menevät mollissa.

Toisekseen meillä on lyhyt kesä. Juhannusjuhlien hilpeimmällä hetkellä isäni aina lausahtaa: "Nyt alkaa sitte päivät lyheneen". Lyhyt kesä on opettanut meille, että onni on vain jotain ohimenevää. Suomalainen melankolia on suurelta osaltaan kesän kaipausta. Juhannus on onnen täyttymys, jotain mitä on odotettu, mutta samalla se kertoo siitä, että kohta siirrytään taas kohti kuihtumista ja kuolemaa.

Nopeasti ohimenevä kesä muistuttaa meitä toistuvasti elämän lyhyydestä. Elämän katoavuuden ja haurauden tunne on tärkeä osa melankolian kulttuurihistoriaa. Suomalaiset eivät tarvitse kuvataiteeseensa pääkalloja tai tiimalaseja muistuttamaan ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Riittää kun kuvataan kaunis kesäinen päivä. Talven varjo odottaa aina nurkan takana.

Siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan

Suomalainen kaipaa melankoliassaan onnen maahan. Sellaiseen, joka kuvataan Unto Monosen Satumaassa. Onnen maa on epämääräinen tila, jossa kaikki on paremmin. Jotain, joka ehkä joskus on lähes saavutettu, mutta sitten kadotettu. Suomalaisen kaipuun kohteessa on aina kesä. Tässä kaipuussa kuuluu myös suomalainen kristillisyys, herätysliikkeiden taivaskaipuu.

Uskonto on opettanut meille sen, että liiallinen iloisuus on syntiä. Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta.

Pekka Halonen: Pyhäpäivä uudistalossa
Pekka Halonen: Pyhäpäivä uudistalossa Pekka Halonen: Pyhäpäivä uudistalossa Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko
Suomalaisista virsistä löytyy samaa kaihoa kuin iskelmästä. Virret lauletaan mollissa, tai ainakin niin hitaasti, että duurikin alkaa kuulostaa mollilta. Niissäkin kaivataan jonnekin parempaan, kauniimpaan ja ikuiseen. Jonnekin, missä kyyneleet kuivataan.

Onnen ohimenevyys tuo suomalaiseen melankoliaan pettymyksien pelon. Ei uskalleta innostua mistään, kun ei sitä helteistä viikkoa kuitenkaan tule. Ainakaan loma-aikaan. Hallakin iskee koska tahansa.

Onnen kätkemisen perinne johtuu myös esikristillisestä uskomuksesta. Onnea ajateltiin olevan maailmassa rajattu määrä. Jos siis minulla sitä on, on se joltain toiselta pois ja päinvastoin. Onnen näyttäminen altisti naapurien pahoille ajatuksille, jotka siihen aikaan saattoivat konkretisoitua epäonnea tuovien taikojen muodossa.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

Melankoliaa kutsutaan meillä kansallistunteeksi, mutta se pitää kokea ehdottomasti yksin. Tässä on jotain paradoksaalista: melankolia on kollektiivinen kokemus yksinäisyydestä. Siihen liittyy tunne syrjässä olemisesta: maantieteellisiä faktoja, kuten pohjoinen sijainti ja harvaan asuttu maa. Mutta siihen liittyy myös vahvaa ylpeyttä yksinäisyydestä. Kansanlaulussa lauletaan: ”Murhe se vie mua paikasta paikkaan ja aina on polku eessä/ toki yks on lohtu, mun haurallani ei seisota silmät veessä".

Meillä ei halailla ja kyynelehditä yhdessä, niin kuin venäläiset tekevät vodkapullon äärellä, eikä meillä kokoonnuta kuuntelemaan yhdessä fadoa. Tangoa toki tanssitaan lavatansseissa haikeana, mutta silloinkaan ei puhuta. Tanssin jälkeen saatetaan pari kohteliaasti paikalleen ja kumarretaan kiitokseksi.

Suomalainen melankolia koetaan pellon laidalla, metsissä ja rannoilla ja ehkä tätä nykyä joskus myös kaupungin yössä, bensa-aseman valojen kelmeässä hohteessa. Melankolisen kaihon vallassa suomalainen nauttii yksinäisyydestä ja oikein rypee siinä.

Suomalainen ei suruistaan puhu, eikä niitä kukaan kuuntele. Eikä kukaan ymmärrä tätä sorrettua kansaakaan. Perkele.

Synkkä metsä, kirkas taivas, ne tuntee mun huoliani

Melankolian eurooppalainen kulttuurihistoria on täynnä kertomuksia eliitin miesten tunne-elämästä. Melankolia on kuulunut niille, joilla on varaa olla jouten. Se on ollut varakkaiden herrasmiesten harrastus.

Suomalainen melankolia on toisenlaista. Se kuuluu kaikille yhteiskuntaluokille. Se on hiljaisten miesten melankoliaa, eikä sitä podeta salongeissa tai samettidivaaneilla.

Suomalainen melankolia ei myöskään ole oppineiden melankoliaa, vaikka Aristoteles kuinka sen mieltäisi filosofien ominaisuudeksi. Tai no, miten sen ottaa. Suomalainen melankolikko on usein jonkinlainen korpifilosofi. Vaikka koulut on käymättä, on viisaus syvää. Meillä melankolikot ovat metsätyömiehiä, maanviljelijöitä, autonkorjaajia.

Melankolia on arvostettava ominaisuus. Se kertoo siitä, että elämä osataan ottaa riittävän vakavasti. Ja mitäpä sivistyneet herrat elämästä ymmärtäisivät. Ainakaan suomalaisessa fiktiossa. Tyypillinen suomalainen melankolikko on Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen – yksinäinen susi, joka etsii metsässä sinistä ajatusta ja elämän merkitystä.

Toinen esimerkki yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vetäytyvästä miesmelankolikosta on Seitsemän veljeksen Lauri. Lauri kulkee omia metsäisiä polkujaan. Hän on koko ajan jollain tavalla erillään muusta veljesjoukosta. Juuri Lauri ehdottaa impivaaraan muuttamista. Yhteys muihin ihmisiin on Laurilta hukassa ja tämä ominaisuus säilyy vielä silloinkin kun veljekset palaavat yhteiskunnan jäseniksi. Vaikka Lauri näennäisesti opettelee yhteiskuntakelpoiseksi, menee naimisiin ja oppii lukemaan, säilyy melankolikkoluonne. Lauri viipyy metsässä yömyöhään ja vasta muiden painuttua pehkuihin hän hiippailee sisään.

Kallon kalliota
Kallon kallioita Kallon kalliota Kuva: Wikimedia Commons/Kallerna musta aurinko

Meren yllä on tummuva yö

Seitsemän veljeksen Laurissa ja Konsta Pylkkäsessä korostuu suomalaisen melankolian tiivis suhde luontoon. Järvissä, metsissä ja sinisessä taivaassa on suomalaisen sielun peli. Siinä mielessä suomalainen melankolia muistuttaa romantiikan ajan melankoliaa. Tunne näkyy maisemassa.

Suomalaisen kultakauden kuvataiteessa, vaikkapa Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen maisemamaalauksissa, ei kuvata ainoastaan jylhää kansallismaisemaa. Niissä kuvataan mielentilaa. Sitä tunnetta, jota Järnefelt on kuvannut kirjeessään näin:"Varjo, vaan ei synkkä. Kevään kevyt viheriä, vaan ei valosta riemuitseva. Se on suru, huoli, josta nauttii, jota ei iloon tahdo vaihtaa.”

Suomalainen melankolia on haikeaa metsässä mietiskelyä ja yksinäisyydestä nauttimista. Se on tunne omasta pienuudesta luonnon suuruuden keskellä - äärettömyyden kokemuksen aiheuttama huimauksen tunne. Suomalaisissa tangoissa yksinäisten melankolian tunteiden seurana on öinen avaruus, kuutamo, tähdet ja meri.

Järnefelfin melankolinen Pielisjärvi
Järnefelfin melankolinen Pielisjärvi Järnefelfin melankolinen Pielisjärvi Kuva: Wikimedia Commons musta aurinko

Ei pimeää tietämme valaise taivaalla tähdetkään

Ehkä se on juuri puhumattomuus ja yksinäisyys, joka tuo suomalaiseen melankoliaan niin vahvasti mukaan ahdistuksen. Ja ahdistus tuo tietenkin mukanaan viinan. Laskuhumalassa elämän julmuutta itkevä suomalainen mies on kaikkein kliseisin kuva kotoisesta melankoliasta. Sitä kuvaa toistavat niin lukuisat romaanit ja elokuvat, että luettelointi veisi iäisyyksiä.

Melankolian kulttuurihistoriasta tuttujen herkkien ja elitististen herrasmiestaiteilijoiden rinnalla tuntuu koskenkorvamelankolia jotenkin aidommalta. Siinä tuskassa on jotain niin syvää ja samalla niin avutonta ja säälittävää, että sen edessä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Useimmiten kuitenkin itkettää. Lööppeihin tiivistettynä itsemurhat ja perhesurmat ovat karua runoutta.

Entä naiset? Saako suomalainen nainen olla melankolinen vai onko se varattu puhumattomille miehille, jotka purkavat tunteensa halkojen hakkaamiseen? Onko naisen rooli olla Niskavuoren emäntä, joka nielee harminsa ja kovettaa itsensä. Joka pitää miehet ruodussa ja kulissit pystyssä. Miten suhtaudutaan sellaisiin naisiin kuin Kivivuoren Anna Väinö Linnan Pohjantähdessä tai Seunalan Anna Seitsemässä veljeksessä? Naisiin, jotka eivät jaksa olla reippaita, jotka itkeskelevät, huokailevat ja synkistelevät.

Ovatko naiset masennustilastoissa edustetumpia, koska pärjäämisen kulissia yritetään pitää liian kauan yllä. Purkamattomana melankolia muuttuu sairaudeksi. Vai onko kyse kuitenkin siitä, että naiset näkyvät tilastoissa, koska juuri he osaavat puhua tunteistaan, pukea ahdistuksen sanoiksi ja hakea apua. Jääkö mies melankoliansa kanssa helpommin yksin, kunnes lopulta haulikko kajahtaa.

Silloin mun helpompi ois

Oikeasti mitään suomalaista melankoliaa ei tietenkään ole olemassa. Todellisuudessa on lähes 5 ja puoli miljoona suomalaista tapaa määritellä ja kokea melankoliaa. Melankolia on osalle meistä rakasta, mutta monille ahdistavaa. Ystäväni kertoi vihaavansa suomalaista iskelmää juuri sen melankolisuuden takia. Hän muistaa, miltä tuntui pikkupoikana istua automatkoilla kun radiossa Rauli Badding Somerjoki lauloi tähdet tähdet, luoksenne tahtoisin pois, tähdet tähdet silloin mun helpompi ois.

Pian joku huokaa: Nyt alkaa sitten päivät taas lyheneen…

Nyt kun yhtenäiskulttuuri on muisto vain, mitä käy suomalaiselle melankolialle? Tämän päivän maabrändityöryhmät ja pekkahimaset eivät löydä voimaa kansallisen identiteetin muovaamiseen synkkyydestä ja surumielisyydestä vaan innovaatiosta ja teknologiaosaamisesta. Korostuuko kansainvälistyvässä maailmassa melankolisen kansallisidentiteetin merkitys vai katoaako se kokonaan?

Näitä voi miettiä, mutta sitten tulee mieleen kesä. Valo ja lämpö, joita on odotettu melkein kokonainen vuosi. Hetken onni ja autuus. Juhannuskokko sytytetään.

Yhtäkkiä kurkkua alkaa kuristaa. Pian joku huokaa: ”Nyt alkaa sitten päivät taas lyheneen…”

Päijänne
Päijänne Kuva: Wikimedia Commons/Joonas Lyytinen musta aurinko

Lähteet:

Lukkarinen, Ville ja Waenerberg, Annika. Suomi-kuvasta sielunmaisemaan.SKS 2004.
Johannisson Karin: Melankolian huoneet. Suom. Ulla Lempinen. Atena 2012.
Lyytikäinen Pirjo: Narkissos ja Sfinksi - minä ja toinen vuosisadan vaihteen kirjallisuudessa. SKS 1997.

Kommentit
  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri