Mirja Pyykön vuonna 1998 vetämän keskustelun agendana oli nuorten pahoinvointi ja sen seurausta olevat ongelmat, kuten päihteet ja rikollisuus. Syitä vallinneeseen tilanteeseen haettiin muun muassa yhteiskunnan luomista haasteista ja aikuisväestön vaikutteista. Studiovieraina oli kirjava joukko nuoria sekä heidän parissaan toimivia ammattilaisia ja vapaaehtoisia.
Avauspuheenvuorot saavat 18-vuotias tuleva varusmies Eppu Pesola ja Aseman Lapset ry:n nuorisotyöntekijä Olavi Sydänmaanlakka. He pohjustavat aihetta jakamalla omia näkemyksiään nuorten ongelmista sekä niiden perimmäisistä syistä. Sydänmaanlakka ottaa kantaa myös vanhempien ja yhteiskunnan vastuuseen sekä mahdollisuuksiin tukea vaikeuksiin joutuneita. Hänen mukaansa ongelmiin puuttuminen pitäisi tapahtua ruohonjuuritasolla eikä vasta isojen asioiden kohdalla, kun vaikeudet ovat jo ehtineet kulminoitua tuomittaviksi teoiksi.
Eli onko tämä sellainen superihmisten maailma?
Varsinainen keskustelu käynnistyy nuoriin kohdistuvista valtavista paineista ja odotuksista. Suorituskeskeisyys ja pärjääminen tulevat hyvin varhaisessa vaiheessa osaksi elämää. ”Eli onko tämä sellainen superihmisten maailma?” kysyy Pyykkö ja saa Pesolalta myöntävän vastauksen.
Caitsu Rantanen (Aseman Lapset ry) huomauttaa yhteiskunnan muuttuneen lyhyessä ajassa suuresti. Esimerkiksi työmahdollisuuksia ei ole tarjolla enää entiseen tapaan. Kenties juuri tekemisen puute on ajanut nuoret kuluttamaan aikaansa kadulle, kun aktiviteetit ovat harrastusten lisäksi melko vähissä.
Ryyppäämistä ja rötöstelyä
Rantanen ei näe nuorten päihteiden käytössä tapahtuneen vuosien aikana selkeää muutosta. Alkoholipolitiikan vapautumisen myötä se on kuitenkin tullut 1990-luvulla näkyvämmäksi aikuisväestön esimerkin ja valvonnan riittämättömyyden seurauksena. Sydänmaanlakka tukee näkemystä ja lisää, että kasvatuksessa selkeimmät aikuisuuden symbolit liittyvät usein juuri alkoholiin ja juomiseen. Kenellekään ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, kun omasta kypsyydestään humaltuneet nuoret ryhtyvät kulkemaan ympäriinsä kaljakassien kanssa.
”Mutta voiko olla nuori, joka käyttää viikonloppuisin alkoholia, jolla ei ole eikä tule ongelmia?”
Jos kasvuvuodet ovat kaljahuurussa, silloin ei ole elämää tulevaisuudessa.
Pyykön pohdinta synnyttää voimakkaan keskustelupurkauksen. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että nuorten saama merkittävän ongelmaryhmän leima on seurausta turhasta yleistämisestä. Vapaaehtoistyötä tekevä Botho Simolin uskoo, että suurella osalla menee erittäin hyvin, he hallitsevat omaa elämäänsä. Sydänmaanlakka jatkaa kertoen, että monesta kosteaakin iltaa viettävästä nuoresta haistaa aikuisuuden ja vastuullisuuden jo kaukaa. Toisena ääripäänä ovat puolestaan ne, jotka eivät selvästi ole tilillä mihinkään suuntaan. ”Jos kasvuvuodet ovat kaljahuurussa, silloin ei ole elämää tulevaisuudessa”, toteaa puolestaan lakimies Juha Matti Haarti hieman kärjistetysti.
Koti ja perhe kritiikin kohteina
Eppu Pesola kertoo, että monen nuoren läheisin ja tärkein ihminen hädän tullen löytyy omien vanhempien sijaan usein kaveripiiristä. Kodin merkitystä ei tule kuitenkaan väheksyä, ja varmasti jokainen nuori haluaa pitää välit omaan perheeseen kunnossa. Kukaan ei halua menettää sitä viimeistä turvasatamaa, jonne voi aina tarvittaessa palata.
Pikaisen suomalaisen urbanisoitumisen jälkeen tapahtunut piirre: nuorille avain kaulaan ja ulos.
Keskusteluyhteys nuoren ja vanhempien välillä ei kuitenkaan ole enää yhtä terve kuin ennen. Työelämäkulttuuri on aiheuttanut sen, että vanhemmilla ei ole omilta kiireiltään aikaa jutella nuorten kanssa tai antaa riittävästi huomiota näiden tekemisille. Avoimen ja turvallisen keskustelukanavan puute puolestaan synnyttää nuorissa tunneköyhyyttä, kun heillä ei ole mahdollisuutta päästä käsittelemään mieltään painavia asioita.
Perhepiirissä kasvatuksen metodeiksi ovat tulleet kiristäminen ja lahjonta. Esimerkiksi kotiin ei välttämättä ole tulemista, jos on tehnyt jotain kiellettyä, kertoo vapaaehtoistyöntekijä Kimmo Järvinen. Hänen mukaansa nuoret joutuvat entistä enemmän tulemaan yksin toimeen myös kotiympäristössä, kun vanhemmat eivät ole paikalla.
Kasvutukea nuorisotyöstä
Päihteet, rikollisuus tai väkivaltaisuus ei ole ongelma. Se on vain oire todellisesta ongelmasta.
Olavi Sydänmaanlakka nostaa uudestaan pinnalle keskustelun alussa esittämänsä pointin, jonka mukaan nuorten häiriökäyttäytyminen ei itsessään ole ongelman ydin. Sen sijaan näiden pahojen tekojen taustalta löytyvät ne todelliset syyt, jotka luovat pahaa oloa ja vievät kohti vaikeuksia. Syyt, joihin tulisi hänen mielestään ensisijaisesti puuttua.
Vaikka vanhemmilla yleensä olisi paras tarttumapinta lastensa ongelmiin, Sydänmaanlakka myöntää, että ajan yhteiskunnassa kaikilta ei vain yksinkertaisesti löydy resursseja tähän. Hän pitääkin täysin ymmärrettävänä, että itseään etsivälle nuorelle voidaan tarjota tukea ja aikuista roolimallia myös perheen ulkopuolelta. Vanhempia on mahdoton kokonaan korvata, mutta kodin piiristä irtautuvan nuoren kehitykseen voidaan silti vaikuttaa monin positiivisin tavoin nuorisotyön kautta.
Samoilla linjoilla on myös Järvinen. Hän kuitenkin huomauttaa, että monen aikuisen, niin vanhemman kuin vapaaehtoisenkin, suhtautumistapa on usein liian kaverillinen. Aikuisen tulisi säilyttää auktoriteettinsa ja tarvittaessa kyetä antamaan rehellistä ja suorasanaista palautetta nuoren tekemisistä laskeutumatta liikaa tämän tasolle.
Jengit tarjoavat yhteisöllisyyttä ja turvaa
Jengikulttuuria pidetään tavallisesti paheksuttavana ilmiönä, jonka parissa pyörivät vain huumeiden ja rikosten kanssa rypevät moniongelmaiset. Sydänmaanlakka kuitenkin täsmentää, että useimmiten jengit ovat hyvähenkisiä porukoita, joissa nuoret voivat viettää aikaa keskenään ilman sen kummempaa olemisen tai tekemisen tarkoitusta. Jengit voivat myös tarjota turvaa ja johonkin kuulumisen tunnetta.
Pyykkö pohtii, mahtaako jengien paheksunta olla vain aikuisten kateutta nuorten kaveripiireille, joiden parissa viihdytään paremmin kuin kotona. Kysymys saa kovaa kannatusta. Rantasen mukaan se paljastaa samalla paljon oman ryhmän tärkeydestä ja erikoislaatuisuudesta; kavereilla on antaa jotain, mitä perheellä ei. Näiden porukoiden ulkopuolelle jääminen voi toisaalta olla myös huolenaihe itsessään.
Pelko onkin yksi nuoria jengeihin ajavista tekijöistä. Eppu Pesola mainitsee rasismin ja sen ympärillä vellovan keskustelun lisänneen jännitteitä eri etnisten ja aatteellisten ryhmien välillä. Kimmo Järvinen puolestaan korostaa, että tilanne tuskin on todellisuudessa merkittävästi pahentunut. Sen sijaan hän kertoo räikeimpien ylilyöntien lisääntyneen. Myös median tapa nostaa näitä tapauksia näkyvästi esille luo vääristyneen kuvan uhan suuruudesta. Väkivallan pelko kuitenkin pakottaa nuoria hakeutumaan porukoihin sekä sopeutumaan niiden vaatimuksiin ja sääntöihin.
”Kaiken takana keski-ikäinen ihminen”
Keskustelun johtopäätös on, että nuorten ongelmat ovat enemmän tai vähemmän lähtöisin varttuneemmasta väestöstä. Aikuiset eivät ymmärrä kokonaiskuvaa eivätkä kykene sopeutumaan siihen nuorten maailmaan, jonka ovat omalla toiminnallaan näille luoneet. Nuorten keskinäisten vaikeuksien ja konfliktien sijaan ongelmat painottuvat pikemminkin ikäluokkien välille.
Pesola tiivistää ytimekkäästi: ”Tässä on koko ajan puhuttu siitä, että me (nuoret) elämme aikuisten maailmassa. Käännetään tilanne toisinpäin: Te (aikuiset) elätte nuorten maailmassa, yrittäkää sopeutua.”
Ohjelmasta on tekijänoikeussyistä leikattu muutamia musiikkiosuuksia pois.
