Hyppää pääsisältöön

Tuhkimotarinoiden Katja: Häpeäni historia, historiani häpeä

Katja ja heli
Katja siskonsa Helin kanssa Katja ja heli tuhkimotarinoita

Joskus mietin, että jos luovun häpeästä, mitä jää jäljelle? Osaanko olla, olenko enää minä, jos en koko ajan häpeä, mieti olemustani toisten silmien kautta, vertaa ja vähättele? Millainen minusta tulee? Häpeämätön?

Häpeä seuraa minua kuin varjo, mutta mitä enemmän aurinko paistaa, sitä pienemmäksi se kutistuu. Aurinkona minulle ovat paistaneet kaikki ne kauniit sanat, joita ohjelman jälkeen sain. Kannustavat katseet, kirjekaverit ja kokemukset.

Teen nykyään asioita joita en joitakin vuosia sitten olisi voinut kuvitellakaan tekeväni. Käyn hierojalla. Mieshierojalla. Kuljen junalla, metrolla ja bussilla (vaikka se onkin vähän vaivalloista). Värjäytän hiukseni kampaajalla. Ostan kauniita, värikkäitä vaatteita. Yksi suurimmista saavutuksistani on käydä kuntosalilla. Suurin kiitos siitä kuuluu ihanalle uudelle ystävälleni Tarjalle, joka alkuaikoina soitti minulle fanfaarin joka kerta salille mennessäni. Hän houkutteli minut myös sisäpyöräilytunnille, sääti satulan vaivihkaa ennen tunnin alkua niin, että minun oli mahdollista pyörän päälle päästä, kävi ohimennen auttamassa jalkani polkimille ja tunnin loputtua auttamassa minut alas. Häpeän puna poltti sieluun saakka ja kyyneleet kohisi silmissä, mutta tunnin jälkeen tuntui kuin olisin kiivennyt vuorelle. Ja olinkin.

katjan tytöt
katjan tytöt tuhkimotarinoita

Tämä vamma tuntuu sydämen lisäksi ehkä eniten varpaissa. Minuun sattuu joka kerta, kun tyttöni tulevat kertomaan kompastumisistaan. ”Ei haittaa, ei ole vakavaa!” sanon, vaikka on se vakavaa, että minun lapsiini sattuu, ja että se on minun syyni. Syyllisyys ja suru periytyvät.

Eräänä päivänä pohdimme sisareni Helin kanssa, miltä tuntuisi, jos saisi yhden päivän olla terve. Miltä se tuntuisi, kun jalat kantaisivat huokailematta, selkä olisi särkemättä eikä liikkumistaan tarvitsisi jännittää? Ei tarvitsisi uudessa paikassa etsiä ensimmäisenä katsellaan kädensijaa, pelätä työpaikan tyky-päivien hassunhauskoja yhteisleikkejä päiväkausia etukäteen, hävetä itseään väsyksiin?

Tervettä päivää me emme tule näkemään, joten ei auta kuin yrittää tehdä tästä elämästä ihan SAIRAAN hyvä, ja antaa häpeän jäädä historiaan. Periytyköön meistä ilo ja voima – ja rohkeus käyttää invavessaa!

- Tuhkimotarinoiden Katja -

Katjalla on spastinen parapareesi eli etenevä alaraajahalvaus. Kyse on perinnöllisestä sairaudesta, joka periytyy 50 prosentin todennäköisyydellä. Katjalla vamma aiheuttaa ennen kaikkea lihasheikkoutta ja voimattomuutta, kipujakin on välillä. Katja ei voi kävellä pitkiä matkoja ja esteet, epätasaisuudet ja portaat ovat hänelle vaikeita. Pahimmillaan sairaus voi johtaa pyörätuoliin. Suurin suru tällä hetkellä on se, että sairaus on periytynyt myös Katjan kaksostytöille.


Kaikki jaksot Areenassa!

Aiheeseen liittyvät artikkelit:
#munarpi - Anna häpeälle potkut!
Mitä kuuluu häpeän kanssa kamppailleelle Katjalle nyt!

Seuraa meitä:
https://www.facebook.com/tuhkimotarinoita

https://instagram.com/tuhkimotarinoita/

https://twitter.com/tuhkimotarinoit

Lisää ohjelmasta

  • "Mun piti vaan hyväksyä se, että mulla ei ole äitiä"

    Kukaan ei tiennyt, minne Tiinan äiti lähti.

    Äidittömyys jättää jäljen, joka ei lähde koskaan pois. Terapiassa Tiina oivalsi viimein, että vaikka hän kuinka toivoo, hän ei tule koskaan saamaan kaipaamaansa äitiä. Hänen oli päästettävä irti menneisyydestä ja alettava rakentaa omaa elämäänsä. Nykyään Tiina ei ole äitiinsä missään yhteydessä.

  • Yksinhuoltajaäiti joutui jääkiekon kalleuden vuoksi velkakierteeseen, mutta nyt veljekset loistavat - Joonas jopa MM-joukkueessa

    Rahat ei riitä, velat painaa ja elämänilo katoaa.

    "Minulla oli neljä työtä ja velkaakin 10 000 euroa. Joskus ei ollut ruokaakaan kaapissa, mutta kaikista tärkeintä minulle oli, että pojat saavat jatkaa jääkiekkoa! Joku voi sanoa, että oliko pakko tai että turhaa valittamista, mutta halusin, että heillä säilyy edes yksi asia elämässä avioeromme jälkeen. Pojat menettivät eron myötä kodin, kaverit, kielen ja jopa kotimaansa. Minulle oli tärkeää, että he saivat jatkaa jotain, mikä oli heille rakasta", Minna kertoo.