Kävimme kavereiden kanssa partioimassa Lemmenjoen kansallispuistossa, Inarinjärven lounaispuolella, Viipus-tunturien maastoissa.
Herätys Ravadasjärven leiripaikalla klo 6.30; tänään lähdettäisiin kirjastoon. Yksi Muonion puolen kulkija oli edellisenä iltana nuotiolla vihjannut, että Jäkäläpään tunturin huipulla on kirjasto lentokentän huoltorakennuksessa. Ja että toinenkin kirjasto löytyisi Martiniiskonpalon lentokentän kopista.
Tässä kohtaa on huomautettava, että nyt puhutaan erämaasta ja tiettömistä taipaleista. Kyseiset, tasaisille tunturiylängöille raivatut hurjapäiden pienkonekentät olivat käytössä lähinnä 1950-luvun kultaryntäyksen aikoina. Mittailin kartasta, että 30 kilometrin lenkillä voitaisiin tarkistaa Jäkäläpään kirjaston valikoimat. Kaverit olivat valmiina kulttuuriseen löytöretkeen.
Hieman epäilytti koko juttu, että mitä ihmeen kirjastoja täällä EU:n ja kaikkeuden peränurkassa voisi olla, mutta toisaalta: ei meillä ollut mitään hävittävää. Kunto tässä kuitenkin kohenisi Suomen järisyttävimmissä maisemissa.
Marssimme puolirivakkaa patikkaa luoteeseen harmaan-kauniissa tihuvassa sateessa plus 13 asteen ihanteellisessa jaloittelulämpötilassa halki köyhien, yksitoikkoisten, omituisten, sanomattoman viehättävien, syvähiljaisten, uneksivien, ihmeellisten ja kirkastettujen tienoitten.
Tätä tämmöistä saat Suomen Lapista etkä mistään muualta. Kävelemällä, et muilla keinoilla. Koko kirjasto alkoi tuntua entistä mahdottomammalta, korkeintaan pari pornolehteä ja repaleinen almanakka jossain vinossa vajassa.
Hälläväliä, reissu itsessään olisi yliveto.
Jyrkän ja läähättämään panevan hyllyvän rinteen rauhoituttua lujapohjaiseksi ylängöksi saimme näköpiiriin äksän muotoon piirtyvät kiitoradat ja niiden takana kyhjöttävän tönön.
Tästä ei kirjasto yksinäisemmäksi muutu.
Kahdeksannen höyryävän kilometrin jälkeen poikkesimme Metsähallituksen polulta pohjoiseen ja läksimme nousemaan kartan ja kompassin avittamina Jäkäläpäälle. Jyrkän ja läähättämään panevan hyllyvän rinteen rauhoituttua lujapohjaiseksi ylängöksi saimme näköpiiriin äksän muotoon piirtyvät kiitoradat ja niiden takana kyhjöttävän tönön.
Tästä ei kirjasto yksinäisemmäksi muutu.
Ja kirjasto, kautta Guthenbergin, se oli! Vanha mökki oli huippuunsa huollettu, oviseinällään komeat kyltit: ”Jäkäläpään kulttuurikeskus” ja ”Karhu-Korhosen kirjasto”. Parinkymmenen neliön sisätila jakautui kahdeksi huoneeksi: varsinaiseksi kirjastoksi ja lukusaliksi. Lukusalin ovella oli kyltti: ”lattiaremontti käynnissä, valitamme häiriötä”.
Kirjastossa oli hyvässä järjestyksessä toista tuhatta nidettä; Lehtosen kootut, Kiplingiä, Gorkia, vaikka mitä. Seiniltä löytyi informaatiota: oululainen kultaseppä Janne Kannisto oli kunnostanut Jäkäläpään kirjaston sekä Martiniiskonpalon ”sivukirjaston” 80-vuotislahjaksi kovana lukumiehenä tunnetulle kullankaivajaveteraani ja luontokuvaaja Yrjö ”Karhu” Korhoselle vuonna 2002. Oulun kaupunginkirjasto oli lahjoittanut poistojaan kirjastojen pesämunaksi. Kirjoissa oli omat karhukorhosleimat ja tarkat palautusohjeet.
Dubrovskijin motto ”Ylellisyys lohduttaa vain köyhiä, ja heitäkin vain uutuudellaan” on ollut passeli iskulause näille kultivoituneille tunturioriginelleille.
Kunnioitimme hartaasti tätä pyhättöä. Lehteilin Puškinin keskeneräisenäkin arvokasta Robin Hood –tarinaa, Dubrovskijia. Sen sisäkannelta löytyi toisen kullankaivajalegendan, Niilo Raumalan, vuonna 1922 syntyneen Korhosen ikätoverin, nimikirjoitus. Kapinallisen Dubrovskijin motto ”Ylellisyys lohduttaa vain köyhiä, ja heitäkin vain uutuudellaan” on ollut passeli iskulause näille kultivoituneille tunturioriginelleille.
Oikaisimme kepein askelin ja kohotetuin mielin Morganmarastunturin yli leirillemme ja jouduimme yhteen ääneen toteamaan, ettei tämmöisen aarteen löytämisen jälkeen kolme peninkulmaa murtomaata tuntunut missään.
