Hyppää pääsisältöön

Kuin pelle keskitysleirillä

Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen docventures

Mads Brüggerin dokumentti on matkakertomus Pohjois-Koreasta ja pohdinta siitä, saako kauheuksille nauraa. The Red Chapel käsittelee valehtelemisen, näyttelemisen ja performanssin suhdetta niin monella tapaa, että pyörryttää.

Pohjois-Korea on helvetti, jossa ihmiselämällä ei ole kuin välinearvoa. Se on totalitäärinen diktatuuri, jonka veroista ei ole historiassa nähty. Kim Jong-Ilin valtiossa odotetaan hetkeä, jolloin sota Etelä-Korean kanssa suistaa koko niemimaan ”veren ja tulen lammikoksi”.

Saako tällaiselle maalle ja sen valheiden ja kuoleman kulttuurille edes nauraa? The Red Chapel kyllä naurattaa pirusti, mutta se myös pakottaa miettimään asiaa monelta kantilta, mikä on ainakin onnistuneen dokumentin merkki.

Tanskalainen Mads Brügger on peloton dokumentaristi, jonka aseita ovat järkyttävä pokka ja verraton huumorintaju. Elokuvassaan Suurlähettiläs hän pisti itsensä likoon ja vaaraan esiintymällä timanttikauppiaana Keski-Afrikan tasavallassa. The Red Chapelissa Brügger matkustaa ryhmänsä kanssa Pohjois-Koreaan, ja mahdollinen riski kohdistuu heidän siellä tapaamiinsa viranomaisiin.

The red chapel
The red chapel Kuva: Rajoitettu käyttöoikeus, Yle Kuvapalvelu, kuvapalvelu@yle.fi docventures

Seurue saapuu maahan kutsuttuna esittämään teatteria. Varsinaiset esiintyjät ovat kaksi tanskankorealaista koomikkoa. Heidät on adoptoitu 1970-luvulla Etelä-Koreasta, mutta propagandatarkoituksiin sopii Tanskassa keksitty tarina, että nuoret miehet ovat nyt valinneet mielummin Pohjois- kuin Etelä-Korean.

Määrä olisi esittää muun muassa tanskalaisesta elämänmenosta kertovia sketsejä sekä jonkinlaisia Hans Christian Andersen -tulkintoja. Esiintymispaikkana pitäisi olla pääkaupungin Pjongjangin kansallisteatteri. Toinen koomikoista on cp-vammainen.

Ohjaajan kertojanäänen varassa etenevä elokuva on matkakertomus valtioon, jossa vieraat näkevät vain (Bruggerin sanoin) ”virtuaalitodellisuutta”. Kaikki mitä heille esitellään on pohjoiskorealaisten järjestämää, kiillotettua näytelmää.

Juju on siinä, että Brugger ja kumppanit ovat kehittäneet isännilleen vielä oudomman show’n. Tanskalaisten esitykset ovat käsittämättömiä. Kun viranomaiset katsovat niitä ennen julkisia esiintymisiä, he eivät voi ymmärtää mitään näkemästään. Tarjolla on avantgardistista sekoilua, pyörimistä ja kitaranrimputtelua.

Vuonna 2006 kuvattu The Red Chapel on farssi, komedia ja kauhuelokuva, jonka rinnalla Sacha Baron Cohenin hieman samanteemainen hupailu Diktaattori on laiskojen itsestäänselvyyksien kavalkadi.

Miten totalitäärinen diktatuuri voi suhtautua taiteeseen, joka on täyttä dadaa? Huumorintaju on vaikea asia hallita, tai kuten Brugger asian ilmaisee, ”komedia on kaikkien diktatuurien pehmeä piste”.

Kohtaamisista syntyy tosiaan hillitöntä komediaa. Vertaus Sacha Baron Coheniin on tarpeellinen, sillä hän on selvästi Bruggerin edeltäjä ja todennäköisesti yksi esikuva. Baron Cohenin esittämien ”toimittajien” Ali G:n, Boratin ja Brunon varhaiset seikkailut olivat nerokasta satiiria, jossa ääliömäisten haastattelijahahmojen avulla eri alojen ihmiset saatiin esiin poliittisen korrektiuden, jäykän tapakulttuurin ja kyynisten bisneskäytäntöjen kulisseista.

Farssia on esimerkiksi se, kun Brugger pyytää - eli käytännössä vaatii, koska totalitaristisessa maassa asiat ovat ehdottomasti joko-tai - pohjoiskorealaisia viranomaisia nauramaan tanskalaisten esityksille.

Kauhua taas on se, että valtio Brüggerin tallentaman farssin ympärillä on totta. Pohjois-Koreassa ihmiset elävät vain valtiolle, ja miljoonat ovat kuolleet nälkään. Brüggerin kameran edessä vieraista huolehtivat viranomaiset ovat kuin ulkoavaruuden olentoja: he esittävät suuria tunteita, puhuvat opeteltuja lauseita ja ovat aina vakavia, emmekä voi aavistaa, mitä he oikeasti ajattelevat tai tuntevat, paitsi tietysti pelkoa.

Siksi elokuvan moraali herättää kysymyksiä. Se haluaa naurattaa asioilla, jotka ovat aivan kamalia.

Siksi elokuvan moraali herättää kysymyksiä. Se haluaa naurattaa asioilla, jotka ovat aivan kamalia. Eihän Pohjois-Korea ole vain tosikkojen maa, vaan valtio ilman ihmisyyttä.

Saako Brügger kysyä diktatuurissa elämäänsä näytteleviltä Kim Il-Jongin uhreilta, mitä huumori on? Saako hän tehdä pilaa näistä ihmisparoista?

Eikö tämä ole verrattavissa tilanteeseen, jossa pelle ja kuvausryhmä olisivat turisteina keskitysleirillä?

Brügger on tietoinen asiasta ja vertaa piknikiä Pohjois-Koreassa huviretkeen Natsi-Saksassa. Samaan syssyyn hän ilmoittaa katsojalle, ettei hänellä itsellään ole minkäänlaisia moraalisia epäilyksiä toiminnastaan. Se on larsvontriermäistä tanskalaista äärihuumoria (elokuvan tuotantoyhtiö on Trierin oma Zentropa), mutta ehkä myös liian totta.

Silti mieleen tulee eräs Sacha Baron Cohenin huippuhetkistä. Hän haastatteli Ali G:n hahmossa astronautti Buzz Aldrinia. Ali G kysyy uskomattoman tyhmiä ja sitten kertoo Aldrinille vitsin, ja perään vielä selittää sen väärin. Hyvin pragmaattinen Aldrin yrittää sitten selittää idiootille, mitä huumori on.

”Asiat ovat hauskoja, kun todellinen ja absurdi yhdistetään”, hermonsa hienosti säilyttävä Aldrin summaa huumorin ytimen. Vieressä, valeasussaan, yksi maailman parhaista koomikoista kuuntelee kiinnostuneena.

Niinpä. The Red Chapelissa toinen koomikoista selittää haudanvakaville pohjoiskorealaisille viranomaisille, miten pizza tehdään.

”Uuni lämmitetään todella kuumaksi. Teet pyöreän lätyn. Laitat päälle kaikkea hyvää”, hän kuvailee naama peruslukemilla. Sitten hän sanoo jotain erittäin tärkeää.

”Mutta ei ananasta!”

Korealaiset nyökkäilevät kuin kyseessä olisi maailman tärkein asia. Ei ananasta pizzaan!

Karmean todellisuuden ja täydellisen absurdiuden leikkauspisteessä ei voi kuin nauraa. Meillä on siihen vapaus, toisin kuin pohjoiskorealaisilla.

Uusimmat sisällöt - Docventures