Hyppää pääsisältöön

Parasta aikaa: Tunnari taivaasta

Paras tunne musiikin ystävän elämässä on se, kun rakastuu. Polvien notkahdusta ja pääkopan hetkittäistä sumenemista ei voita mikään - riippumatta siitä, onko lemmen leimahduksen kohteena uusi artisti, yhtye tai yksittäinen laulu. Itse rakastuin viimeksi reilu viikko sitten. Palavan ja jakamattoman rakkauteni kohde on televisiosarjan tunnusmelodia. Ei kannata huolestua. Minulla ei mene aivan niin huonosti kuin tunnustukseni perusteella äkkiseltään voisi kuvitella.

Blogisti Pekka Laine ohjelmassa Parasta aikaa
Blogisti Pekka Laine ohjelmassa Parasta aikaa Kuva: Emmi Jormalainen parasta aikaa

Samalla kun televisiolle tuotettujen draamasarjojen kunnianhimoisempi siipi on kaapannut itselleen aseman audiovisuaalisen fiktion kuninkuuslajina, on televisiodraamojen musiikillisen substanssin taso noussut vastaavaa tahtia. Tiedämme hyvin, että jos haluaa nähdä hyvin kirjoitettuja, yleisön älykkyyttä kunnioittavia ja myös meitä katsojia haastamaan uskaltautuvia tarinoita ja henkilöhahmoja, kannatta unohtaa keskitien elokuva ja katsoa televisiota. Sama kunnianhimon ja uskalluksen logiikka alkaa päteä draamoissa käytettävään musiikkiin. The Sopranosin, The Wiren, Breaking Badin ja muun uuden ajan laatutelevision keskeinen kerronnan keino on äärimmäisen harkittu ja pitkälle hiottu musiikin käyttö.

Hermoon osuvasta laulusta tulee draaman päähenkilö.

Parhaiden sarjatuotantojen musiikkidramaturgia on silkkaa virtuositeettia. Kulloiseenkin tarinaan räätälöidystä ns. score-musiikista, tunnistettavista popkappaleista ja ajoittain hyvinkin obskuureista levylöydöistä rakentuu loistavaa tunnekuljetusta. Toisinaan musiikki on salakavalan piilovaikuttamisen keino. Usein sarjojen avainkohtaukset rakennetaan päin katsojan kasvoja paiskautuvan kappaleen varaan ja hermoon osuvasta laulusta tulee draaman päähenkilö.

Musiikillinen laatutietoisuus ja osaaminen ulottuu myös sarjojen tunnuslauluihin. Hollywoodissa mietitään kuka haukotuttavan kulahtanut poptähti voisi esittää seuraavan haukotuttavan Bond-elokuvan tunnarin. Tai kuka räppäri voisi räpätä jotain jonninjoutavaa loputtomiin vanutetun actiontuotantolinjan uutuustuotteen pintaan. Samaan aikaan television laatudraamoissa kuullaan tunnusteemoja, jotka ovat kaukana popteollisuuden ilmeisyyksistä ja riskin pelosta. Monesti paras nykytelevisio synnyttää klassikoita myös musiikissa. Usein tämä tapahtuu käyttämällä suurelle yleisölle entuudestaan outoja artisteja.

Uusi tunnari- ihastukseni on tämän syksyn tv-tapauksiin kuuluvan Narcos-sarjan teema. Se on ainakin omissa korvissani klassikkoainesta. Maksukanava Netflix:in tuottama Narcos kertoo kolumbialaisen huumekeisari Pablo Escobarin tarinan. Pieteetillä ja suurella rahalla toteutettu draama on kuvaus pahamaineisen Medellinin huumekartellin noususta ja siitä kaaoksen, korruption ja tuhon kierteestä, johon kokaiinikuninkaat kotimaansa Kolumbian syöksevät 1980-luvulla. Sarja on brutaali ja samalla hauska, lämminhenkinen ja sielukas. Narcosin houkutteleva hehku on paitsi energisen kerronnan ja mehukkaiden henkilöhahmojen myös loistavan musiikin ja äänimaailman ansiota.

Mikään ei korosta rumaa yhtä tehokkaasti kuin kaunis. Bronfmanin filosofia kiteytyy sarjan tunnusmelodiaan.

Brasilialaissäveltäjä Pedro Bronfman on rakentanut orgaanisen ja vahvoja latinosävyjä hengittävän sointikudoksen, jossa etniset soittimet, cumbiat ja muut magneettiset rytmit luovat kontrapunktin väkivallan ja kuoleman kuville. Hiipivän atmosfäärimusiikin lisäksi kuultavat pakahduttavat latinomelodiat toimivat samaan tapaan kuin 1950-60-luvun teinimelodraamat Martin Scorsesen elokuvissa. Mikään ei korosta rumaa yhtä tehokkaasti kuin kaunis. Bronfmanin filosofia kiteytyy sarjan tunnusmelodiaan. Säveltäjän maanmiehen, Brasiliassa huippusuositun Los Hermanos-yhtyeen solistin Rodrigo Amaranten laulama Tuyo soi jaksojen alussa tekijäkrediittien taustalla. Osuus on visuaalisesti loistelias, samaan tapaan kuin True Detective-sarjan alkukuvitus. Siinä pannaan kaikki taito peliin ja kaapataan katsoja heti syleilyyn. Rikoksen seksikäs imuvoima ja pahaenteinen värinä ei jää epäselväksi.

Rodrigo Amarante
Rodrigo Amarante Rodrigo Amarante Kuva: Eliot Lee Hazel los hermanos

Pedro Bronfman on todennut, että musiikin tehtävä Narcosissa ei ole korostaa itsestäänselvyyksiä. Päähenkilöt tekevät hirviömäisiä asioita. Mutta heidän koko tarinansa ei ole heidän pahuutensa. Tuyo tekee tämän asian selväksi puolessatoista minuutissa.

Laulu on haikea mollibolero. Bolero on peruslatinorytmeistä romanttisin, se mielletään yleensä rakkauden ja läheisyyden rytmiksi. Myös Tuyo tihkuu sentimentoa. ”Olen tuli, joka polttaa ihoasi. Olen vesi, joka tappaa janosi”. Pinnalta katsottuna normaalia laululyriikkaa. Vaikutukseltaan Rodrigo Amaranten tulkinta on kuitenkin kaukana tavanomaisesta. Harvoin rakkauslaulu on näin hyytävä. Siinä on yksi hyvä syy rakastua tähän taivaalliseen tunnariin.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua