Jenny Lehtinen: Olen seiskaplussan äiti - ja se saa riittää

Muistan kivuliaan hyvin, kuinka kirjoitin yläasteikäisenä kouluaineen aiheesta lapsen kasvatus. Se oli opettajan mielestä upea teos, joka henki syvää kypsyyttä ja aitoa halua kunnioittaa lapsen ainutkertaista persoonaa.

Opettaja arveli, että minusta tulee joku päivä erinomainen äiti - ja uskoin itsekin niin. Seurasin kiinnostuneena bussissa kirkuvan lapsen äitiä, ja kuvittelin mielessäni miten itse hoitaisin tilanteen huomattavasti paremmin.

Näkisipä hän minut nyt.

En nähnyt futisturnauksessa tehtyä hattutemppua, koska satoi ja jäin mieluummin kotiin.

Olen varautunut siihen, että omat lapseni tulevat aikanaan vaatimaan minua tilille äitiydestäni. Todennäköisesti heillä ilmenee aikuisuuden kynnyksellä tukku henkisiä ongelmia, joiden alkujuuret he ymmärtävät jäljittää juuri minuun, äitiinsä. Kaikkiin niihin tuhansiin virheisiin jotka tein. Kaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka laiskuuttani jätin tekemättä.

Kas, kun minä luulen, että evoluutiossani tavallisesta naisesta äidiksi on tapahtunut virhe. Ei minulle lasten myötä kehittynyt loputonta pinnaa eikä villiä innostusta lastenvaatteisiin ja -tarvikkeisiin. Ei minusta tullut liinailevaa kiintymysvanhempaa eikä futiskentän laidalla päivystävää soccer-momia. Tunnustan: En tarkastanut iltaisin läksyjä. En nähnyt futisturnauksessa tehtyä hattutemppua, koska satoi ja jäin mieluummin kotiin. Menetin hermoni, kun piti harjoitella ajamaan fillarilla ilman apupyöriä. Kaikkien kolmen kanssa.

Itse asiassa pärjäsin hyvin niin pitkään, kun pystyin hoitamaan lapsiani samoin kuin eläinemo hoivaa omiaan: antamalla ruokaa, estämällä säntäilyn autotielle ja nukuttamalla kainalossa. Mutta sitten ne päättivät kasvaa isoiksi - ja silloin viimeistään niiden omat ainutkertaiset persoonansa alkoivat osoittautua minun apinanaivoilleni täysin hallitsemattomaksi.

Kuuntelen lapsiani. Olen kiinnostunut heistä ja heidän asioistaan.

Osaan kuitenkin lohduttautua tässä seiska plussan vanhemmuudessani muutamilla asioilla. Olen petrannut aika paljon omien vanhempieni ajoista, jolloin kammattu tukka ja siistit vaatteet saivat luvan olla tarpeeksi onnen lähdettä jälkikasvulle. Kuuntelen lapsiani. Olen kiinnostunut heistä ja heidän asioistaan. Annan heidän tunteilleen tilaa ja pyydän anteeksi (päivittäin), kun olen taas suuttunut liian nopeasti tai ollut kohtuuton.

Ajattelen, että ehkä tämä riittääkin petraamiseksi yhden sukupolven osalta. Ehkä omat lapseni voivat ottaa sen seuraavan askeleen lähemmäs täyden kympin vanhemmuutta, ja jos he yltävät siinä vaikka seiska puoleen, olen hyvin onnellinen. Minä annan tämän panoksen.

Enkä kehtaa edes väittää, että aina kaikkeni tein ja parhaani yritin.

Lue, miten MHL:n vakkarivanhempi Jenny kuvailee omaa vanhemmuuttaan "Minä vanhempana" -kyselyssä.

Marja Hintikka Live
Yle TV2 maanantaisin klo 21 alkaen 12.10.
Yle Puhe tiistaisin klo 16 alkaen 13.10.
yle.fi/mhl
#yleMHL
MHL Facebookissa
MHL Twitterissä
MHL Instagramissa