Hyppää pääsisältöön

Hiljainen ääniteos kritisoi pöhinäyhteiskuntaa

Taina Riikonen haastateltavana
Äänitaiteilija ja tutkija Taina Riikonen Taina Riikonen haastateltavana Kuva: Yle/ Sandra Saulo taina riikonen

Robotti orkesterin keskellä. Näin ajatteli Taina Riikonen huomatessaan, ettei enää nauttinut huilunsoiton fyysisyydestä. Nyt hän toimii taiteen tutkijatohtorina Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Ensi töikseen Riikonen äänitti kollegiumin käytävien hiljaisuutta ja ilmastointilaitteiden ääniä.

Taina Riikonen on äänitaiteilija ja tutkija. Aloittaessaan taiteen tutkijatohtorina hän tarjosi installaatiota Valtioneuvoston linnan aulaan.

- Minulla oli idea hiljaisesta ääniteoksesta. Teos oli kannanotto koulutusleikkauksiin ja nykyajan pöhinäyhteiskuntaan, jossa ei tunnu löytyvän tilaa hitaasti rakentuvalle tiedolle ja olemiselle. Ajatukseni oli, että heijastaisin tutkijatilojen käytävillä äänitettyä hiljaisuutta toiseen, päättämisen tilaan.

Myös opetusministeriö oli kiinnostunut teoksesta, mutta sopivaa tilaa sille ei loppujen lopuksi löytynyt.

Soittaminen loppui seinään

Taina Riikosen tie nauhurin kanssa tutkijakollegiumin käytäville lähti soittamisesta. Hän valmistui ammattihuilistiksi, opetti ja soitti orkestereissa. Klassisessa musiikissa tähdätään tiettyyn melko kapeaan ääni-ihanteeseen, ja se puolestaan vaatii huippuunsa viritettyä soittimen fyysistä hallintaa. Riikonen ajautui kuitenkin pisteeseen, jossa hän tunsi menettävänsä yhteyden soittavaan kroppaansa.

- Tunsin itseni robotiksi orkesterin keskellä, Riikonen kuvaa sen hetkistä tilannettaan.

Hän huomasi, ettei enää nauttinut huilunsoiton fyysisyydestä.

- Jotkut paljon autoa ajavat ihmiset kertovat, että he saattavat vasta 200 kilometriä ajettuaan herätä siihen, että istuvat auton ratissa. Minulle kävi vähän samalla tavalla huilun kanssa. Saatoin tunnin soittamisen jälkeen huomata, että tosiaan, minulla on nyt tällainen putki kädessä, joka tuntuu tältä.

Kun suhde soittamiseen kriisiytyi, Riikonen lopetti sen seinään.

Äänitaide hiipi rinnalle

Taina Riikonen oli huiluopintojensa ohessa opiskellut myös musiikkitiedettä ja siirtyi muusikon ammatista väitöskirjatutkijaksi. Äänitaide hiipi rinnalle etnografisen tutkimuksen myötä. Väitöskirjan valmistuttua Riikonen lähti Lontooseen tutkimaan improvisaatioryhmä Automatic Writing Circlen musiikkia. Hän vietti paljon aikaa ryhmän kanssa, seurasi ja äänitti harjoituksia ja konsertteja ja kävi keskusteluja ryhmän muusikoiden kanssa.

Riikosen aikomuksena oli ainoastaan tarkkailla ryhmän toimintaa etäältä, tehdä muistiinpanoja ja taltioida tilanteita osallistumatta niihin itse. Yhdessä harjoituksessa ryhmän jäsenet kuitenkin pyysivät häntä mukaan improvisoimaan.

- Minulle tuli sellainen olo, että jos muusikot ottavat minut osaksi tekemistään, on epäeettistä vain olla hiljaa, imeä kaikki ja kirjoittaa siitä jälkeenpäin tieteellisiä artikkeleita, Riikonen pohtii asemaansa tutkijana.

- Minulla ei ollut mitään soitinta käsillä, joten päästin pitkän huokauksen. Se tuntui luontevalta tavalta osallistua ja itse asiassa heti kauhean kivalta. Siitä vähitellen heräsi ajatus, että voisin alkaa itsekin äänittää sekä itse tuottamiani ääniä että ympäristön ääniä ja sitten yhdistellä niitä ääniteoksiksi.

“Kaikki tekeminen ei tähtää talouskasvuun”

Nykyisessä työssään Riikonen saa olla sekä tutkija että äänitaiteilija. Helsingin yliopiston tutkijakollegium on humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden tutkijayhteisö. Siellä on aloitettu uusi Koneen säätiön rahoittama taiteen tutkijatohtoreiden ohjelma.

- Minä ja mediataiteilija Lea Kantonen olemme ohjelman ensimmäiset taiteilijat, ja ideana nimenomaan on, että työskentelemme tiedeyhteisössä kontaktissa eri alojen tutkijoihin. Kollegiumissa on aivan omanlaisensa hieno, oman etsimisen salliva ilmapiiri, ja siellä kaikilla on vapaus tehdä omaa työtään ilman hallinnollisia velvoitteita.

Mitä tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteiselämästä sitten voi syntyä?

- On hyväksi, että ymmärrys ihmisenä olemisesta on mahdollisimman laajalla pohjalla, eikä kaikki tekeminen tähtää talouskasvuun, Riikonen aloittaa.

- Saamme paljon tietoa arjesta ja elämästä pelkästään aistimalla, mutta sitä ei ole oikein tunnustettu tärkeäksi tiedoksi. Kollegiumissa taiteilijat tuottavat tietoa taiteen tekemisestä käsin ja asettavat sen vuoropuheluun toisenlaisen, teoreettisemman tiedon kanssa. Sillä tavalla voimme lisätä ihmisen ymmärrystä itsestään. Siihenhän kaikki tutkimus lopulta tähtää.

Vastavetona turhan tiedon luennot

Tänä syksynä Taina Riikonen järjestää yhdessä kollegiumkollegansa Janne Saarikiven kanssa turhan tiedon kurssin. Se toimii vastavetona tämän päivän yhteiskunnalliselle ilmapiirille, jossa kaiken pitäisi tuottaa talouskasvua ja mitattavissa olevaa hyötyä. Riikonen itse pitää kurssilla luennon aiheesta “Aistimellinen etnografia ja ihmisäänet”.

- Nykyään pitäisi nopeasti ja tehokkaasti ‒ traileri-tyyppisesti ‒ innovoida ja tuottaa pöhinää. Jotkut asiat vain ovat sellaisia, että ne vievät aikaa, eikä kaikkea voi saavuttaa sormia napsauttamalla. Esimerkiksi tutkimus on sellainen asia, sille pitäisi yksinkertaisesti olla aikaa ja rahaa. Tutkijatiloissa äänittämäni installaation yksi ajatus oli, että hiljaisuus ei ole pahasta. En puhu nyt ainoastaan akustisesta hiljaisuudesta, vaan joku voisi kutsua sitä vaikka pysähtyneisyydeksi. Hiljaisuus ei tarkoita sitä, ettei mitään tapahtuisi.

Lue myös:

Yliopistolla voi nyt opiskella turhaa tietoa – vastaveto tuottavuuden vaatimukselle

Helsingin yliopistolla opiskellaan turhaa tietoa Turhan tiedon kurssilla

Kommentit
  • Riemastuttava oopperalöytö!

    Levyarvio

    Provinsiaalisen uran tehneen sveitsiläisen kapellimestarin, säveltäjän ja opettajan Richard Fluryn ensimmäinen ooppera, yksinäytöksinen ”Firenzeläinen tragedia” valmistui vuonna 1928 ja sai kantaesityksessään Solothurnissa Pohjois-Sveitsissä seuraavana keväänä varsin myönteisen vastaanoton lehdistöltä. Eipä ihme: hieman yli kolmekymmenvuotiaan paikallisen säveltämäksi se on suorastaan nerokas vetäen vertaansa selvästi esikuvallisen Richard Straussin Salome-oopperalle – Oscar Wilden tekstiin sekin. Vajaan kolmen vartin kestävä yksikohtauksinen nostatus sisältää niin wildemaisia lausahduksia kuin taiten verhoiltua sosiopoliittista debatointia.

  • Erika Foxin improvisatorinen välittömyys

    Levyarvio

    On sanottu että säveltäminen ja improvisaatio olisivat hyvin lähellä toisiaan, ja että hyvät sävellykset ovat vain hyvien improvisoijien ylöskirjoituksia. Riippuu varmaankin keneltä kysytään – mutta englantilaisen Erika Foxin musiikissa improvisatorinen välittömyys on kiehtovasti läsnä jokaisessa nuotissa osana jotain sellaista josta rakentuu kokonaisuuksia, vapaata muotoa.

  • Pianistin tarinointia rauhallisesti ja liioittelematta

    Levyarvio

    Tällä vuosikymmenellä vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -pianokilvan voiton jälkeen paikkansa kysytyimpien konserttipianistien joukossa vakiinnuttanut Denis Kozhuhin on tänä syksynä ihastuttanut levyjulkaisuja seuraavia miellyttävästi soivalla ja hyvin soitetulla albumilla valikoimasta Felix Mendelssohnin Sanattomia lauluja ja Edvarg Griegin Lyyrisiä kappaleita. Se sopii olohuoneisiin mitä parhaiten, erityisesti nyt iltojen pimetessä kynttilänvalolle sopivasti lämpöä antamaan. Lyyrisyyden lisäksi minua kuulijana miellyttää myös Kozhuhin tapa tarinoida rauhallisesti ja liioittelematta.