Tuula Viitaniemi
Yle
Kokovartalokramppi siitä seurasi. Nimittäin Q-teatterin uudesta näytelmästä Jälkeenjäävät. Kaksi tuntia ja risat huutonaurua, vatsaa kiristävää mustaa surua, lamauttavaa myötähäpeää, vinhasti sinkoilevia ajatuksia, ihmetystä ihmisen luovuuden äärellä, yllätyksiä yllätyksien perään.
Jälkeenjäävät on iso, iso kokemus.
Jani Volasen ohjaama ja yhdessä Q-teatterin ensemblen kanssa kirjoittama Jälkeenjäävät on iso, iso kokemus. Tästä taitaa tulla huima teatterisyksy! Q-teatterilla ainakin on hurja vauhti päällä, kun se onnistuu tekemään niin säväyttäviä esityksiä yksi toisensa perään.
Hurjaa on vauhti myös Jälkeenjäävissä. Esitys on tyrmäävä ajatuslinko ja tunnemyräkkä, joka kaappaa katsojan kyselemättä mukaansa. Tarinat alkavat, loppuvat, vaihtuvat, jatkuvat. Aina vain uusia henkilöitä astelee näyttämölle, kuvat tykyttävät screeneillä, musiikki jyskää, laulu soi, mutta kaiken aikaa fokus pysyy ihmisessä, joka ei osaa elää tätä ainoaa elämäänsä.
Näyttelijät sitten. Käsittämättömän taitavaa, älykästä, rytmikästä, huumorintajuista, sielukasta, pelotonta sakkia: kuten nyt vaikka Tommi Korpelan viidenkympinvillityksessään sekoileva perheenisä, joka järjestää tiedotustilaisuuden perheelleen. Tai Jussi Nikkilän epätoivoinen laulaja, joka ei pysty edes päättämään mistä laulaisi. Lotta Kaihuan kaunis tankotanssija Camilla, tai neuroottinen junamatkustaja. Eero Ritalan hämmästyttävä paarmaperformanssi sairaan rakastetun vuoteen äärellä. Pirjo Longan äänetön itku petettynä vaimona. Elena Leeve sulavana asunnonostajana, järkyttyneenä tyttärenä, maalaistyttönä joka ei vaan saa Michael Jacksonia vaikenemaan. Pienetkin piipahdukset tehdään täysillä, eikä heikkoa hetkeä ole.
Piti tasoitella hengitystä, yrittää tajuta kokemaansa.
Esityksen jälkeen kävelin ystäväni kanssa syksyisen Töölön halki. Piti tasoitella hengitystä, yrittää tajuta kokemaansa. Mieli oli yhtä aikaa irrallaan kaikesta, ja kuitenkin äärimmäisesti läsnä. Sellaista hyvä taide joskus tekee: toisaalta saa maailmaan etäisyyttä, toisaalta hetkellisen, hauraan otteen siitä, mikä tässä kaikessa voisi olla olennaista.
Kun pääsimme P-junan penkille asti, kummallakin meistä oli äkkiä kyyneleet silmissä. Esityksen tempo on niin kova, että monet ajatukset ja mielikuvat ehtivät tajuntaan vasta viiveellä.
Miten ihmiselle käy, jos hän ei seuraa sisintään?
Kotimatka jatkoi illan kertomusta, tapahtuuhan yksi näytelmän keskeisistä ja absurdeimmista tarinoista lähijunassa. Siinä matkustajat yrittävät kaikin keinoin olla kohtaamatta toisiaan, olla menettämättä kasvojaan. Junatarina on kuristava metafora elämälle, jossa tärkeintä on pitää julkisivu kunnossa. Miten ihmiselle käy, jos hän ei seuraa sisintään, vaan johdonmukaisesti välttelee valinnoissaan toisten ihmisten mahdollisesti tuomitsevaa katsetta? Miten valheessa tai sumussa eletyn elämän osaisi pistää uusiksi? Miten voisi muuttaa elämänsä suuntaa tallaamatta samalla liiskaksi läheisiään?
Näytelmän ihmisille ei ole tarjolla paljon lohtua. Yhtenä hetkenä ujutetaan hellävaroin nuttua vauvan ylle, kohta jo puetaan vanhusta kuolinkääreisiin. Vilaus siinä välissä: siinäkö se oli, minun elämäni. Siinäkö se kului, Alepan kassajonossa raivotessa, tuntemattomana itselle ja muille. Kaikkein onnellisin näytelmän hahmoista taitaa olla mies, joka ei kuollutkaan bussionnettomuudessa, vaan sekosi ja muuttui – enpä kerrokaan, miksi. Menkää itse katsomaan.
Q-teatteri: Jälkeenjäävät. Ohjaus Jani Volanen. Käsikirjoitus työryhmä. Valo- ja videosuunnittelu sekä lavastus Ville Seppänen, Annukka Pykäläinen ja Sakari Tervo. Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen. Äänisuunnittelu: Joonas Pirttilä. Rooleissa: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala. Ensi-ilta Q-teatterissa 17.9.2015.
