Hyppää pääsisältöön

Miten Afrikan käy vuosituhattavoitteiden jälkeen?

Syyskuun 2015 viimeisenä viikonloppuna YK:n päämajassa New Yorkissa järjestetään pitkään odotettu kestävän kehityksen huippukokous. Kokous on sikäli harvinainen tapahtuma, että paikan päälle odotetaan peräti 160:tä valtionpäämiestä delegaatioineen. Kaikki avustajat ja kansainvälisten järjestöjen ja median edustajat mukaan luettuna kokoukseen ja sen oheistapahtumiin Manhattanille saapuu ilmeisesti kymmeniä tuhansia osanottajia.
YK:n kestävän kehityksen huippukokouksen tarkoituksena on juhlallisesti hyväksyä uudet kestävän kehityksen tavoitteet, tai globaalin kehityspolitiikan ammattislangilla Post 2015 -kehitystavoitteet, jotka tulevat tästedes korvaamaan kehitysmaiden hyvinvointikehityksen mittareiksi vuonna 2000 hyväksytyt vuosituhattavoitteet.

Vuosituhattavoitteita oli yhteensä kahdeksan kappaletta. Pyrkimyksenä oli muun muassa alle euron päivätuloilla elävien ihmisten osuuden puolittaminen, nälästä kärsivien ihmisten osuuden puolittaminen, äitiyskuolleisuuden ja alle viisivuotiaiden lasten kuolleisuuden vähentäminen 75 prosentilla sekä peruskoulumahdollisuuksien turvaaminen kaikille lapsille kaikissa maailman maissa vuoteen 2015 mennessä.

Nyt näistä vuosituhattavoitteista luovutaan, vaikka suurinta osaa tavoitteista ei vielä ole saavutettu. Tilastojen mukaan suunta on ollut kuitenkin oikea: Äitiyskuolemat ja lapsikuolleisuus ovat vähentyneet, ja yhdeksän kymmenestä lapsesta pääsee tänä päivänä peruskouluun, myös kehitysmaissa. Ensimmäinen vuosituhattavoite saavutettiin koko maailman mitassa jo viisi vuotta sitten, kun äärimmäisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla elävien ihmisten suhteellinen määrä laski 47 prosentista 22 prosenttiin.

Tänä viikonloppuna nämä vuosituhattavoitteet jäävät kuitenkin historiaan, ja niiden tilalle tulee 17 uutta kestävän kehityksen tavoitetta, jotka kaikki yhdessä tähtäävät siihen, että äärimmäinen köyhyys poistetaan maailmasta vuoteen 2030 mennessä, eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan kamppaillaan kaikkialla maailmassa ja ilmastonmuutokseen kehitetään ratkaisu.

Kuulostaa takuulla hyvältä, mutta silti kaikki eivät ole vakuuttuneita. Näin kirjoittaa kenialainen journalisti Wanjohi Kabukuru New African -lehden tuoreessa numerossa.

musta mies hellehatussa
musta mies hellehatussa wanjohi kabukuru

”Kehitysyhteistyön ammattilaisten, hallitusten ja YK:n byrokraattien korvissa kaikki nämä mahtipontiset tavoitteet kuulostavat visionäärisiltä puhujalavoilta lausuttuina ja jälkipolville tallennettuina. Yhtä asiaa ei voi kuitenkaan olla liikaa korostamatta. Kuten historia osoittaa, edessä oleva tie tulee vaatimaan valtavia uhrauksia, alkaen poliittisesta tahdosta, yhteiskunnallisesta vastuusta ja siitä, että maailman johtajat laittavat rahansa sinne, missä sitä tarvitaan ja juuri silloin kun sitä tarvitaan, jotta todellakin voidaan saavuttaa julkilausuttu tavoite, köyhyyden poistaminen maailmasta.”

Vuosituhattavoitteet laadittiin aikoinaan asiantuntijaryhmän kesken suljettujen ovien takana. Uudet kestävän kehityksen tavoitteet ovat sen sijaan syntyneet pitkällisissä neuvotteluissa, joissa mukana ovat olleet edustajat kaikista YK:n jäsenmaista, laaja joukko eri maiden järjestöjen edustajia ja eri alojen asiantuntijoita sekä yli miljoona ihmistä eri maista, jotka tekivät aloitteita verkon kautta. Suuresta tavoiteryppäästä valikoituneet lopulliset 17 tavoitetta ja niiden 169 alatavoitetta lyötiin lukkoon jo vuosi sitten ja niiden rahoituskeinoista sovittiin Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa heinäkuussa järjestetyssä YK:n kehitysrahoituksen huippukokouksessa.

Kestävän kehityksen tavoitteet ovat todellakin maailmaa syleileviä ja varmasti kaikki tavoittelemisen arvoisia: Köyhyys on tarkoitus poistaa sen kaikissa muodoissa kaikkialla seuraavan 15 vuoden aikana. Kaikille on tarkoitus taata terveellinen elämä ja hyvinvointi, laadukas koulutus, veden saanti, tasa-arvo, uudenaikainen energia, turvalliset kaupungit sekä pääsy oikeuspalveluiden piiriin. Täystyöllisyyttä ja kunnollisten työpaikkojen turvaamista edistetään, samoin kuin merten, metsien ja luonnon monimuotoisuuden suojelua. Ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia vastaan toimitaan kiireellisesti.

Mutta hienoista tavoitteista huolimatta Addis Abeban kokouksessa kaikki eivät suinkaan olleet tyytyväisiä, toteaa kenialaistoimittaja Wanjohi Kabukuru.

”Afrikan maiden ja muiden kehitysmaiden johtajat juhlivat uusia kestävän kehityksen tavoitteita loppujen lopuksi varsin vaimeasti. Tämä johtui ennen muuta siitä, että kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välisistä kiistakysymyksistä käyty keskustelu päättyi ennalta arvattavaan tulokseen vailla suurempia yllätyksiä. Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan mailta jäivät monet tärkeät neuvottelutavoitteet saavuttamatta. Teollisuusmaiden järjestön OECD:n maat onnistuivat Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian johdolla poistamaan tavoitteiden joukosta esimerkiksi kehitysmaiden keskeisen vaatimuksen YK:n hallinnoiman verotuselimen perustamiseksi valvomaan kansainvälisiä pääomasiirtoja.”

Wanjohi Kabukurun mielestä vuosituhattavoitteiden kuoppaaminen on etenkin Afrikan osalta ennenaikaista, sillä maanosan rajusta talouskasvusta huolimatta vain saarivaltiot Mauritius, Kap Verde ja Seychellit sekä Manner-Afrikan maista Ruanda onnistuivat saavuttamaan nämä tavoitteet köyhyyden vähentämisen ja äitiys- ja lapsikuolleisuuden osalta.

Kabukuru toteaa, että uusien kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttaminen saattaa myös joutua ristiriitaan Afrikan unionin jäsenmaiden muotoileman oman kehitysstrategian kanssa. Agenda 2063
-nimisen talousstrategian mukaan Afrikan maiden tulisi nimittäin pyrkiä irrottautumaan kehitysapuriippuvuudesta omien kehityspyrkimystensä rahoittamisessa. Addis Abeban kehitysrahoituskokouksessa kestävän kehityksen tavoitteiden hinnaksi arvioitiin kuitenkin summa 2,5 biljoonaa dollaria vuodessa, joka olisi tarkoitus rahoittaa pitkälti kehitysapuvaroilla ja ulkomaisella asiantuntija-avulla.

Wanjohi Kabukuru haastatteli Afrikan talousvaikuttajia Addis Abeban kehitysrahoituskokouksessa kesällä, ja harva heistä halusi ulkomaisen apuriippuvuuden jatkuvan enää pitkään. Useimmat olivat sitä mieltä, että kehitysapu olisi itse asiassa turhaa, mikäli ulkomaiset öljy- ja kaivosyhtiöt ja monikansalliset maatalous- ja elintarvikeyritykset suostuisivat maksamaan maanosan luonnonvaroista ja viljelytuotteista kunnollisen hinnan, jonka Afrikan maat voisivat sijoittaa oman infrastruktuurinsa ja hallinnon kehittämiseen. Esimerkiksi YK:n alaisen Afrikan talouskomission johtaja Carlos Lopes piti Afrikan maiden omaehtoisen kehityksen kannalta paljon tärkeämpänä maanosan maiden omaa teollistumista, kaupankäynnin helpottamista maanosan maiden välillä, maatalousreformeja, veropolitiikan uudistuksia sekä panostamista tietotekniikan yhä tehokkaampaan käyttöön.

”Emme voi rahoittaa omaa taloudellista muutosprosessiamme pelkästään kehitysavulla. Meidän tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota kotimaisiin julkisiin rahoituslähteisiin, kuten verotukseen ja parempiin luonnonvarojemme hyödyntämistä koskeviin sopimuksiin sekä erilaisiin keinoihin laittoman pääomapaon hillitsemiseksi. Tällä hetkellä menetämme valtavasti tuloja erityisesti kaivannaisteollisuudessa väärän hinnoittelun, erilaisen verokeinottelun ja vientituotteiden heikon jalostusasteen vuoksi.”

Kenialaistoimittaja Wanjohi Kabukuru vertailee laittomien pääomasiirtojen ja kehitysavun kokonaissummia ja toteaa, että Afrikka menettää vuosittain noin 60 miljardia dollaria verotuloja maanosan maissa toimivien ylikansallisten yhtiöiden sisäisten pääomasiirtojen ja muiden kirjanpitokikkailujen vuoksi. Summa on noin kaksi ja puoli kertaa suurempi kuin Afrikan maille myönnetyn kehitysavun määrä. Lisäksi Afrikan maiden kehitysapurahoistakin huomattava osa menee yhä ulkomaalaisten asiantuntijoiden palkkoihin, asumiseen ja matkakustannuksiin.

Mitä taas tulee uusien kestävän kehityksen tavoitteiden rahoittamiseen, Kabukuru toteaa, että vuosituhattavoitteiden toteuttamiseen luvatuista rahasummistakin vain osa maksettiin lopulta Afrikan maiden hallituksille. Tapana on, että länsimaat lupaavat huippukokouksissa suuria avustussummia, mutta kun maksun aika koittaa, lupauksia ei aina lunasteta. Kestävän kehityksen tavoitteiden kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin vuosituhattavoitteiden toteuttamiseen luvatut summat. Kabukuru arvelee, että mikäli samanlainen maksukäytäntö jatkuu myös tulevaisuudessa eivätkä kehitysmaat keksi omaehtoisia ratkaisuja tavoitteiden toteuttamiseen, kestävän kehityksen tavoitteet uhkaavat jäädä pelkästään mukavalta kuulostaviksi päämääriksi.

Afrikan maiden hallitukset ovat Kabukurun mukaan jo pidemmän aikaa valitelleet avunantajille puuttuvista avustusmaksuista niin maatalouden, terveyspalvelujen, koulutuksen, maanteiden ja rautateiden sekä uusiutuvaa energiaa hyödyntävien voimalaitosten rahoituksessa. Parhaassa tapauksessa apua on tullut viime vuosina Kiinasta – mutta sekin apu on ollut sidottua siihen, että kiinalaisyhtiöt ovat päässeet käsiksi kipeästi kaipaamiinsa luonnonvaroihin.

Kabukurun haastattelema kenialainen teollisuusjohtaja Chris Kirubi pitää Afrikan maiden suurimpana ongelmana viime kädessä talousrakenteita, joissa maanosan roolina on tuottaa lähinnä vain raaka-aineita vientiin ulkomaille. Jos Afrikka haluaa aidosti kehittyä, sen hallitusten on Kirubin mukaan tuettava ennen muuta työpaikkojen luomista, lisäarvon tuottamista ja niiden myötä lisääntyvää taloudellista riippumattomuutta.

”Me taistelimme 50 vuotta sitten poliittisesta itsenäisyydestämme. Nyt on aika ruveta taistelemaan myös taloudellisesta itsenäisyydestämme. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulee lopettaa eläinten taljojen, kahvin, teen, kaakaon ja jopa öljyn ja mineraalien vienti täysin jalostamattomassa muodossa. Nykyinen talousmalli suurimmassa osassa Afrikkaa perustuu olemattomaan lisäarvon tuottamiseen. Se on pahimman luokan riistoa, ja emme voi jatkaa tällä tavoin.”

Wanjohi Kabukurun haastattelemien Afrikan talousvaikuttajien puheista käy selväksi se, että he eivät kaipaa ulkopuolelta tuotuja malleja, olivat ne sitten kuinka maailmaa syleileviä tahansa, mikäli ne ovat ristiriidassa omien talousvisioiden kanssa tai saattavat sisältää kätkettyjä intressejä.

Teollisuusjohtaja Chris Kirubi toteaa, että kestävän kehitysten tavoitteiden lopullisia hyödynsaajia ovat tämän päivän nuoret, joiden toivoisi pääsevän jo seuraavan 15 vuoden aikana nauttimaan paremmasta elämästä. Lisäarvon tuottaminen paikan päällä Afrikan maissa luo uusia työpaikkoja ja lievittää siten räikeää eriarvoisuutta, mikä puolestaan vähentää houkutusta rikollisuuteen tai ääritapauksissa terrorismiin.

Afrikan talouskomission johtaja Carlos Lopes taas kutsuu Afrikkaa maailman suurimmaksi työpaikkojen viejäksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että myymällä ulkomaille pelkästään raaka-aineita maanosan maat menettävät samalla mahdollisuuden työpaikkojen luomiseen kotimaisessa valmistusteollisuudessa. Työpaikat syntyvät sen sijaan muissa maanosissa, siellä missä raaka-aineista valmistetaan uusia kulutustuotteita.

Myös Afrikan kehityspankin johtaja Donald Kaberuka pitää maanosan omia taloudellisia kehitystavoitteita tärkeämpänä kuin YK:ssa tänä viikonloppuna sinetöitäviä kestävän kehityksen tavoitteita. Vaikka inhimillinen kehitys olisi kaiken päämääränä, siihen ei Kaberukan mukaan päästä kuin talouskehityksen kautta. Afrikan maissa paikallisia asukkaita hyödyttävä talouskasvu puolestaan edellyttää tänä päivänä ennen muuta teiden, rautateiden, satamien ja lentokenttien rakentamista ja kunnostamista – ja nimenomaan sellaisella tavalla, että ne tuovat lisäarvoa myös maan omalle väestölle.

”Afrikan taloudellinen muutos ja miljoonien ihmisten nostaminen pois köyhyydestä edellyttää vähintään seitsemän prosentin vuosittaista talouskasvua. Tämä onnistuu ainoastaan rakentamalla ja ylläpitämällä uutta infrastruktuuria, parantamalla hallintoa ja muuttamalla siirtomaa-aikaista infrastruktuurin rakentamisen mallia. Nykyinen siirtomaa-aikainen maantie- ja rautatieverkosto perustuu ennen muuta raaka-aineiden hyödyntämiseen ja niiden kuljettamiseen Afrikan ulkopuolelle kehittämään muita maanosia. Nyt meidän tulee ajatella toisella tavalla ja pyrkiä kehittämään myös kuljetusväylien varrella olevia yhteisöjä ja ihmisiä ja luoda talouskasvua paikan päällä.”

Peik Johansson

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta