Tuula Viitaniemi
Yle
Tässä jutussa kuuluisi olla paljon komeita, häkellyttäviä kuvia, eikä juurikaan sanoja. Sillä aiheena on Kansallisteatterin Nummisuutarit, joka on Janne Reinikaisen ohjauksessa muuttunut mahtavien näkyjen kavalkadiksi. Sanoja ei ole paljonkaan. Mutta ne mitä sovitukseen on jätetty, ovat ehtaa Aleksis Kiveä.
Kuten vaikka tämä nerokas, satuttavan tosi repliikki: "Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia".
Tai tämä, Eskon isälleen saunan lauteilla lausuma: "Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira, mutta viisaus ei ole kaikille annettu".
Täytyy heti alkuun kiittää ja kumartaa Nummisuutarien lavastaja Kati Lukkaa, pukusuunnittelija Tarja Simosta, säveltäjä Timo Hietalaa ja valosuunnittelija Max Wikströmiä. Huimaa työtä!
Ohjaaja Reinikainen on yhdessä Eva Buchwaldin kanssa tiivistänyt alkutekstistä mukaan kertomuksen ydinkohtaukset. On hömelö, vilpitön nuori mies, joka intoilee tulevista häistään. Isä, joka saattaa poikansa kosiomatkalle. Huithapeli veli ja samanmoinen eno, jotka hummaavat häämenoihin tarkoitetut rahat. Nuori mies, joka lähtee kosimaan, mutta joutuu kuokkavieraaksi omiin häihinsä. Veljen syyllisyys ja juoppohulluus. Eskon epätoivo ja ankara ensihumala. Ja viimeisenä nöyryytyksenä kotiinpaluun karvas häpeä.
Aku Hirviniemen tomera, hönö ja vilpitön Esko kulkee uskottavasti ilosta häpeään, vihan ja kännisen uhon kautta epätietoiseen epätoivoon.
Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.
Ihailen suuresti Reinikaisen kykyä tiivistää kohtausten sisältö dramaattisiksi kuviksi, kertoa teatterin kielellä, ilman selityksiä ja liikoja puheita. Kokonainen näytelmätekstin kohtaus on tässä tulkinnassa voitu muuttaa lauluksi, tanssiksi, tai hurjaksi ilmestykseksi.
- Tuntui, että olen teatterissa, sanoi Nummisuutarien ensi-illassa ollut ystäväni arvostavasti. Itse näin esityksen päivää aiemmin olleessa ennakkonäytöksessä.
Parhaimmillaan Nummisuutarit on todella vahvaa teatteria. Esimerkiksi silloin, kun Iivarin delirium, Kiven kielellä "pohmelo" vyöryy päälle: kuvat vyöryvät Iivarin päälle, saatana laulaa pimeyden keskellä, kaikki pyörii, pyörii. Aleksis Kiven aikalaisten maalaukset vilahtelevat kuvissa: Haavoittunut enkeli, Kuoleman puutarha, Lemminkäisen äiti. Merimies-Nikon pirullisten tarinoiden lomittaminen Iivarin harhoihin toimii upeasti. Henkeäsalpaava kohtaus! Kuinka musiikki soikaan!
Ihmekös miehen raivo nousee ja pöydät alkavat kaatua!
Hieno oivallus oli tehdä puusuutari-Jaakosta, joka saa Eskon morsiamen, englantia puhuva ulkomaalainen. Eskon ulkopuolisuuden tunne korostuu kohtauksessa, jossa Esko istuu hääpöydässä eikä ymmärrrä juurikaan mitä muut, nuo hienommat, puhuvat. Ihmekös miehen raivo nousee ja pöydät alkavat kaatua! Kohtaus oli tosin minun makuuni aivan liian pitkä.
Paljon on sellaistakin minkä merkitystä en hahmota. Kuten vaikkapa Eskon hihatonta, leijonavaakunalla koristettua paitaa. Millaista isänmaallisuutta Esko edustaa? Takertuuko hän siniristilippuun hädissään, kun ei muutakaan itsetunnon lähdettä ole, kun ulkomaanpellet vievät häneltä naiset? Vielä enemmän hämmennyin viittailusta villiin länteen: on hattuja, etsintäkuulutuksia, seriffintähtiä. Fantastisia kuvia näistäkin assosiaatioista syntyy, mutta miksi, mitä ne tarkoittavat?
Kaiken hurjan visuaalisuuden ja musikaalisuuden pyörityksessä tuntuu hetkittäin, että tarina ja näytelmän henkilöt katovat fokuksesta. Kiven näytelmä alkoi tuntua pieneltä, yksinkertaiselta jutulta, joka hukkuu näyttämölle tulvehtiviin kuvajaisiin. Olin esityksessä ystäväni kanssa, joka ei tuntenut näytelmää ennestään. Hänelle juoni jäi osin hämärän peittoon: hänelle ei esimerkiksi selvinnyt, ketä Iivari-veli ja Sakeri-eno olivat, ja miten he liittyivät Eskon tarinaan.
Tämä Nummisuutarit oli minulle kaiken kaikkiaan aika ristiriitainen kokemus.
Eniten eläydyin Leo Honkosen näyttelemään Iivari-veljeen, juurikin krapulakohtauksen huikeuden tähden. Siinä kaikki, sisältö, tunnelma, ilmaisu, osui kohdalleen, Iivarin ahdinko tuli liki. Useimpia kohtauksia tuli kuitenkin katseltua ja ihasteltua kaukaa, emotionaalisesti turvassa katsomon hämärissä. Tämä Nummisuutarit oli minulle kaiken kaikkiaan aika ristiriitainen kokemus.
Kansallisteatterin Nummisuutarien lopussa tapahtuu dramaattinen käänne. Esityksen jälkeen oli pakko hakea Kiven alkuteos kirjastosta, ja tarkistaa, miten kirjailija oli tarinansa päättänyt. No – eri tavalla. Mutta täytyy sanoa: Nummisuutareiden kellertäviä sivuja selaillessa aloin entistä enemmän arvostaa Reinikaisen sovitusta! Tomut on kertakaikkiaan putsattu klassikosta pois.
Kansallisteatteri: Nummisuutarit.
Ohjaus Janne Reinikainen, sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simonen, musiikki Timo Hietala, valosuunnittelu Max Wikström, äänet Jani Peltola ja Esko Mattila, koreografia Milla Koistinen, naamiointi Petra Kuntsi. Rooleissa Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona.
Janne Reinikainen: Suomalainen saa voimansa kostosta ja pettymyksestä
