Hyppää pääsisältöön

Näkökulma: Helsingin taidemuseo HAM on uuden aikakauden kynnyksellä

Näkökulma: Jonni Roos
Näkökulma: Jonni Roos Näkökulma: Jonni Roos Kuva: Mikko Lehtola/YLE näkökulma

Helsingin taidemuseo, nykyiseltä nimeltään HAM on uuden vaiheen alussa. Sen näyttelytilat Tennispalatsissa on remontoitu uuteen uskoon, ja museo on saanut lisätilaa Kulttuurien museon siirryttyä Kansallismuseon tiloihin. Uutta alkua vauhditetaan ehkä maailman tunnetuimman nykytaiteilijan Ai Weiwein näyttelyllä.

Ai Weiwei Helsingissä.
Ai Weiwei Tennispalatsin näyttelynsä avajaisten edellä. Ai Weiwei Helsingissä. Kuva: Erik Vierkens/YLE helsingin taidemuseo
Ai Weiwein teos Kehykset (2013).
Ai Weiwein teos Kehykset (2013). Ai Weiwein teos Kehykset (2013). Kuva: Erik Vierkens/YLE helsingin taidemuseo
Ai Weiwein teos Aarrerasia (2014).
Ai Weiwein teos Aarrerasia (2014). Ai Weiwein teos Aarrerasia (2014). Kuva: Erik Vierkens/YLE helsingin taidemuseo

Helsingin taidemuseolle ei voi kuin toivoa kaikkea hyvää, sillä se ei ole pitkään aikaan todella kukoistanut.

Museon alku on tietyllä tavalla 130 vuoden takaisessa maailmassa. Silloin Helsingin kaupunki sai lahjoituksena ensimmäisen taideteoksensa, J.L. Runebergin muistopatsaan, joka on nykyisen HAMin kokoelmien alku.

Walter Runebergin veistämä runoilija J. L. Runebergin muistopatsas, Helsinki.
Helsingin taidemuseon kokoelmien ensimmäinen teos, J.L. Runebergin muistopatsas. Walter Runebergin veistämä runoilija J. L. Runebergin muistopatsas, Helsinki. Kuva: Erik Vierkens/YLE walter runeberg

Museon kannalta merkittävin lahjoitus tapahtui kuitenkin vuonna 1976, kun Katarina ja Leonard Bäcksbacka luovuttivat oman mittavan kokoelmansa kaupungille. Kokoelman ympärille rakennettiin taidemuseorakennus Helsingin Meilahteen, joka esimerkiksi 1980-luvulla muodostui monien merkittävien kansainvälisten näyttelyiden pitopaikaksi.
Helsingin taidemuseolle ei voi kuin toivoa kaikkea hyvää, sillä se ei ole pitkään aikaan todella kukoistanut.

Hieman veretöntä modernismia edustava rakennus muodostui kuitenkin ajan myötä museolle ongelmaksi, ennen muuta sijaintinsa vuoksi. Kesänäyttelyihin saatiin kyllä yleisöä, mutta talvisin Meilahden museo sai nököttää miltei tyhjillään.

Museon sisällä ei ehkä osattu myöskään aivan täysin nähdä Bäcksbackan kokoelman arvoa, sillä kokoelmaa pidettiin paljon varastossa sen sijaan, että se olisi ollut näytteillä, kuten alkujaan piti.

Niinpä vuonna 1999 avatut Tennispalatsin näyttelytilat merkitsivät museolle paljon. Silloin ajatus taisi olla, että Bäcksbackan kokoelma voisi olla enemmän esillä Meilahdessa, kun taas Tennispalatsi puhuttelisi uudemmasta taiteesta, ja myös populaarikulttuurista kiinnostuneita. Finnkinon elokuvateatterien läheisyys vaikutti kiinnostavalta mahdollisuudelta, vaikka jotkut epäilivätkin museon lähtevän liialliseen yleisön kosiskeluun.

Tuula Karjalaisen johdolla Helsingin taidemuseo alkoi pyristellä irti virastomaisuudestaan. Sosiaalisesti taitavana ja asiantuntevana henkilönä Karjalainen loikin puitteet sille taidemuseolle, jonka helsinkiläiset nyt tuntevat omakseen. Museo järjesti kiistatta merkittäviä näyttelyitä, vaikka kriittiset äänet välillä pitivätkin Tennispalatsia lähinnä ulkomaisten kiertonäyttelyiden pääteasemana. Disneyn ja Star Warsin tuotantoja esittelevät näyttelyt olivat kuitenkin hyviä yrityksiä hyödyntää Finnkinon elokuvateatterien läheisyyttä.

Museo sai kohtalaisen hyvät resurssit toimintansa ylläpitämiseen kaupungilta, ja erityisesti julkisen taiteen hankintamäärärahojen vuoksi näytti siltä, että - ainakin rahamäärien valossa - taidetta hankittiin kokoelmiin varsin kattavasti. Museon hankintapolitiikka oli myös rohkeaa ja näkemyksellistä.

Sittemmin museon toiminta on hieman jäänyt polkemaan paikallaan. Karjalaisen johtajakaudella luotu hyvä taso on miltei pysynyt, mutta Karjalaisen seuraajat eivät ole kyenneet nostamaan museota kokonaan uudelle tasolle. Janne Sirén kylläkin yritti tätä johtajakaudellaan, junailemalla museolle yhteistä tulevaisuutta Guggenheimin taidemuseon kanssa.

Ai Weiwein tiedotustilaisuudessa en voinut välttyä vaikutelmalta, että tilaisuuden tärkein pointti ei ollut taide ja sitä koskevan informaation välittäminen laajalle toimittajajoukolle, vaan museon harjoittama markkinointiviestintä ja brändäys, joka mukavasti jutustellen tapahtuu taiteen luoman sateenvarjon alla.

Museo luopui peruskorjauksen tarpeessa olleesta Meilahden kiinteistöstä vedoten kosteusongelmiin, mutta todellisen syyn luopumiseen voisi arvata olleen museorakennuksen sijainti kaukana keskustasta. Museo alkoi Guggenheim-hankkeen edetessä vieroksua myös Tennispalatsin tiloja, joissa vallitseva "popcornin haju" häiritsi silloista museonjohtajaa. Ajatus oli, että Guggenheim-hanke ratkaisisi myös museon tilaongelman.

Ai Weiwein teos Valkoinen Talo (2015)
Ai Weiwein teos Valkoinen Talo (2015). Ai Weiwein teos Valkoinen Talo (2015) Kuva: Erik Vierkens/YLE helsingin taidemuseo

Guggenheim-hanke loi henkilöstölle melkoiset paineet. Henkilökunnan työrauhan kannalta tilanne lienee rauhoittunut merkittävästi sen jälkeen kun Atenumia hyvällä menestyksellä johtanut Maija Tanninen-Mattila tuli museon johtajaksi. Ikävänä yllätyksenä tosin Tennispalatsin rakennus edellytti korjaustoimenpiteitä ja museotoiminnan keskeyttämisen useaksi kuukaudeksi. Osasyy korjauksiin olivat Kulttuurien museolta vapautuneet tilat ja aulatilojen kulkuväylien uusimisen tarve. Ikävä yllätys oli sekin, että museo päätti luopua perinteikkäästä Kluuvin galleriasta, joka oli toiminut kaikkein uusimman taiteen kokeellisena näyttämönä.

Nyt uudella nimellä varustettu Helsingin taidemuseo on uuden alun edessä. Haasteet ovat kovat. Yhtäältä museo on edelleen kaupungin virasto. Toisaalta sen ei kuitenkaan pitäisi näyttää virastolta, vaan yleisömagneetilta, joka tuo kaupunkiin matkailijoita ja rahaa. Museon yleisöennätys on kuitenkin liki 20 vuoden takaa. Vuonna 1997 Frida Kahlo -näyttely kipusi yli sadan tuhannen kävijän rajapyykin. Ateneumissa sama raja rikkoutui viimeksi puolisen vuotta sitten, kun Sibelius ja taiteen maailma -näyttely saatiin päätökseen.

Ai Weiwein näyttelyn tavoitteena on 100 000 kävijän määrä. Se ei edes ole kovin korkea tavoite, jos ottaa huomioon millaiset lähtökohdat Helsingin taidemuseolle on annettu.

Olisi sinänsä hienoa, jos taidemuseo voisi suhtautua kriittisesti kävijäennätystehtailuun, sillä eihän kävijämäärijen pitäisi olla tärkeintä taiteessa. Toisaalta Helsingin taidemuseon näyttelyt on kyllä jo pitkään selvästi profiloitu niin, että suuret kävijämäärät ovat tavoitteena. Sitä taustaa vasten tähänastisia saavutuksia ei voi pitää aivan riittävinä.

Ai Weiwei Helsingin taidemuseon näyttelyssä.
Ai Weiwei teoksensa äärellä. Ai Weiwei Helsingin taidemuseon näyttelyssä. Kuva: Erik Vierkens/YLE helsingin taidemuseo

Lisäksi tämänkaltaisilla instituutioilla on vaara ajautua syrjään perustehtävästään. Ai Weiwein tiedotustilaisuudessa en voinut välttyä vaikutelmalta, että tilaisuuden tärkein pointti ei ollut taide ja sitä koskevan informaation välittäminen laajalle toimittajajoukolle, vaan museon harjoittama markkinointiviestintä ja brändäys, joka mukavasti jutustellen tapahtuu taiteen luoman sateenvarjon alla. Toimittajat suljettiin kuuntelemaan melko tyhjänpäiväistä löpinää miltei tunniksi, ennen kuin ketään päästettiin tutustumaan itse näyttelyihin. Meille ei ensisijaisesti haluttu kertoa taiteesta, vaan kaikkein eniten haluttiin vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme museosta.

Ai Weiwein näyttelyn tavoitteena on tuo museon omaa ennätystä sivuava 100 000 kävijän määrä. Se ei edes ole kovin korkea tavoite, jos ottaa huomioon millaiset lähtökohdat Helsingin taidemuseolle on annettu. Samanaikaisesti esillä oleva Bäcksbackan kokoelmaa ja Bäcksbackan perheen perustaman Taidesalongin satavuotista toimintaa juhlistava näyttely taitaa olla vähintä, mitä museo voi tehdä. Nyt hyvitetään sitä, että museo on pitkään laistanut sitoumuksestaan pitää Bäcksbackan kokoelmaa asiaankuuluvasti esillä.

Alla video, jossa Jonni Roos esittelee viisi (plus yksi) strategiaa, joita Ai Weiwei on käyttänyt HAMin näyttelyssä.