Hyppää pääsisältöön

Uuniin: Nyt kielletään kirjoja

Kirja palaa. Kirjaa poltetaan.
Kirja palaa, kun lämpöä on yli 233 celsius-astetta. Kirja palaa. Kirjaa poltetaan. Kuva: Flickr: pcorreia (https://www.flickr.com/photos/94382772@N00/5079690118) kirja

Suomessa julkaistaan vuosittain yli 10 000 kirjanimikettä. Suurin osa julkaisuista vaipuu unohduksiin, ja vain harva jää elämään kansakunnan kirjalliseen muistiin.

10 000 kirjaa, kuka niitä jaksaa lukea? Mietimme päämme puhki, kuinka yöpöydällä kasvavaa kirjapinoa saisi hieman matalammaksi. Kysyimme apua muutamilta suomalaisilta. Minkä kirjan he kieltäisivät juuri nyt?

Mitään kirjaa ei pidä kieltää koskaan :)

Harmiksemme monet kyselyyn vastanneista henkilöistä eivät olleet valmiita kieltämään mitään. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe vastasi, että “kirjoja tulee julkaista ja lukea, ja ne kaikki ‘tylsimmätkin’ jäävät dokumentiksi ajastamme ja siinä olevista monista ristiriitaisuuksista.”

Kolben mukaan myöhempi historiankirjoitus päättää lopulta, mitä kirjoja ajastamme jää jäljelle.

Kirjailija Sofi Oksanen Norma -romaanin ilmestyttyä
Kirjailija Sofi Oksanen Norma -romaanin ilmestyttyä Kuva: Toni Härkönen kirjailija sofi oksanen

Myös sananvapauden puolustajana tunnettu kirjailija Sofi Oksanen on ehdoton: “Mitään kirjaa ei pidä kieltää koskaan :)”

Hymiö musertaa, silmään tunkee kyynel. Haluamme eroon yöpöydillemme, kirjoituspöydillemme, lattioillemme ja vessoihimme pinoutuvista kirjoista!

Liikemies ja sisäisen valon tulkki Jari Sarasvuo sentään lähtee leikkiin mukaan, ainakin melkein:

“Ehkä joku laittomuuksia sisältävä kirja, joka lietsoo väkivaltaan, pitäisi kieltää. Esimerkkiä ei tule mieleen. Sori, että olen huono”, Sarasvuo pahoittelee. Yritys on kuitenkin hyvä.

Kaikkea voi julkaista

Suomalaisen nykykirjallisuuden maailmassa sensuuripäätökset ovat äärimmäisen harvinaisia. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi fiktiivisen humalaisen horinat Jumalasta johtaisivat oikeusjuttuun, kuten vielä Hannu Salaman Juhannustanssien aikaan.

Reproduktio keskiaikaisesta käsikirjoituksesta: Caleruejan pyhä Dominik ja legenda kirjasta, joka ei pala.
Legenda Caleruajan pyhästä Dominikista ja kirjasta, joka ei pala. Reproduktio keskiaikaisesta käsikirjoituksesta: Caleruejan pyhä Dominik ja legenda kirjasta, joka ei pala. Kuva: National Library of the Netherlands (http://resolver.kb.nl/resolve?urn=BYVANCKB:mimi_72a24:263v_min) uskonnollinen

Maailman avarrattua kirjallisuudella on mahdollisuus käsitellä lähes mitä hyvänsä, käyttää hirveää kieltä ja solvata. Onkin erikoista, ettei internetin vihapuhe siirry kirjallisuuteen. Eikö kirja olisi järkevä kanava, sillä kukaan ei uskalla kieltää kirjoja, vaikka netin keskustelukanavia onkin vaivatonta sulkea?

Kustantajien keskuudessa on varmasti itsesensuuria, mutta silti kirjoja ilmestyy valtavat määrät. Ja onhan vielä omakustanteet. Kuka hyvänsä voi saada kirjansa julki.

Ehkä kirjoja sensuroidaan niin vähän, koska kukaan ei pysy perässä, mitä kaikkea julkaistaan. Mieleemme juolahtaa, että sensuuri voisi olla myös hyvä markkinointikikka.

Kielletty houkuttaa

Kirjasensuuri on rakentanut kirjakaanonia. Esimerkiksi suuri osa natsien 1930-luvulla “rappeutuneina” kieltämistä kirjoista on nykyään klassikkoja Thomas Mannista Alfred Döbliniin ja Albert Einsteiniin.

Myös kirjailija Jaakko Yli-Juonikas huomioi kieltämisen käänteispsykologisen voiman:

Jaakko Yli-Juonikas. Kuva: Otava/Suvi Elo jaakko yli-juonikas

“Uskon käänteispsykologiaan ja kielletyn hedelmän houkutukseen. Jos kirja kielletään nykyään esimerkiksi poliittisen arkaluontoisuutensa vuoksi, se todennäköisesti päätyy luettavaksi internetiin.”

Ehkä Mitä Vittua -sivusto julkaisisi Hannan Arendtin Totalitarismin synnyn piraattiversiona.

Siksi Yli-Juonikas esittää kiellettäväksi arvostamaansa Hannah Arendtin Totalitarismin syntyä.

“Ehkä Mitä Vittua -sivusto julkaisisi sen tällöin piraattiversiona. Teos saisi uusia lukijoita rasistien parista ja voisi parhaassa tapauksessa tarjota heille itseymmärryksen virikkeitä”, Yli-Juonikas laskelmoi.

Nyt alkaa näyttää hyvältä. Saimme siirrettyä Totalitarismin synnyn nettiin. Sinne meni.

“Tuotteistettu paskaproosa” pannaan

Tähän asti vastaukset ovat luovineet sananvapauden yleisillä vesillä. Eikö suomalainen kirjasivistyneistö löydä enää aiheita, joita voisi sensuroida? Onneksi meillä on sentään kirjallisuuskriitikoita, jotka luultavasti jakavat kirjapinoahdistuksemme.

Kriitikko ja päätoimittaja Aleksis Salusjärvi sanoo, että “kunnianhimoton, tuotteistettu paskaproosa pitäisi kieltää.” Kriitikon eräs tehtävä on arvottaa kirjallisuutta ja käydä julkisuudessa keskustelua hyvän kirjallisuuden kriteereistä.

Pakonomaisesta itsereflektiosta luopuminen edistää kykyä kiinnostua muustakin maailmasta.

Kriitikko ja Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas kirjoittaa, että miesten kirjoittama tunnustuksellinen kirjallisuus ansaitsisi jo pienen jäähyn:

“Tämä ilmiö kaikessa laajuudessaan on hallinnut kirjallisuuskeskustelua ja paremman väen makua jo monta vuotta. Rypemisen ja omaelämäkerrallisen mytologisoinnin taso lienee saavuttanut jo lakipisteensä. Maailma tuskin tarvitsee enää korkeakirjallisuutenaan valkoisen miehen parhaita murheita ja kriisejä. Pakonomaisesta itsereflektiosta luopuminen edistää kykyä kiinnostua muustakin maailmasta. Ja sitä kirjallisuus tarvitsee.”

Sensuuri voi tässä tapauksessa siis myös avata kirjallisuutta pois kaikkein kuluneimpien aiheiden ääreltä.

Yöpöytä näyttää jo vähemmän huteralta, kun Knausgårdin Taisteluni-tiiliskivi on saatu siivottua pois. Kiitos, Maaria.

Rahat pois

Suurin syy kirjapaljouteen on se, että meillä on liikaa rahaa kirjaostoksiin. Jos olisimme köyhiä, makuuhuoneemme olisi tyhjä. Kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Jyrki Vainonen on visionäärinen: “Kirja, joka juuri nyt pitäisi kieltää, on… PANKKIKIRJA!”

Kirjailija Jyrki Vainonen
Jyrki Vainonen Kirjailija Jyrki Vainonen Kuva: Yle/Mika Kanerva jyrki vainonen

Vainonen on sitä mieltä, että talouspuhe on vallannut yhteiskunnallisen keskustelun. Arvot ja taide ovat häviäjiä, kun pankkikirja hallitsee kirjallista sivistystä.

“Väriltään tuo lappu on kyynisen harmaa ja levittää epätoivon väkevää hajua”, Vainonen vastaa. Ehkä kirjapinoahdistuksemme ei johdukaan pinon paksuudesta, vaan pinon laadusta. Meistä on tullut hamstraajia. Tarvitsemme vähemmän mutta parempaa.

Kielletään lukutapa, ei kirjaa

Pöydällä on yhä kirjoja. Eikä viimeinen neuvonantajamme, mediatutkija Anu Koivunen, ottaisi yhtäkään pois, vaikka tiedostaa kirjallisuuden olevan muutakin kuin kivaa:

Anu Koivunen
Anu Koivunen. Anu Koivunen anu koivunen

“Kirjallisuus on täynnä ongelmallisia asioita - muukalaisvihamielisyyttä, rasismia, seksismiä, homofobiaa, luokkavihaa ja erilaisia stereotypioita ja asenteita - koska maailma on. Kirjallisuus on maailmallista, se työstää olemassaolevaa ja kuvittelee mahdollisia, hyviä ja pahoja.”

Mutta jotain Koivunen sentään olisi valmis kieltämään, nimittäin tietyn lukutavan.

“Sellainen lukutapa, jossa etsitään ja nimetään suomalaisuutta, määritelmää tai tiivistystä siitä, keitä me olemme, joutaisi juuri nyt hyllylle. Jos lukeminen on vain identiteettityötä, dialogi kirjan kanssa kiertyy omaan napaan ja maailmat jäävät avautumatta”, Koivunen sanoo.

Kun kirjoissa kaikki on sallittua, vastuu siirtyy lukijalle.

Yöpöytämme ei vieläkään ole tyhjä, onneksi. 10 000 vuosittain julkaistua kirjaa on yletön rikkaus, johon vain harvalla on varaa.

Mutta silti: minkä kirjan sinä kieltäisit?

Kommentit
  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Se on vain hieman muuttunut

    Laurie Anderson teki omituisen laulun.

    1980-luvun alussa New Yorkin downtownissa elettiin jännittäviä aikoja. Performanssitaide ja monenlaiset poikkitaiteelliset kokeilut olivat alkaneet kerätä yhä suurempia yleisöjä, ja saada myös taiteellista tunnustusta. Eräs nuorista poikkitaiteilijoista oli Laurie Anderson. 1980-luvun alussa hän teki erään omituisen laulun, joka elää edelleen, hieman muotoaan muuttaneena. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri