Hyppää pääsisältöön

Suomalaiset olivat valmiita avaamaan kotinsa Bosnian sodan uhreille 1992

Jugoslavian hajoamiseen johtaneet sodat ja varsinkin Bosnian sota saivat suomalaisten auttamishalun liikkeelle. Moni oli valmis lähettämään rahaa alueelle tai jopa ottamaan sotalapsen. Ajankohtaisen kakkosen Sana sanasta -erikoisohjelma käsitteli aihetta elokuussa 1992, ja mietti miten suomalaiset voivat auttaa ja miten auttamisesta olisi eniten hyötyä.

Bosnian sodan kauheudet välitettiin lähes suorana televisiosta suomalaisille vuosina 1992–1995. Ei ollut siis ihmekään, että suomalaiset olivat hyvin tietoisia tapahtumista, ja tahtoivat auttaa parhaansa mukaan. Sana sanasta -ohjelma alkoi tavallisen suomalaisen kertomuksella. Lehtikuva haavoittuneesta pienestä lapsesta järkytti sosiaalityöntekijä Anu Jokirantaa.

Sosiaalityöntekijä Anu Jokiranta Sana sanasta -ohjelmassa 1992
Anu Jokiranta Sosiaalityöntekijä Anu Jokiranta Sana sanasta -ohjelmassa 1992 Kuva: Yle kuvanauha anu jokiranta

Kuvan nähtyään hän alkoi yhdessä työtovereidensa kanssa miettiä, että miten he voivat auttaa sodanuhreja. He päätyivät kysymään neuvoa Suomen Punaiselta Ristiltä. SPR:stä kehotettiin antamaan rahallista apua paikalliseen toimintaan. Jokirannan ja hänen työkavereidensa raha-apu kohdistui entisen Jugoslavian alueella sodasta kärsineitä lapsia auttaville perheille.

Jokiranta kertoi olevansa valmis lähettämään 200 markkaa kuukaudessa niin kauan kuin tarve vaatii. Kysymykseen olisiko hän valmis ottamaan sotalapsen kotiinsa, hän vastasi, että keinona se voi olla traumaattinen lapselle ja vasta viimeinen keino.

"Mutta kyllä minä olisin valmis ottamaan lapsen kotiini", hän pohti.

Suomalaisten auttamisenhalu yllätti ministeriön

Sotalapsista oli käyty paljon keskustelua Suomessa Bosnian sodan yhteydessä. Ihmiset olivat ottaneet ministeriöihin ja virastoihin yhteyttä kertoakseen, että haluavat tarjota sotalapsille kodin. Yhteisymmärrystä siitä, oliko tuo paras tapa auttaa, ei vain tuntunut löytyvän.

Ohjelman pyöreän pöydän ääreen olivat kokoontuneet monenlaiset asiantuntijat. Pakolainen-lehden toimittaja Esa Aalas pohti, että voisi olla hyvä, jos Suomessa myös yksityiset tai pienet yhteisöt voisivat ottaa vastaan pakolaisia. Punaisen Ristin osastonjohtaja Ilkka Uusitalo muistutti, että kansainväliset toimijat eivät kannata lasten poissiirtoa muuta kuin äärimmäisissä tapauksissa ja silloin niin, että läheiset siirtyvät mukana. Sotaorvoista hän muistutti, että on vaikea selvittää, onko kyseessä orpo vai ei.

Suomalaisten avustusinto yllätti sosiaali- ja terveysministeriön pakolaistoimiston päällikön Mervi Virtasen. Hän kertoi, että vaikka halukkaita sotalasten ottajia oli ilmoittautunut runsaasti, ei ministeriö aikonut toteuttaa tällaista toimintaa. Kuitenkin videolinkin kautta Jyväskylästä keskusteluun osallistunut sisäministeri Mauri Pekkarinen kertoi, että hallitus oli ottanut tutkiakseen onko lasten sijoittaminen yksityiskoteihin mahdollista.

Tätä ennen valtio oli toiminut asettamalla viisumipakon Jugoslaviasta tuleville ihmisille ja muita tekoja pohdittiin.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Pekka Visuri sanoi, että kaikkien valtioiden on pystyttävä määräämään miten sen alueelle tullaan. Muutoin joudutaan hallitsemattomaan tilanteeseen, jossa kansalaiset eivät usko järjestelmän luotettavuuteen. "On pelättävissä, että jos ei ole selkeää pakolaispolitiikkaa, sitten tapahtuu räjähdyksiä". Hän ei kuitenkaan alkanut pohtia, oliko viisumipakko järkevä päätös vai hätävarjelun liioittelua, kuten oli ehdotettu.

Yhtä mieltä oltiin siitä, että Suomen on kannettava vastuunsa sotaa pakenevien ihmisten auttamisessa ja tarjottava heille turvapaikkoja. Keskustelussa sosiaali- ja terveysministeriön Virtanen puolusti niin sanottua pakolaiskiintiötä, sillä sen avulla voitiin varmistaa se, että turvapaikkoja annettiin niille, jotka sitä kipeimmin tarvitsivat. Ilman kiintiöitä olisi Suomen otettava vain ne, jotka tänne asti pääsivät.

Mitä sotaa pakenevat tarvitsevat?

Suomalainen luonne on aika rasistinen. Jos puhuisin Jugoslavian tilanteesta keikoillani, ihmiset saattaisivat suuttua.― Milana Misic

Keskustelu palasi jatkuvasti sotalapsiin, kunnes mukaan otettiin laulaja Milana Misic, jonka isä on kroatialainen. Hänen myötään keskustelu siirtyi enemmän sodan tapahtumiin ja auttamisen laajuuteen. Hän oli keskittynyt entisen Jugoslavian tilanteesta tiedottamiseen Suomessa yhteistyössä Pakolaisavun kanssa. Laulukeikoillaan hän ei kuitenkaan näistä asioista aikonut puhua. Hän nosti esiin, että Jugoslavian tilanne myös jakoi suomalaisia. Eivät kaikki olleet valmiita auttamaan, vaan paljon kuului myös rasistista puhetta.

Misicin myötä keskusteltiin myös siitä, miksi juuri Bosnian sota herätti suomalaisten auttamisinnon sekä siitä, voiko alueella samanaikaisesti auttaa ja pysyä puolueettomana. Visurin mukaan suuret kansainväliset avustusjärjestöt toimivat tässä hyvin, mutta poliittisilla toimijoilla, kuten YK:lla oli ongelma asian kanssa. Suomalaisten auttamisintoa keskustelijat perustelivat maantieteellä. Bosnia ja Hertsegovina on Euroopassa ja ajatuksellisesti lähellä Suomea.

Natasa Atanasova Sana sanasta -ohjelmassa 1992
Natasa Atanasova Natasa Atanasova Sana sanasta -ohjelmassa 1992 Kuva: Yle kuvanauha natasa atanasova

Myös Sarajevosta kotoisin oleva Natasa Atanasova pääsi ääneen. Hän kertoi minkälainen tuleva talvi tulee olemaan sotaa paenneille Länsi-Balkanilla.

"He tarvitsevat ennen kaikkea ruokaa. On paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään syötävää. Toiseksi, koska talvi on tulossa, he tarvitsevat vaatteita. Rahasta en tiedä. Heillä ei ole mitään ostettavaa."

Atanasova sanoi paenneensa sotaa, koska halusi elää jossain missä voi olla turvassa.

Keskustelua rytmitti pianisti Masi Luoman soittama We Are The World -kappale ja aivan ohjelman lopussa Milana Misic esitti kappaleensa Elämän jälkeen, samalla kun ruudussa vilahtelivat eri järjestöjen tilinumeroita. Tilinumerot eivät ole enää käytössä.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto