Hyppää pääsisältöön

Tuomas Kyrö: Tornion tiellä

Dokumenttiprojekti: Totonel, yle tv1
Tuomas Kyrö pohtii ihmiskohtaloita dokumenttielokuva Totonelin inspiroimana. Dokumenttiprojekti: Totonel, yle tv1 dokumenttiprojekti: totonel

Kirjailija Tuomas Kyrö katseli Dokumenttiprojektin elokuvan Totonel - ja pohtii kirjoituksessaan miten ihmiskohtalot liikkuvat maailmassa. ”Joskus matka kaupunginosasta toiseen on pidempi kuin jalkapatikka Irakin tai Syyrian betoniraunioista Tornioon. Tämäkin on ikuista, kohtaloonsa tuomittujen ihmisten pyristely mahdottomissa olosuhteissa. Vuosisadasta riippuen omaisuus on mahtunut karjakärryyn tai Ikean siniseen kantokassiin.”

Ihminen kulki ruuan perässä. Jos metsästäjä ei saanut saalista, kerääjä etsi sen maasta, pensaista, puista. Maanviljelys syntyi, ihminen pysähtyi. Nyt oli aikaa kehittää hallintoa, tiedettä, taloutta, tiedettä, armeijoita, makeita viinejä, hierarkioita.

Vanhimmat viljellyt rukiin jyvät on löydetty Hureyraista, Syyriasta noin 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Syntyi varastoja, syntyi kaupankäyntiä. Tavarat liikkuivat, vaikka yhä isompi osa ihmispopulaatiosta pysyi paikoillaan. Mutta surkea sato, rutto tai mielipuolinen hallitsija ovat senkin jälkeen taanneet kansojen vaellukset.

Ihmismassat liikkuvat historiassa kuin luonnonvoimat säätiedotuksessa. Korkeapaineen alue, matalapaineen alue ja niiden kohdatessa ukkonen. Olemme liikkuneet sotaa kohti, sotaa pakoon. Puolisoa kohti, vainoja pakoon, työtä kohti. Ruokaa kohti, lämpöä kohti. Polttoaineena leivänkäntty, pelko ja unelma.

Vuosisadasta riippuen omaisuus on mahtunut karjakärryyn tai Ikean siniseen kantokassiin. Muuttumatonta tässä kuvastossa ja todellisuudessa on syliin nostettu lapsi, jonka korvaan kuiskitaan, että älä kulta itke, huomenna kaikki on paremmin, uusi aamu, uusi elämä. Vaikkei huomisesta ole mitään tietoa.

Kun tarkentaa katsettaan massaan, erottaa yksilöt. Eivät he ajattele olevansa hippunen luonnonvoimasta, vaan sylissä itkevän lapsen tulevaisuuden mahdollistaja.

Joskus matka kaupunginosasta toiseen on pidempi kuin jalkapatikka Irakin tai Syyrian betoniraunioista Tornioon. Tämäkin on ikuista, kohtaloonsa tuomittujen ihmisten pyristely mahdottomissa olosuhteissa.

Jos yhteiskunta pitää sinua rikollisena ja kulueränä syntymästäsi saakka, et varmasti anna sille paljon takaisin.

Dokumenttielokuva Totonelin nimihenkilö on 10-vuotias romanialaispoika, joka asuu Bukarestin pahimmassa getossa, Euroopan kompostissa. Äiti suorittaa tuomiota huumekaupasta ja enojen pitäisi vastata pojan huoltajuudesta. Eli piikittävät ja myyvät heroiinia samalla, kun poika koettaa saada sohvalla unta. Todellinen vastuu Totonelista on hänen kahdella isosiskollaan, joista vanhempi ajautuu huumeiden pehmentämään todellisuuteen.

Dokumenttielokuva kulkee niin lähellä kohteidensa silmien tasoa kuin mahdollista. Se ei selitä eikä taustoita, tulkinta jää katsojalle. Vaikuttavimmissa kohtauksissa kamera on kohteilla itsellään, silloin emme katso ohjaajan näkökulmaa, vaan maailmaa niin kuin 14-vuotias Andreea sen näkee ja tuntee.

Lapsissa on uskomaton selviytymiskyky. Katsojana mietin, onko se heidän geeneissään ja luonteessa, vai onko heillä joskus ollut turvallinen aika? Ovatko nuo piikittämiskelpoisia suoniaan kaulasta etsivät miehet heille turvallisimmat aikuiset? Oliko Totonelilla ja Andreealla joskus isovanhemmat?

Getossa yhteiskunnan olemassaolo näkyy vain huumepoliisina. Jos ei saa luottamusta, ei osoita luottamusta. Jos yhteiskunta pitää sinua rikollisena ja kulueränä syntymästäsi saakka, et varmasti anna sille paljon takaisin. Me emme kiinnity järjestelmään, joka ei anna mitään. Me kiinnitymme siihen ihmiseen, joka paistaa meille iltapalaksi kananmunan. Ei lapsi katso kättä joka häntä ruokkii, ei, vaikka siinä roikkuisi huumeruisku.

Ilosilmäisen ja elämänhaluisen Totonelin suurimmaksi mahdollisuudeksi koituu paradoksaalisesti se, että hänen äitinsä on vankilassa. Poika käy koulua tukikeskuksessa ja pääsee aloittamaan hip-hop-tanssin, jossa hän on välitön lahjakkuus. Tukikeskuksessa on läsnäolevia, suuntaa ja rajoja näyttäviä aikuisia, joihin lapset kiinnittyvät. Isosisko saa lapset huumeluukusta orpokotiin. Sekin on käänne parempaan.

Pahinta on elokuvan loppu, jossa toteutuu se, mikä elokuvan alussa oli katsojan suurin toive. Äidin vapautuminen.

Totonelin suurin pelastus on hänen isosiskonsa ja tämän pelastus on pikkuveli. Siksi dokumentti on yhtä paljon elokuva sisarrakkaudesta vanhemmuudesta ja perheestä kuin se on kertomus eurooppalaisen todellisuuden homeisimmasta puolesta. Ihminen sopeutuu ja selviää käsittämättömissä olosuhteissa, mutta ei koskaan yksin.

Kirjailija Tuomas Kyrö
Kirjailija Tuomas Kyrö Kuva: Laura Malmivaara tuomas kyrö

Tuomas Kyrö
kirjailija

Pyysimme Tuomas Kyröä katsomaan dokumenttielokuvan Totonel (katso traileri). Dokumentaristi Aleksander Nanaun palkittu elokuva kertoo pienen romanipojan elämästä Bucarestin pahamaineisimmassa getossa huumeiden ja äärimmäisen kurjuuden keskellä. Dokumentti katsottavissa Yle Areenassa 12.10. asti.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua